Sivut

27. syyskuuta 2018

Onni sillä joka ruskaponin omistaa


Syksyiset väriloistot alkavat viimein saavuttaa etelänkin ja mikäs sen hienompaa onkaan kuin omistaa ruskaponi. Poni, joka siis soluttautuu mahtavasti syksyn värisävyihin. Jokainen syksy sitä on tahtonut ottaa kuvia, mutta taisi jäädä viime syksynä kuvat vähiin. Korjattiin tilanne viime viikonloppuna ja vaikkei mitään hohdokasta paikkaa löydettykään niin ihan syksyisiä värejä löytyi muutamasta puusta.




Asiaa olisi kyllä helpottanut vähän motivoituneempi kuvauskohde, jonka mielessä oli lähinnä äkkiä-pois-täältä tai vielä-näen-vihreitä-ruohontupsuja. Piti ottaa rakennekuvaakin, mutta yhtäkään onnistunutta varsinaista rakennekuvaa ei kyllä kameralle tallentunut. Olkoon kameran vika tällä kertaa, tarkennukset eivät ottaneet osuakseen.

Tietysti asiaa olisi helpottanut jos kuvauskohde olisi viitsinyt olla talsimatta edes muutaman sekunnin.

Muuten jees, mutta mikä toi takalippu on?


Jos poni kuitenkin seisoi, sen korvat törröttivät mielenkiinnottomasti taaksepäin tai sitten kaksijalkainen tuli ja pilasi hienon kuvan. Kyllä. Voisin myös itse katsoa vähän peiliin ja olla näyttämättä kärsimättömyyttäni ympärillä hyrräävään poniin. Mutta minkäs sille mahtaa jos ei ole ihan niin kuvauksellinen.

Kumpaakaan vaan nyt ei ehkä ole luotu kameran eteen. Voitte vaikka tutkailla alta.

Tonne, kato tuolla on se kamera!

Muuliaasit kokoontukaa!

Kun kaksijalkainen pilaa kuvan..

Korvat tässä toki minullakin taaksepäin asetettuna

Onneksi kuitenkin kuvaaja onnistui painamaan nappia muutaman kerran niin, ettemme näyttäneet muuliaaseilta tai kärsiviltä toistemme seurasta. Syksyhän tuo mukanaan taas pimeyden ja märkyyden, joka varmasti välittyy osista kuvien ilmeistä. Sää on aina syy kaikkeen. Jos poni on vähän huonolla päällä, on satanut ja jos minä olen kärsimätön, on varmasti ollut kylmä.

Ja jos meitä kumpaakaan ei kiinnosta, on varmasti liian hieno keli yhtikäs mihinkään.



Nautitaan silti taas hetkellisesti näistä väriloistoista. Ei välitetä märistä kengistä ja sukista vaan katsellaan vaahteroiden punaisuutta. Kohta meidät kuitenkin valtaa mustavalkoisuus ja Pennikin alkaa selkeästi valmistautumaan jääkauteen. Karva kasvaa kohisten ja tämän päivän toisesta maneesikerrasta jäi käteen hitonmoinen hiki. Mutta se on kuitenkin jo toinen tarina.

Suosittelemme lämpimästi katsomaan kuitenkin kavioihin, ettei talsi hienojen peilikuviensa päälle.

17. syyskuuta 2018

Mutakuopan kautta laumaan


Viime viikon keskiviikkona Penni pääsi siis vihdoin yhdistymään laumaan suomenhevoskaverinsa kanssa. Aluksi parivaljakko pääsi tuttuun tapaan pihaton puolelle oleskelemaan hetkeksi. Vaalea suomenhevonen asettui ensin piehtaroimaan ja sen jälkeen Penni otti tuosta mallia. Tosin taisi kaveri tulla vähän liian lähelle kun piti ihan irvistellä.

Liiallinen läheisyys ei oikein tammaani miellytä.




Kun avattiin vihdoin portti laitumelle, jossa muu lauma oli, ei tämä järjenjättiläis kaksikko ensin meinannut ymmärtää tuota vapautta. Kun kuitenkin hehkulamput vihdoin syttyivät, lähti kumpikin aika vauhdikkaastikin tarkastamaan parempia apajia. Jännitti niin paljon, että mitä sitä tulee oikeasti tapahtumaan.

Sinne meni


Onneksi kuitenkin homma pysyi tosi rauhallisena; kaksi uutta hevosta juoksivat pakoon näitä muita ja samaan aikaan johtajatamma ajoi nätisti tammansa nurkkaan, mihin ei näillä kahdella ollut asiaa. Pennin kaveri otti muutaman kerran yhteen toisten hevosten kanssa, mutta ei mitään vakavaa. Penni puolestaan juoksi kuin hippaa leikkien ja odottaen tilaisuuttansa. Odotti siis tilanteen rauhoittumista vain, koska silmissä kiilsi vihreä ruoho.

Tai en ainakaan epäilisi tällaista ajattelutaktiikkaa.



Homma rauhoittui tosi nopeasti syömisen tasolle ja oltiin kaikki tyytyväisiä noinkin helposta laumaan pääsystä. Kyllähän me niitä siinä katseltiin ja kuvailin viimeisiä vihreitään syövää poniani tohkeissani. Aika nopeasti ne pääsivät jopa lähemmäksi muita nössömpiä hevosia. Se, mitä illemmalla on tapahtunut kun lauma on otettu takaisin pihaton puolelle, niin en tiedä.

Ainakin kaksi kenkää meiltä hukkui.


