Hellepäivinä pää kevyeksi

Siitä on vierähtänyt tovi kun Penni lähti laitumelle. Instan seuraajat varmasti tietävätkin, että ponin lomahan on jo loppunut eikä ihan heppoisista syistä. Palataanpa siis ajassa hitusen taaksepäin, juhannusreissumme tienoille.

Penni lomaili parisen viikkoa laitumella muutaman muun tamman kanssa ja nautti olostaan kun sai nyhtää rouhotuppoja kaksneljäseittemän. Päätinkin tuolloin, että poni saa rauhassa olla lomalla sen aikaa, että palaamme extempore kesäreissultamme. Tämän jälkeen ajattelin ottaa itseäni niskasta kiinni ja taluttaa ponin hommiin myös sieltä laitumelta, vaikka matkaa siitä vähän tulikin. Ja niinhän minä teinkin heti tuon loman jälkeen.

Tähän mennessä meiltä oli uupunut yksi etukenkäkin jo jonkin aikaa, mutta onneksi kengittäjä osasi taidolla laittaa uuden popon tilalle, joka (koputan puuta) on pysynytkin mukana tähän päivään mennessä. Jännitimme hieman meinaa, että lentääkö se ensimmäisessä mutkassa tiehensä, niin kulunut kavio kuitenkin oli. Sinä lauantaina me kuitenkin päätimme myös aloittaa treenin.

Ainoaksi ongelmaksi nousi, että etujalka alkoi turvottaa kengityksen jälkeen samantien. Varmastikin ärsyyntyi hieman siitä kengän laitosta, mutta emmepä antaneet häiritä; menimme tekemään käyntitreeniä kun ontumista ei käynnissä ollut. Ravata ei kyennyt. Ja olipahan hyväksi tuo! Oikeasti. Puskin ponia eteenpäin niin suurella tarmolla, että sen jälkeen neiti ei painanut moneen ratsastuskertaan kädelle yhtä hanakasti. Taivuttelin ja harmittelin, ettei kyennyt mitään muuta tekemään, koska Penni tuntui niin mukavalle. Vaikkakin lomailijan laiskalle.

Seuraavana päivänä jalka oli jo parempi, mutta ei me silti mitään himotreenejä alettu tekemään vaan taivuteltiin vähän lisää ja ravattiin pikku pätkää suoralla, koska se onnistui ihan hyvin. Oli niin taivaallinen tunne kun oli edestä kevyt poni! Sitä oikeasti ymmärsi sen idean koko hommassa, että miksi ne pohkeet on olemassa. Tiedätte tekin nyt. Kannattaa jäystää käyntiä niin kauan kunnes ponin päätä ei ole olemassakaan.

Kenties aivot tippuvat tylsyyden kuiluun.

Maanantai ei sitten ollutkaan ihan normaali päivä, sillä sain ilmoituksen, että ponipalleroni oli ottanut hatkat laitumelta naapurin pellolle. Yhtäkään lankaa tai mitään muutakaan ei ollut poikki, eikä oikeastaan mitään merkkiäkään mistä Penni olisi päässyt aidan toiselle puolelle. Muuttunut ilmeisesti läpinäkyväksi. Onneksi Penni kuitenkin antaa hyvin kiinni ja palautettiin näin takaisin laitumen oikealle puolelle. Mietin tuolloin, että ehkä sille on nyt palanneet ne kadonneet virtapiuhat ja päätinkin ratsastaa tuolloin oikein kunnolla, koska jalkakaan ei vaikuttanut olevan enää turvonnut. Uskoin suuresti, että ei se jaksa enää tehdä mitään typerää.

Toisin olisi pitänyt uskoa, sillä tiistain aloitus oli samanlainen. Penni löytyi jälleen kaurapellon puolelta. Aidat jälleen pystyssä, joten ei tietoa mistä se taas oli päässyt toiselle puolelle. Tai ne aidat olisivat olleet pystyssä, jollei neiti olisi päättänyt rynnätä takaisin laitumen puolelle aidat rinnuksissaan. Että ihan hienosti ajateltu millä puolella piti olla, mutta toteutus nyt vähän... ontui. Poni ei.

Eikä se enää palannutkaan tuon jälkeen vihreälle, vaan talutin sen illalla talliin.

Tyytyväinen se oli. Ilmeisesti sille riitti sitten tuon mittainen lomahetki. Minä olisin ainakin nauttinut täysin rinnoin kaksneljäseiska ruokalasta, mutta kukin tyylillään. Ollaan siis sitten heinäkuun alusta palattu normiarkeen ja hiekkatarhaan. Ja iloisia sitä ollaan oltu, vaikka liikunnan määrä ei edelleenkään päätä huimaa. Minun päätäni huimaa nämä kelit lähinnä eikä ötökätkään oikein ponin mieltä ylennä liikuttaessa.

