Realistinen ratsastaja(ko)?

"Mieti nyt hetki, että mikä oli vuosi sitten perseestä."

Oltiin keskiviikkona palauttamassa mun istuinluita takaisin maanpinnalle Krista Mutasen istuntatunnilla. Näistä tunneista on kyllä revitty irti niin paljon vinkkejä ja jokaisella kerralla sitä on vain saanut käteensä jotakin uutta. Viimeisimmälläkin kerralla sain kuulla, että olen suoristunut selässä huimasti viime kerrasta. Ongelmana on lähinnä kaatuminen mutkissa sisälle päin ja pientä hankaluutta noin muutenkin vasempaan kierrokseen. Mutta eniten mua pistää hymyilyttämään se, että jälleen ollaan kuulemma menty yhdessä ratsukkona eteenpäin.

Ollaan hei ihan oikea kouluratsukko! Tätä pitää juhlia.

Olen aina pitänyt itseäni vähän sellaisena haaveilijana, mutta tuolloin sain kuulla, että mulla on jotenkin hirveän realistinen käsitys siitä mitä haluan ja mihin haluan tähdätä. Ehkä realistisuus on tullut siitä, että aikaisemmin sitä on oikeasti ollut niin iloinen siitä, ettei poni pysähtynyt ensimmäisen ravipätkän aikana. Saatika, että se liikkui sen jälkeen kun nousin selkään. Mukisematta. Nykyään haetaan jo paljon paljon enemmän, mutta sen realistisuuden nimissä.

Koska onhan se lähtökohta kuitenkin välillä siellä takaraivossa.

Vaikka raivonvallassa sitä välillä vääntääkin laukkaympyrää ja toteaa, että tänään poni on perseestä, enkä jaksaisi. Sitten sulle tullaan taas sanomaan päin naamaa, että mieti nyt Janita vielä. Mieti, mikä oli vuosi sitten perseestä.

Ja minähän mietin. Ja sitten olen taas positiviinen. Nauran kun Penni hypähtääkin itse laukalle.

Nämä kuvat ovat keskiviikon tunnilta. Penni tuntui silloin ihan järisyttävän kivalle, vaikka se onkin painanut kädelle ihan ylttiömäisen paljon. Tuolloin se ei tuntunut niin pahalle, mutta tiedä sitten mikä oli aikaisempaan ero. Enemmän jalalla ratsastusta? Niin voipi olla. Petyin silti nähdessäni kuvia. Ei me näytetykkään niin kivoilta kuin kuvittelin. Kuvittelin liikoja. Odotin jotakin ihan muuta. Kun kehutaan, että näyttää tosi hyvältä niin odotan näkeväni kuvassakin jotakin oikeasti hyvää. Tässäkö se realistisuus kaatui vai? Tavoittelenko sitten tavoittelematonta? Vai luulinko hyppääväni liian suuriin saappaisiin?

Kyllä sieltä irtoaa sitä hymyäkin välillä!

En sitten tiedä, alkaako mun silmäkin viilata pilkkua, enkä tyydy enää vähempään. Pääasia on kuitenkin, että poni tuntuu kivalta ja onhan se ollutkin kiva pitkän aikaa; se liikkuu itse, mutta sille kädelle painamiselle pitäisi keksiä selitys. Hainkin eilen meille uuden kuolaimen, josko ongelmaan löytyisi ratkaisua sieltä. Toinen vaihtoehto on, että niissä hampaissa on nyt joku taas vialla. Kumpa nyt raspaaja vain tulisi ja tarkistaisi sen suun...

Niin väsynyt, mutta tyytyväinen

Kaiken kaikkiaan voidaan edelleen elää pinkeissä pilvissä ja todeta, että elämä on niin hienoa ja siistiä. Kaikki menee putkeen ja koputetaanpa sitten taas puutakin. Niin ja kirjoitan taas samasta aiheesta, koska olen mielikuvitukseton tämän suhteen... Toivottavasti kestätte sen.

Onhan se kuitenkin niin, ettei tässä ilmaiseksi mitään ole saatu.

Kuvat ovat Outi Uusitalon käsialaa, kiitos!

Tai väsymättä. Viisi kertaa viikossa kun ratsastaa, niin kyllä ne puolet niistä päivistä on niitä päiviä kun miettii jaksaako sitä.

Mutta useimmiten niinä väsyneimpinä päivinä se poni yllättää.

Kokeilkaapa vaikka. Minäkin kokeilin.

Mitäpä sanotte uudesta ulkoasusta muuten?