Tais löytää orimaiseen tapaansa kivan kakkakasan


Mutta se nyt saattaa johtua mudasta, jota oli laitumelle vievällä pikkuisella tienpätkällä. Siihen tuo ruunivoikko perjantainakin PESUN jälkeen rypesi. Tai siis se juoksi niin vauhdilla lauman luokse, että maha viisti mutakuoppaa ja olimme satavarmoja nelijalkaisen kaatuvan sinne. Ei onneksi.

Olishan se pesu muuten tuntunut ihan turhalta.

8. syyskuuta 2018

Aktiivinen uusi koti


Viime kirjoituksen jälkeen tapahtui miltein heti suuria muutoksia meidän elämässä. Tein itse vaikean päätöksen, joka kuitenkin kaikessa järkevyydessään on ollut hyvä. Muutettiin pois tutusta ja turvallisesta, pitkä aikaisesta tallipaikastamme. Jännitin tilannetta niin paljon, etten kyennyt asioita järjestämään tekstimuotoon ja annoin asioiden mennä niiden omilla painoillaan.

25.8.2018 me sitten virallisesti lähdettiin. Sitä ennen onnistuin löytämään meille ikioman trailerinkin, jolla päästiin sitten muuttamaan ja tästä lähtien kuskaaminen on sata kertaa helpompaa. Tai siis siitä tulee meille helpompaa kun vähän aikaa treenaillaan taas tuota kyytiin menoa. Puolitoista tuntia lastaamista nyt vaan ei oikein innosta ihan joka kerta.

Varsinkin kun ponin ongelma asian suhteen on vain päässä.


Onneksi meillä ei ollut tuolloin kiire. Pakko myöntää, että kyllä mulla pari kertaa meni oikeasti hermot ja jumalauta sanan jälkeen Penni ilmeisesti totesi, että olen tosissani. Vaikka yritin toki olla tosissani alusta asti. Järkytys erilaisesta kulkimesta taisi kuitenkin olla liikaa, enkä minä toista voi oikein syyttääkään mistään. Paitsi ehkä siitä, että pystyyn hyppiminen ei ole vaihtoehto.

Perille kuitenkin päästiin ja ulostautuminenkin onnistui tällä kertaa maltillisesti, ei rynnimällä puomien läpi. Siitä olin ylpeä. Ylpeänä päätinkin taluttaa hikisen ponin samantien suihkuun. Olisittepa nähneet tuon järkytyksen määrän. Suihkun jälkeen Pennin mieli kuitenkin muuttui paikasta, sillä se ilmeisesti luuli, että tämä oli tässä; lähdetään kotiin. Tie kuitenkin päättyi karsinaan, jossa onneksi pääsi syömään. Ei se nyt sitten ollutkaan niin paha.


Penni muutti Porvoon PR-tallille, jossa sijaitsee aktiivipihatto. Koska tuolla oli tuurilla paikka vapaana, ajattelin, että kokeillaan nyt vielä tuollaista pihattoelämää. Tämä edellyttää sitä, ettei poni tule lihomaan tajuttomia määriä, koska nyt se on oikeasti hyvässä kunnossa. Ainakin omassa silmässäni. Toki meidän pitäisi enemmän treenailla, mutta etsin edelleen vähän kadonnutta motivaatiotani tähän hommaan ja toisaalta tuollainen pihatto on nyt tähän hetkeen loistava ratkaisu. Onhan tässä taas tullut mietittyä kaikkia vaihtoehtoa maan ja taivaan väliltä kun en ole tarpeeksi käynyt ponia liikuttamassa.

Onneksi tuolle ei nyt ole kertynyt suurta energiamäärää, vaikka asustaakin yksiössä.


Tapana tuolla siis on ollut, että kaksi hevosta menee kerrallaan pihaton keskellä oleviin yksiöihin. Ne asuvat siellä pari viikkoa ja pääsevät toki sinä aikana tutustumaan pihattopaikkaan, mutta ilman muuta miltein kahdenkymmenen hevosen laumaa. Pihatossa on heinäautomaatit, jotka ovat monta kertaa päivässä auki noin puoli tuntia kerrallaan. Myös rehuautomaatti löytyy, jossa hevoset pääsevät kukin tunnin välein tankkaamaan tietyn määrän omia väkirehuja. Tuo systeemi toimii harjaan kiinnitettävällä sirulla, joka itseasiassa minunkin pitäisi piakkoin asentaa.

Pennin muutto laumaan tapahtuu ensi viikolla, jonka jälkeen päästään vihdoin elämään sitä elämää mitä tulee toivottavasti jatkumaan. Tarkoitus on päästä katsomaan tilanne ja kenties siitä jotakin kuvasaldoakin saisi. Kaunistahan se ei varmasti tule olemaan, mutta näkemisen arvoista. Jännä nähdä mihin koloon Penni laitetaan arvojärjestyksessä.


Täällä uudella tallilla on myös maneesi kentän lisäksi ja ihan hurja määrä erilaisia hevosia. Verrattuna siis siihen mihin ollaan totuttu. On vähän itsensä hakemista vielä, mutta ihmeen rennosti Penni on silti muuton ottanut ja se on ollut todella utelias kaikkien asioiden suhteen. Kentällä jännintä on se, että tallin ovesta voi rampata ihmisiä ja puolestaan kentälle taluttaessa on järkyttävintä ne kaikki yli kymmenen traileria. Miettikää. Niiden ohi joutuu kävelemään miltein joka kerta.

Maneesiin ei olla uskallettu toistaiseksi.


Kunhan siis päästään lauman sekaan, on varmasti taas lisää kerrottavaa. Onhan tässä ollut puhettakin jo ratsastustunneista ja koulurataharkoista, joten eiköhän tässä ala taas ohjelmaa riittämään meidänkin arkeen.

Sen motivaationi pöllinyt tyyppi voisi silti sen palauttaa. Kiitos.