Eikä sitä toki saisi valittaa, mutta en todellakaan ole mikään kolmenkymmenen asteen palvoja, vähempikin riittää siihen hien tuotantoon. Jopa pakkaset. Ollaan pyritty vain mukavaan tekemiseen ja sen kevyen pään takaisin saamiseen, sillä nyt se pirulainen on alkanut uudestaan painaa kädelle. Toki kuumuuskin vaikuttaa, mutta siltikin. Tietysti raspauskin varmasti vaikuttanut osiltaan, koska saatiin taas piikit pois poskista. Ja pakko kyllä hehkuttaa, että purukalusto oli ihan hitokseen hyvässä kunnossa! Se oli niin ihana ja positiviinen tieto! Vaikkei syömisessä olekaan koskaan ongelmaa ollut, jos niitä huonoja hampaita siellä on joskus ollut.

Todettakoon vielä silti, että emme todellakaan ole Pennin kanssa mitään kolmenkympin palvojia. Kauhulla odotan sitä päivää kun poni päättää poistua yhtä sulavasti kentän treeneistä kuin laitumeltakin.

Kieltämättä haluaisin nähdä limbooko se itsensä ali vai muuttuuko velhoksi.

Rajalta rajalle - roadtrip osa2

Perjantaina 22.6. mietittiin aamusta, että miten me meidän matkaa tästä jatkettaisiin, mitä kautta ajettaisiin ja milloin tahdotaan ylipäätään olla kotona. Eipä siinä kauaa kyllä mietittykään kun todettiin, että ei me kyllä tyydytä pelkkään Ruotsiin ja Suomeen tai siihen pieneen Norjan visiittiin, vaan päätettiin kääntää nokka kohti takaisin pohjoista ja ylittää raja Norjan puolelle. Olihan se Nordkappikin vielä näkemättä, joten guuglemäpsiin Nordkapp ja menoksi.

Koska keli oli niin märän oloista, ajateltiin, että on järkevämpää varata nukkumispaikkakin valmiiksi Pohjois-Norjasta. Oli jotenkin luksusta ajatella nukkuvansa sängyssäkin taas yhden telttayön jälkeen. Ilman hyttysiäkin vielä. Löydettiin Repvåg nimisestä paikasta mukavan halpa paikka ja päätettiin suunnata sinne ihan ensimmäiseksi. Matka-aika oli siinä vaiheessa seitsemisen tuntia, joten illalla olisimme jälleen seuraavassa osoitteessa. Vaikka pysähtelisimme vessapaikoille.

Ennen rajan ylittämistä pysähdyttiin sen verran, että tankattiin jälleen tankki täyteen, koska Norjassahan noita paikkakuntia on niin harvakseltaan, että seuraavaa tankkauspistettä ei oikein pysty tietämään. Tosin ajelimme isomman kaupungin, Altan kautta, mutta olihan sinnekin vielä matkaa. Maisemat olivat hyvinkin samantyyppisiä ennen kuin saavuttiin totaaliseen vuorien välikköön. Siellä virtasi joki, jonka vieressä tie meni välillä korkealla ja välillä matalammalla ja huiput olivat aika hiton korkeat. Vesiputouksia milloin missäkin mutkan takana, jännittävää ajamista kun tietkään eivät mitään mahtavan leveitä ole tuolla puolen maailmaa. Kyllä siinä silmä lepäsi. On niin nautinnollista ajella tuollaisessa ympäristössä.

Ennen Altan kaupunkia maisema kuitenkin tasaantui ja muuttui mäntymäisemmäksi. Alettiin päästä muutenkin lähemmän merenrantoja, joten tuulikin oli ajoittain aika purevaa. Ei siellä mikään lämmin ollut. Todellakaan. Hämmentävintä tuolla kaupungissa oli nähdä Narvikin kyltti, jossa sanottiin, että kilometrejä sinne olisi vain reilut kaksisataa. Narvik on kaupunki, jossa käytiin viime syksyn Norjan reissulla (vahingossa, koska ajettiin yli 20 kilometriä ohi oikean risteyksen, ehheh) ja on lähempänä niitä Lofootteja. Tuli kyllä hitusen ikävä sitä mahtavaa paikkaa ja oikeastaan tuli mietiskeltyä sitäkin, josko viettäisimme joulun piilossa ihmisiltä siellä. Kuvattaisiin koko joulu revontulia ja jäädyttäisiin jäämeren rannalle.

Käännyttiin silti Repvågin suuntaan, E6 valtatielle.

Ja jos joku joskus sanoi, että asuu korvessa voi vaikka sen guuglemäpsin avulla mennä katsomaan mitä näkyy Rafsbotn ja Repparfjordin välillä, sellaisella pitkällä suoralla kohti pohjoisnapaa. Ei niin mitään. Autiomaata silmänkantamattomiin. Tie, joka tuntuu jatkuvan ikuisuuden ja silti näkee sen pään koko ajan. Tosin me emme nähneet, sumu oli ajoittain pahaenteisen paksua. Tiekin tuntui oudolta, kun oli keskellä ei yhtikäs mitään.

E6 valtatieltä kun selvittiin sen päätöspaikkaan Olderfjordiin, käännyttiinkin tielle E69, joka lähti suoraa ylöspäin. Maisemat olivat maalaismaisia, tosin meren äärellä ajaminen oli jälleen niin mahtavaa. Ajoittain ei näkynyt kuin merenääriviiva pitkällä horisontissa oikealla ja vasemmalla puolestaan jyrkkä vuoren rinne. Oli myös äitiä vähän ikävä ajoittain kun tiellä ei ollut minkäänlaista kaidetta edes meren puolella. Ikkunan avatessakin haisi kalalle. Turistiminä jopa totesi sen ääneen saaden yltiömäisen väsymysnaurunkin kattoon.

