5. huhtikuuta 2018

Neljä vuotta täynnä kärsivällisyyttä ja toivoa

"Äläkä koskaan sano ääneen ei ikinä."


Neljä todella pitkää, mutta niin lyhyttä vuotta. Neljä vuotta sitten, ainakin aika tarkalleen sinne päin, tapasin samettiturpaisen vähän räihnäisen näköisen ponin. Siltä oli jouduttu leikkaamaan hännästäkin suurin osa pois, koska hännänpää oli yhtä isoa mutasotkua, eikä sitä yksinkertaisesti voinut selvittää. Minulle kerrottiin, että tämä on nyt sellainen todellinen projektiponi, jonka isoin ongelma on se, että se joko ei hievahdakaan ratsastaja selässä tai sitten se singahtelee pukkirodeoiden saattelemana kentällä.

Miten pieni hevoskuiskaaja sisälläni heräsikään. Halusin niin kovasti ymmärtää ponin logiikan.

Tuohon neljään vuoteen mahtuu yksinkertaisuudessaan aika hiton paljon asioita. Tästäkin tulisi niin pitkä juttu jos oikeasti alkaisin muistelemaan täysin kaikkia asioita. 2014 vuoteen kuitenkin kuului poniin tutustuminen ja samalla sen menettäminen. Kaipuuta, miettimistä tulenko enää ikinä edes ratsastamaan. Ponin totutus ihan alusta saakka jakkaraan, jolta selkään voi nousta. Yhden askeleen verran ratsastusta, joka oli joskus todellinen erävoitto.

Kyyneliä kun mikään ei vain yksinkertaisesti sujunut ja poni oli täysi perkele.


Siihen mahtui myös todella pitkiä tallipäiviä. Välillä itse selässä olemiseen kului enemmän aikaa kuin mihinkään muuhun, koska kaviot olivat vain juurtuneet maahan, enkä minä tahtonut tunninkaan jälkeen luovuttaa edes sen yhden askeleen pyynnön takia. Ensimmäisen kerran kun yritimme lähteä maastoon, alkoi neitiponi hyppimään pihatiellä pystyyn.

Jätin menemättä. Tosin hain tallista narun ja lähdettiin sitten yhdessä talsimaan.

Ja joskus silloin nuorena totesin, että minullehan ei ponia ikinä tule. Minä hankin sellaisen puoliverisen estetykin, joka on energinen ja vähän säpsy. Lapsena selatessani hevosrotukirjaakin, mietin kuka ikinä haluaa connemaraa kun ne ovat niin tylsän näköisiäkin saatika vielä kimoja. Ne ovat pieniä ja tottelevat ketä tahansa.

Penni ei siis varmasti ole connemara.
Se on kaikkea muuta kuin kimo, tylsän näköinen tai tottelevainen lastenratsu.
Saatika pieni ja siro.

Enkä edelleenkään ymmärrä sen logiikkaa aina.


Ja se on silti unelmieni täyttymys.

Pääasiassa oman työni tulos, minun säädöillä toimiva.

Toive, jonka eteen ei menetetty toivoa.

Kärsivällisyyteni perikuva. 

12 kommenttia:

  1. Voi jestas miten paljon Penni on muuttunut neljässä vuodessa! Hienoa työtä olet tehnyt sen kanssa, sekä fyysisen että psyykkisen puolen kanssa. Kiva lukea tätä blogia, kun connemarat ovat lähellä sydäntä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että, kiitoksia hurjasti kommentistasi! Nämä sanat kyllä saivat ison hymyn huulilleni! Mukavaa myös, että täällä näkee välillä uusiakin kommentoijia joita meidän meno kiinnostaa :)

      Poista
  2. Todella suuri muutos tapahtunut kyllä Pennissä ja sen lisäksi myös teidän ratsastuksessa ja yhteisessä luottamuksessa! Hienoa työtä ootte kyllä tehneet!

    elaimetsydammessa.blogspot.com

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen kyllä kehittynyt itsekin hurjasti, tosin nyt talven aikana tuntuu että kaikki opitut asiat on karissu johonkin viemäriin.. :D Töitä ollaan tehty, mutta onneksi aina voi tehdä lisää :D

      Poista
  3. Wau, teillä on kyllä ollut aikamoinen matka yhdessä. Molemmat olette kehittyneet paljon ja oppineet toisiltanne varmasti paljon. On ollut ilo seurata teidän yhteistä taivalta tän blogin ja instan kautta. Ihanasti kirjoitettu <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Neljään vuoteen mahtuu aika paljon tosiaan kaikkea! Onneksi kuitenkin asiat menivät niin kuin ne menivät loppupeleissä. Kiva kuulla että meidän seuraaminen on kiinnostanut monia ja aina joku on jaksanut kommentoidakin tänne blogin puolelle!

      Poista
  4. Ompas Penni muuttunut todella paljon neljässä vuodessa!
    Sä oot tehny aivan valtavan hienon työn ton ponin kanssa! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos 💕 pit aina itseään muistutella tästä työmäärästä :D

      Poista
  5. Oot kyllä tehnyt huikeeta työtä Pennin kanssa! Neljässä vuodessa kyllä varmasti oppii yhtä sun toista, mutta tän lajin parhaita puolia on se, ettei ole ikinä valmis! Ja vielä parempaa on se, kun saa kehittyä sen tietyn heppakaverin kanssa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan tässä ajassa kyllä ehtinyt vaikka ja mitä 😁 aina sitä kiittää että löysi kuitenkin juuri tuon yksilön! Kiitos paljon ihanista sanoista 💕

      Poista
  6. Wau, kyllä huomaa että töitä on tehty! En jotenkin koskaan ollut kuvitellutkaan, että teidän alku on ollut noin hankala. Mutta ilmeisesti se kannatti taistella kaiken sen läpi, ainakin hyvältä näyttää nykyään! :)

    Niinhän se on, älä koskaan sano ei koskaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, en mäkään uskois jos vasta nyt koko ponin näkisin! Vähiten tulisi mieleen että Penni olisi liikkumaton mato :D kiitos kuitenki huimasti!

      Poista