Norjassa ja Ruotsissa muuten myydään Batteryn energiajuomamakuna persikkaa, joka on tajuttoman hyvää. Parempaa en ole ikinä juonut! Ja tämä ei ole maksettu mainos, kannattaa kuitenkin käydessään tankata tuolla energiaa kitusiinsa jos meinaa ajella tällaisia matkoja, kuten me.

Sillä kun vihdoin yhden tunnelin, muutaman ihastelupysähdyksen ja monien porojen jälkeen saavuimme Repvågiin, päätimme samantien suunnata sinne niin kuuluisaan Nordkappiin.

Olihan siinä vielä vuorokautta nelisen tuntia jäljellä ja vasta toinen meistä oli ajellut enemmän. Koska minä jotenkin niin tykkään ajaa Norjassa, en antanut toisen osapuolen koskea rattiin kauheasti, ennen kuin olin todella kyllästynyt kaasupolkimeen. Otettiin hotellin avaimet vastaan ja lähdettiin vieläkin pohjoisemmas. Sitähän me haluttiin juhannuksena tehdä.

Maisemat edelleen hulppeat, mutta ehkä parhain oli siinä, että eteemme tömähti tunneli, joita tuolla Norjassa on aika kiitettävästi. Tämä tunneli kuitenkin vaivaiset 6,9km pitkä, 9% jyrkkä ja kulkee parhaimmillaan 212 metriä meren pinnan alapuolella. Ja kirjaimellisesti siis sen alapuolella. Jos siis auton olisi antanut itse mennä omia menojansa, olisimme varmasti selvittäneet tunnelin muutamassa sekunnissa, mutta jostakin syystä jännitysmomentti oli aika korkealla, eikä tehnyt mieli laskea 3km alamäkeä vapaasti. Korvatkin meni lukkoon jossakin kohtaa.

Ehkä liioittelin tuon olevan parhainta, sillä kyllä se nousu sinne Nordkappiin päin oli aika siistiä. Jumalatonta ylämäkeä, hitonmoisia pudotuksia auton vierestä alaspäin.. Siinä vasta oli tunnelmaa. Pilvien yläpuolelle kävi tie kirjaimellisesti ja muutaman kilometrin päässä määränpäästä tuli niin sankka sumu (pilvi), ettei nähnyt viittä metriä pidemmälle.

Itse Nordkapp oli aika pettymys kokemus sen turistirysän takia, jota me ei todellakaan osattu odottaa. Tiedettiin me siitä pallukasta, joka siellä on, mutta ei me ajateltu, että sinne joutuisi ihan oikeasti maksamaan itsensä kipeäksi päästäkseen sisään ja näkemään satoja ihmisiä kuvaamassa itseään pallukan juurella. Kelikin oli niin pilvinen, ettei me maisemia nähty, mutta eipä sinne oikeastaan olisi tehnyt mieli jäädä ihastelemaankaan mitään. Paikallisesta roinakaupasta päätettiin ottaa mukaamme diplomi käynnistä, joka sekin maksoi seitsemän euroa. Muutenhan tavara oli samanlaista kuin tuhat kilometriä alaspäinkin. Kuppia, magneettia ja fanipaitoja.

Tulipahan silti käytyä. Tuon pidemmälle kun ei tällä pallonpuoliskolla pääse autolla. Kartalla se vielä näyttääkin aika mahtavalta, että tuolla me ollaan oikeasti käyty.

Samanlaista fiilistä ei kuitenkaan tullut kuin Lofootti reissulla, joten tuonne ei ainakaan tarvitse uudestaan lähteä. Tosin maisemien takia ehkä voisikin. Poistuttiikin aika pikaseen paikalta ja poikettiinkin viereisessä kalastajakylässä, Skarsvågissa, josta nähtiin maisemiakin. Ja lisää poroja. Niin ja se hieno näkymä siitä, kun merta on silmänkantamattomiin jälleen. Nyt ihan oikeasti. Seuraava paikka tuolla merellä olisi vain Huippuvuoret.

Saavuttiin lauantain puolella takaisin Hotel Repvågiin, joka oli toistamiseen meille aika pettymys paikka nukkua. Hinnan puolesta nyt toki ei hirveästi taas kannata alkaa valittamaan (81€), mutta kun vessassa ei ole edes käsienpesuallasta, vaan se on oleskelutilassa, niin pistää kyllä mietityttämään. Suihkutilan seinät olivat kosteusvaurioita täynnä ja kylmyys oli myös salakavalan inhottava piskuisessa vessassa. Tähän huoneeseen kuului kuitenkin parisänky, joka vähän helpotti tilannetta. Huoneessa oli omaan nenään vähän outo hajukin, mutta kyllähän siellä nyt nukkui. Oli se mukavampi paikka kuin märkä mätäs viileässä Norjan ilmastossa. Tämän hotellin hintaan ei sisältynyt edes aamupalaa, mutta se nyt ei meitä kamalasti haitannut. Tarkoitus oli kuitenkin startata herättyämme auto miltein heti ja lähteä kohti kotikontuja.

Lauantai 23.6. starttasimme aamupäivästä heti herättyämme kohti etelää. Tarkoituksena oli ajaa Inarin, Kuusamon ja Mikkelin kautta kotiin. Tosin ei ihan yhdessä päivässä tuollaista rykäisyä voi tehdä, mutta tarkoitus oli päästä takaisin Suomen kamaralle, jotta sunnuntaina oltaisiin kotosalla. Oikeastaan ainoa suurempi pysähdys ennen Suomen rajaa oli se, että oli pakko saada keitettyä kahvia, joten etsittiin mukava paikka ja pistettiin kahvipannu porisemaan. Nautittiin vielä niistä vedensolinoista, merestä ja hulppeista vuoristoista, koska niistä vain ei voi tarpeeksi nauttia.

Vähän jälkeen tuon pysähdyksen nähtiin kuitenkin neljä aivan mahtavaa sarvipää poroa tienvieressä, jotka oli pakko ikuistaa kameralle! Tuollaisia jumalattomia sarvikuninkaita oltiin etittykin ja onneksi ne vielä tupsahtivat tiellemme. Ja totean edelleen, että ovat nuo vain niin hienoja eläimiä...

Lemmijoella nähtiin viimeisen kerran meri ja ajettiin tästä vielä vähän matkaa, jonka jälkeen nähtiin aivan mahtava hiekkaranta, jolle oli pakko pysähtyä ottamaan muutamat kuvat. Lumivuoria, järvi ja hiekkaranta.. Voiko enempää toivoa? Oli mukavaa vähän talsia muutaman tunnin ajomatkan jälkeen ja jättää sitten Norjan maaperä oman onnensa nojaan ja ajella sen rajan yli. Niin kaihoisaa kuin se olikaan.

Inarissa tehtiin seuraava etappipysähdys polttopuiden toivossa, koska kovasti oltaisiin haluttu löytää telttapaikka, jossa pääsisi tekemään kunnon nuotion. Lapissa oli kuitenkin käynyt tänä vuonna jotakin suuren suurta puiden suhteen, eikä tarjolla ollut yhtäkään polttopuuta. Paikallinen huoltoasemanpitäjä kuitenkin neuvoi meitä käymään Jäniskosken nuotipaikalla, koska siellä klapeja varmasti olisi yltäkyllin, eikä ketään varmasti haittaisi jos otettaisiin sieltä muutama mukaamme. Teimmekin niin ja löysimme järisyttävän ison kosken riippusiltoineen. Autiotuvalla oli myös ulkomaalainen pariskunta, jonka kanssa vaihdoimme muutamia sanoja ja naureskelimme kahdelle siperianhuskylle, jotka hengailivat noiden kanssa leirissään. Koirat eivät siis heille kuuluneet, mutta mies oli aamulla vähän säikähtänyt oven takana olevaa koiraa. Siellä ne nautiskelivat heidän kanssaan elämästään.

Hauskoja otuksia, olisin voinut ottaa mukaan.

Lähdettiin ajelemaan alaspäin nuotiopaikan toivossa ja yritettiinkin niin kartan kuin silmiemmekin avulla paikallistaa jotakin paikkaa, mutta mitään ei löydetty. Ajettiin ja ajettiin kunnes vasta Kemijärvellä luovutettiin väsymyksen takia. Ei me jaksettu alkaa edes telttaa väsäämään jälleen märkyyden takia, joten heitettiin kaikki roinamme takakontista ja takapenkiltä etupenkeille ja päätettiin nukkua autossa. Viimeisin autossa nukkuminen oli ollut tuskaisaa, joten mielenkiinnolla odotettiin mitä tämä kerta toisi mukanansa.

Ja kyllähän me nukuttiinkin. Itse heräsin 24.6. sunnuntai päivänä siihen, että aurinko porotti naamaani ja kuolin kuumuuteen. Mieluummin niinpäin, koska viime kerralla ei ollut toppatakkikaan auttanut kylmyyteen. Makuupusseilla ja kesällä saattoi toki olla osuutta asiaan. Eipä me kauaa siinä suoalueen vieressä oltukaan, kun raahattiin kamat takaisin paikoillensa ja lähdettiin metsästämään sitä nuotipaikkaa nyt, ehkä paremman lopputuloksen saattelemana.

Pitkälle me taas ajettiinkin, Suomussalmelle, ennen kuin löydettiin tienvierestä parkkialue ja myös vihdoin ja viimein nuotiopaikka. Alkoikin jo kahvihammasta, lettuhimoa ja ruokahalua kolottamaan. Vieressä oli mukava järvikin ja kyllä siinä taas hanuri vähän lepäsi kun ei tarvinnut istua autossa. Nautittiin luonnosta muutaman tunnin ajan ja sitten todettiin, että seuraava etappi olisi oma koti. Matkaahan tuolta kyllä vielä oli, mutta ainakin Suomen teitä on semi helppo ajella.

Loppumatka ei oikeastaan sisältänyt mitään suurempaa. Kajaanissa pysähdyttiin kauppaan ostamaan jälleen vähän energiaa ja jaksamista, sekä jonotettiin varmaan kaksikymmentä minuuttia kassalle, joka sai veren kiehumaan. Ajatus oli muutenkin jo suurimmaksi osaksi omassa sängyssä, vaikka matkustaminen mukavaa onkin. Mikkelin kohdilla tullessa alkoi jo usko loppumaan ja toivoi vai näkevänsä kyltin "Lahti", jotta tietäisi olevansa jo edes ajatusmatkan päässä.

Onneksi liikenneruuhkat olivat jo yöaikaan kaikonneet, eikä meidän tarvinnut kierrellä mitään teitä ruuhkien takia. Kun Lahti oli ohitettu, tuli Mäntsälän Shell P vähän liiankin yllättäen nokan eteen, jolloin totesimme jo ääneen, että eiköhän tämä nyt ollut tässä. Tututkin tiet tosin tuntuivat kahden aikaa yöllä tuntemattomilta, mutta selvittiin silti kotipihaan ja autokin pääsi pitkän pöristelyn jälkeen omalle parkkiruudulle nukkumaan.

Ja me myös. Yli 12 tuntia ajoa yhteen päivään oli jo aika ultimaattinen suoritus, varsinkin kun maisemat eivät enää hiveleet silmiä.

Kokonaisuudessaan reissu oli onnistunut; yhden hajonneen etusumuvalon, unohdettujen tyynyjen ja vesisateiden takia tästä varmasti nautti enemmän kuin tarpeeksi. Extempore reissut ilman suurempaa päämäärää tuovat sellaista vapauden tunnetta, jota ei voi sanoin kuvailla.

Ja vaikka kotiin oli mukava palata...

Kyllä sitä miltein haluaisi jo karata uudestaan teille tuntemattomille.

Rajalta rajalle - roadtrip osa1

Tiistaina 19.6. alkoi matka, jota ei niinkään koskaan suunniteltu, vaan yhtäkkiä vain päätettiin karata teltan ja auton kanssa johonkin, jossa on paljon hyttysiä, karua maisemaa ja kylmempää kuin etelässä. Ensimmäistä kohtaa en kuitenkaan koko reissun ajalta allekirjoita, sillä autokin sai nenuunsa vasta loppumatkasta suuren määrän itikoita. Tämä on kuitenkin kertomus siitä, millainen oli matka Suomesta Ruotsiin, sieltä takaisin kotimaahan ja extempore täyskäännös takaisin Norjaan.

Niin ja minulle, porofanille, totaalinen porosafari.

Meidän ensimmäinen päivä sisälsi moottoriteitä, vähän pienempiä teitä, suoraa tietä ja harvinaisen vähän käännöksiä mihinkään suuntaan. Ajatuksena oli lähinnä päästä vain yhden päivän aikana Haaparantaan, jotta koko matkan päätöspysäkki; Kilpisjärvi olisi yli puolessa välissä ennen seuraavaa vuorokautta. Onnistuttiinkin siinä, vaikka minä pysäyttelin autoa vähät väliä milloin millekin huoltoasemalle vessan toivossa. Kahvi ja energiajuoma ovat ihan parhaita ajojuomia, suosittelen.

Haaparannan jälkeen päätettiin jäädä etsimään Ruotsin puolelle telttapaikkaa, jossa olisi mieluisaa nukkua yön yli. Eipä meidän tarvinnut kauaakaan ajaa pohjoiseen päin kun löydettiin Tornionjoen vierestä pieni parkkipaikka, jossa oli semi tasaistakin pystyttää teltta. Tuumasta toimeen, vähän sähläystähän tuo pystyttäminen oli, mutta saatuamme pikkumajamme pystyyn, nautimme illan siitä kohinasta minkä joki toi korviimme ja naureskelimme välimatkaa Suomen puolelle.

Keskiviikon 20.6 herätys oli mitä mainioin, sillä parkkipaikalla ollut toisen auton töötti herätti meidät kymmenen aikaa. Päivän tavoitteena oli ajaa Jounin kaupan kautta kohti Kilpisjärveä ja vasta siellä levähtää toisen kerran. Sitä ennen keitettiin kuitenkin pannukahvit, nautittiin gourmet pasta-pot aamupalat ja pakattiin teltta autoon. Oli nautinto hörppiä kumisaappaat jalassa vasta keitettyä aamukahvia joen kohistessa nenän edessä. Todettiinkin, että tästä piti ottaa kaikki irti; toisista telttapaikoista ei tiedä, onko ne yhtä hyviä.

Suunnattiin auton nokka kohti pohjoista, eikä me ehditty kauaa ajaakaan kun oli pakko jälleen pysähtyä vessaan. Kiitos sen kahvin. Pysähdyttiin sellaiseen paikkaan kuin Kattilakoski, joka on muuten tajuttoman magea paikka! Kalliosaari keskellä jokea, jossa oli pienehkö koski ja grillauspaikkakin löydettiin. Muutama mänty kasvoi siinä saaressa ja ai miten nautittiin sen kallion tekstuurista! On harvinaisen hieno näky, miten vesi kuluttaa kalliota. Päätimme ulkoiluttaa kameroitakin tässä vaiheessa kunnolla ja käytiin kävelemässä kosken kivillä. On vain niin rentouttavaa kuunnella veden ääniä!

Maltoimme kuitenkin jättää Kattilakosken taaksemme ja suunnata nokan kohti sitä kuuluisaa Jounin kauppaa. Ylitimme tällä matkalla rajankin ja kieltämättä nautin niistä suomalaisista liikennekylteistä, ne eivät näytä niin vanhanaikaisilta ruotsalaisiin verrattuna. Matkaa rajalta ei ollut enää järjettömiä kilometri määriä, mutta kyllähän siinä aikaa kului, ennen kuin saavuttiin välietapille.

Ja hämmästyttiin suuresti siitä, miten iso paikka se "Jounin kauppa" olikaan.

Minulle hienoin juttu oli nähdä se jättimäinen poro. Ensimmäinen poro koko reissulla, joka ei edes ollut oikea. Tästä syystä me ostettiin matkamuistoiksi, vuosiluku kaiverruksen kera, kummallekin poronsarvi avaimen perät. Olihan se se juttu, että käydään nyt sielä niin puhutussa kaupassakin, vaikka eipä tuo eroa tavallisesta ruokakaupasta mitenkään. Paitsi ilmeisesti lapissa osataan pitää juomien kylmäkaapit oikeasti kylminä. Itse Sampoakaan ei tavattu, vaikka yritettiin kovasti hakea. Varmaan oli käymässä etelässä, sehän olis ollu niin meiän tuuria.

Pienen kaupassa olo -session jälkeen käännettiin nokat kohti Kilpisjärveä ja alettiin nauttimaan niistä oikeista lapin maisemista. Ajettiin mäntymetsikössä, joen vartta, rajan juurella ja lopulta pelkkää suoraa tietä karussa maisemassa. Siellä ei ollut niin mitään. Postilaatikoita, joissa numeroita oli huimat kuusi kappaletta ja naapureitakaan ei mailla halmeilla. Eikä yhtäkään poroa. Niitä minä metsästin auton ikkunasta, vaikka vesipisarat haittasivatkin näkyvyyttä.

Niin todellakin, mehän mentiin sinne ylös juuri silloin kun alkoi ne huonot kelit.

Muutaman pysähdyksen taktiikalla me selvittiin keskiviikkona sinne Kilpisjärven puolelle. Ajeltiin sitä suoraa tietä pitkin etsien märiltä mättäiltä telttapaikkaa. Ajatukset pelkässä hyvässä paikassa me tajuttiin vasta viimeisillä metreillä, että mehän ajettiin Norjaan! Hello Norge! Ei siinä oikein muuta edes halunnut sanoa, sillä vettä satoi ja mielessä vain pyöri, että missä hitossa me nukutaan.

Vaikka kyllä kieltämättä olis tehnyt mieli vain karauttaa Norjan teitä pitkin ties minne.

Päätettiin kuitenkin suuren pohdinnan ja majoituspaikoissa pyörimisten jälkeen ottaa meille yöksi hotellihuone ja nauttia sateesta ihan sisällä. Ja ihan Suomen Kilpisjärvellä, koska Norjan seuraava paikka olisi varmastikin ollut kuudensadan kilometrin päässä. Siellä kun nuo välimatkat tuntuvat olevan vähän isompaa sorttia. Petyttiin kuitenkin aika rankallakin kädellä. Ja pohdittiin koko ilta sitä, millainen hotellikulttuuri suomalaisilla oikeasti on.

Maksoimme Kilpisjärven Retkeilykeskukselle 92€ siitä, että nukuimme erillämme (90cm sängyissä), ei ollut keittiötä, ei toimivaa jääkaappia, patterit eivät lämmenneet kunnolla eikä suihku/wctilassa ollut lattialämmitystä. Saatika suihkussa tullut muutamaa minuuttia kauempaa lämmintä vettä. Että millaista huonetta te odotatte saavanne tuohon hintaan? Anteeksi nyt vain, mutta kyllä minä toisaalta odotan saavani edes parisängyn, lämmitetyn vessatilan ja lämpimän huoneen noin ylipäätään. Maksoin sitten kuinka paljon tai vähän tahansa. Kaikki muuhan on vain plussaa. Tuohon hintaan sisältyi aamupala myös, mutta kyllä minulla itsellä on ne prioriteetit siinä huoneessa. Eipä se aamupalakaan nyt kummoinen ollut tai tilat missä sitä aamupalaa nautittiin. Onneksi nyt sentään sen sai. Olisihan tuo muuten ollut totaalinen pohjanoteeraus ilman sitä.

Torstai 21.6. alkoi siis aamupalalla, vähän pikaisella sellaisella, koska päätettiin huonosta kelistä huolimatta lähteä katsomaan kolmen valtakunnan rajapyykkiä luonnonpuiston alueelle. Rajan näkeminen on ollut itselleni suuri haave ihan pienestä saakka, enkä halunnut jonkin sateen pilaavan tuota tilaisuutta joka vihdoin ja viimein oli käsillä.  Tuo rajapyykki sijaitsee Mallan luonnonpuiston alueella, jossa menee 12km mittainen luonnonpolku sinne rajapyykkille. Ajateltiin kuitenkin omia napojamme ja päätimme nousta Malla-laivan kyytiin läheiseltä laiturilta, joka matkasi puoli tuntia aallokoilla kohti määränpäätä. Toiselta laiturilta oli jalkaisin matkaa vielä kolmisen kilometriä itse paikanpäälle, mutta eihän se tuntunut missään. Reitti oli helppokulkuista polkua, joskin märkää, mutta olimme kuitenkin päättäneet tarpoa sen 12km takaisin luonnonpuiston kautta.

Eipä siinä paljon auttanut valittaa. Päätetty mikä päätetty.
Oli kumisaappaat jalassa tai ei. Ja olihan ne. Sadeviittoineen päivineen me muumeiltiin menemään.

Rajapyykkiähän voisi kuvailla isoksi keltaiseksi mötikäksi. Sen näkeminen oli jotenkin masentavaa, koska sen viereen ei suuren vesimäärän takia päässyt. Silti olin totaali innoissani, koska näin vihdoin ja viimein niin Suomeen, Ruotsiin kuin Norjaankin samaan aikaan. Pitäen tassuni silti visusti Suomessa, ihan vain veden tulvinnan takia. Ja sitten se oli nähty. Jatkoimme matkaa ennen kuin muut turistit kerkesivät paikalle, mutta eipä me pitkälle päästy kun löydettiin autiotupa ihan rajan läheisyydestä. Päätettiin mennä sinne vähän kuivattelemaan ja keittämään päiväkahvit, jotta pitkän tarpomisen tulisi jaksamaan loppuun. Matkaa kun oli vielä edessä ihan kiitettävästi.

Ja tulvaveden aikaan joidenkin paikkojen ylittäminen voisi kuulemma olla haastavaa luontopolulla.
En tiedä olisiko pitänyt tuo lause ottaa enemmän tosissaan.. No, sen voitte lukea alempaa.

Aloitettiin ensimmäinen vaellus tallustamalla poroaitaa pitkin kohti Mallan vuoristoja. Ei ollut ongelmaa ainakaan ötököistä tai liiallisesta kuumuudesta, eikä toisaalta vesisateestakaan, koska olimme niin hyvin varustautuneita. Koivikkoinen maisema kääntyi oikealle puolelle ja loi satumaisen fiiliksen pitkospuiden päällä. Polku oli ällistyttävän hyväkuntoinen ja siinä oli helppo astella, vaikka jalkoihinsa pitikin katsoa. Siinä vaiheessa kuitenkin kun paikallistin parin kilometrin jälkeen porolauman, voin sanoa, että ajatukseni pikkuisen herpaantuivat itse polusta ja maisemasta. Se ensimmäinen villiporolauma oli siinä ihan muutaman metrin päässä ja niitä oli aivan tajuttoman paljon! Jäätiin ihastelemaan aika pitkäksikin aikaa ennen kuin maltettiin jatkaa matkaa kohti metsäisempää osuutta.

Ja sieltähän niitä poroja ei puuttunut. Päästiin aivan käsittämättömän lähelle noita hienoja luontokappaleita ja varustautunut kuvaajakin onnistui taltioimaan niitä kameraansa sateesta huolimatta. Oli aika jännittävä tunne kun pitkospuiden päässä töllötti vastassa pikkuinen vasa. Tuo oli järin kiinnostunut puuhistamme. Seurasimme niiden eloa vaikka kuinka kauan ja näimme hienoja pyrähdyksiä, kiinnostuneita katseita ja mässäileviä sarvipäitä. En olisi voinut olla onnellisempi.

Matka kuitenkin jatkui. Käveltävää oli vielä edessä ihan kiitettävästi. Näiden porojen jälkeen tulikin aika jyrjähköä nousua kohti huippuja. Tultiin jonkinnäköiseen laaksoon, josta avautui massiivinen tunturipuro poroineen ja mitä hienoimmat maisemat. Oltiin niin korkealla, että onneksi ei ollut mitään jyrkkää pudotusta, olis voinut tulla äitiä ikävä. Tämän näyn jälkeen me vihdoin ymmärrettiin sen tulvaveden merkitys. Eipä meinaan seurattu ihan polkua tosta noin vaan. Joki tulvi aivan tajuttomasti ja vesi virtasi hurjaa vauhtia. Ja siitä piti päästä yli. Ilman siltaa tai mitään muutakaan vastaavaa avustusta.

Alettiin epätoivoisesti etsiä ylityspaikkaa, jonka myötä talsittiin varmaan kaksi kilometriä ihan vika suuntaan. Sen jälkeen ei enää auttanut pupukaan pöksyissä vaan oli vaan rohkeasti yritettävä mennä ylitse. Ja kyllähän siitä onnistuttiin. Tosin, olis ollut mukavaa jos se yksi ylitys olisi riittänyt. Joki jakaantui tulvan takia moniin osiin, joten kun ei päästy siitä merkitystä kohdasta, jouduttiin ylittämään yhteensä kolme kovasti virtaavaa jokea, puroa, miksikä niitä sitten haluaa kutsua. Selvittiin jopa kuivina, vaikkei mulla ollutkaan jalassa mitkään kovin korkeat kumpparit.

Tämän jälkeen matka jatkui hyvin kivikkoisella vuoren rinteellä porojen saattelemana. Mahtavia maisemia, janoa ja kyllästymiseen saakka kiviä kiviä kiviä.

Mutta miten teillä menee suu kun tajuatte näkevänne ensimmäisen vesiputouksen ikinä muutaman metrin päästä ja sitten se onkin Suomen korkein, 30metriset Mallan kyyneleet? Kyllä, minullakin loksahti se auki.

Sitä kohinaa oli kuunnellut jo niin pitkään niistä puroista ja joista, että mietittiin vain tulevaa ylitystä tajuamatta ollenkaan, että se ylitys voisi olla noinkin suuri vesiputous. Tässä vaiheessa oltiin puolessa välissä koko lenkkiä, joten perääntyminen ei tuntunut oikealta ratkaisulta ja päätettiin lähteä kävelemään alajuoksua kohti toivoen, että sieltä jostakin pääsisi joen ylitse. Saihan siinä etsiäkin. Mutta sellainen paikka onneksi löytyi. Mukavat italialaisturistit kiinnostuivat ylityksestämme niin, että tulivat jopa auttamaan meitä. He olisivat kovasti halunneet myös päästä toiselle puolelle, mutta totesimme edessä olevan lisää pahempiakin ylityksiä, joten heidän koiransa kanssa ei välttämättä olisi asiaa eteenpäin. Olihan se heillekin harmin paikka. Me toisaalta hihkuimme riemusta, kun olimme selvinneet noinkin kiperistä tilanteista.

Mitäs me vaeltajat nääs. Kumisaappaat, kolmet housut, kolme paitaa ja sadeviitta pipoineen. Oltiin me varmaan aika näky kyllä siellä. Niille ihmisillekin.

Vesiputouksella oli vihdoin ja viimein jonkinlainen kylttikin, joka ilmoitti, että olemme tulleet muutaman sata metriä vasta puolen välin ohitse. Kyllä siinä alkoi jo tulemaan vähän ristiriitaiset tunteet pintaan, että oliko tämä nyt oikeasti vaivan arvoista. Jatkettiin siitä huolimatta ja laskeuduttiinkin vähän helpompi kulkuisempaan maastoon ja isommalle polulle, jota oli mukava tallustella. Loppupuolella oli vastassa vielä ison joen ylitys, joka onneksi onnistui hyvin. Tosin omat lyhkäsemmillä varsilla varustetut saappaani hörppäsivät tässä kohdin vettä. Sata metriä enää maaliin kuitenkin lohdutti tilannetta ja nähdessämme ensimmäisen penkin, istahdimme sille ja totesimme rypeämän olevan viimeinkin tehty.

Me niin tehtiin se. Amatöörivaeltajat.

Jotka tajusivat, että autollekin oli vielä kolmisen kilometrin matka. Ja voitte vain kuvitella miltä tuntuu kävellä märissä sukissa, niin hikisenä kuin märkänäkin asfalttitietä, joka ei jousta sitten piirunkaan vertaa. Alkoi usko oikeasti loppumaan, mutta selvittiin silti. Oli niin autuas tunne saada vaatteet vaihdettua, istahtaa auton pehmoiselle penkille ja heittää persuslämmitin täysille. Ja lähteä ajamaan alaspäin, kohti kenties parempaa säätä.

Sillä niin kuin kaikki varmaan arvasivatkin, sade loppui miltein samantien kun olimme aloittaneet matkamme kohti etelää. Että kiitos vaan säärouvan.

Tämä koko retkemme kesti aamukymmenestä ilta kuuteen saakka, joten aikaa me saatiin kyllä upotettua. Kilometrejä me laskeskeltiin noin kahdeksantoista ja niistäkin muutamat suurta ylämäkeä, kivikkoa ja niitä hitonmoisia ylityksiä. Ei siis mikään jokapäiväinen kävelylenkki. Lähtisimme kyllä toistamiseen, oli se oikeasti sen arvoista. Ja jotkuthan siellä oikeasti lenkkeilikin. Juoksivat oikeasti niillä kivikoilla. Hullun hommaa.

Tuona iltana ajettiin alaspäin aika reilusti kunnes löydettiin kiva nuotiopaikka mihin pystytettiin teltta ja jäätiin jumalattoman hyttysparven syötäväksi. Nuotiokaan ei auttanut häätämään niitä pois, mutta onneksi telttaan niitä ei eksynyt kuin muutama hassu. Ja kieltämättä sitä väsytti jo siinä vaiheessa niin paljon, ettei ininäkään olisi sitä unta häirinnyt.

Mutta eihän tämä reissu vielä tähän loppunut,

sillä jatko-osassa pääsette lukemaan mitä tapahtuikaan seuraavana aamuna

ja mihin matka sitten kävikään!

Jaksattehan istua vielä auton kyydissä?