Takaperin kuperkeikalla -viikko

Viime kerralla kirjoitin pinkistä pilvistä ja tipahdin samaisena päivänä maanpinnalle hakiessani Pennin sisälle ratsastettavaksi. Eipä menty. Ponilla oli vasen etujalka melkein kolminkertaisen paksuinen. Jalkaa se ei kuitenkaan ihan älyttömästi ontunut, vähän kyllä, ja loppupeleissä siitä löytyi vain jumalattoman kova patti jalan sisäpuolelta. Polvesta alaspäin koko jalka oli täysin muodottoman näköinen ja minä muodoton ymmärtämään, että mitäs sitten tehtäisiin...

Onneksi ympärillä on auttavia ihmisiä ja pääsin lopputulokseen kylmäämisen ja kipulääkkeen kanssa.

Vedettiin kipulääkettä sellainen kuuriluontoinen neljä päivää. Jalkaa kylmäsin joka päivä vedellä jonkin aikaa, kunnes loppupeleissä mulla meni yleensä hermot, ettei Penniä jaksa kiinnostaa sen auttaminen tuossa tilanteessa. Onneksi jalan turvotus laski tosi nopeastikin päivä päivältä ja jäljellä on nyt tällä hetkellä enää se kova patti. Mystinen se kyllä vähän on, mutta ehkä sekin pikku hiljaa katoaa. Nyt kun todennäköisesti kirjoitan näin, niin saatan meinaan mennä ja todeta ettei sitä enää ole.

Niin kuin viimeksikin totesin, että kaikki menee niin hiton hyvin. Jos siis olisin totuuden tiennyt.

Pennin jalan lisäksi tulin itse kipeäksi ja olin miltein koko viikon pois töistä. Pakko mun oli silti käydä aina piristymässä ja paijaamassa ponia, vaikka kyllä mua ihan kiellettiikin. Sanoivat, että hoitavat kyllä sen mun ponin ilman muakin... Joojoottelin ja onneksi keskiviikkona olin jo paremmin elävien kirjoissa. Koska olin saikulla ja kuulin hierojan tulevan torstaina, sain extempore ajan vapaapäivälle vielä hierojankin!

Siis Pennin hieronnan. Enhän minä mitään hierontoja...

Penni oli selästään jumissa ja tottakai jalka oli vaikuttanut myös vasemman lavan jumiuteen, mutta onneksi ne lähti aika helposti auki. Muutenhan poni oli mukavalla tuulella. Tosin juossut aamulla tarhaan ja toisena iltana juossut sisälle. Tämä oli erittäinen harvinaista kuulla ja kertoi siis oikeasti vain siitä, että tuokin junttipulla osaa kerätä energiaa! Tähän iso Wau. Mietinkin siis, että saisinkohan seuraavalla ratsastuskerralla alleni raketin, pitkästä aikaa.

Perjantaina menen taas samaan, vanhaan, tuttuun tapaan hakemaan Penniä tarhasta ja arvatkaapa mitä siellä sitten odottaa. Takakengätön connemaratamma. Tähän muutama sensuroitu kirosana. Kenkää ei löytynyt, ei sitten mistään enkä todellakaan tiedä mihin kuun kiertoradalle Penni on sen onnistunut viskaamaan, mutta se katosi. Siinähän sitten soittelet perjantaina neljän aikaan kengittäjälle, joka toteaa ettei ole enää saatavilla. Jälleen auttavien ihmisten ansiosta sain minulle tutun kengittäjän kiinni, joka taasen antoi mulle toisen kengittäjän numeron.

Onneksi. Sillä sieltä saatiin apua jo lauantaille kello yhteentoista. Huokaus. Syvä ja levollinen huokaus.

Päätin tästä suuresta takakengättömyydestä huolimatta kiivetä selkään ja edes kävellä kenttää ympäri. Onneksi Penni omaa hyvän ja kovan kavion, eikä kenkä ollut mitenkään pahasti repeytynyt irti. Lauantaina se sitten kuitenkin kengitettiin kokonaan ympäri, vaikkei kengityksestä nyt niin kauaa ollutkaan. Vaihdettiin alle nyt kuitenkin ohuemmat, normikengät, kasimilliset.

Lauantaina kävin heti testaamassa uudet popot ja silloin ne todettiin hyväksi. Sunnuntaina puolestaan sain jälleen sydänkohtauksen kun hyppäsin selkään ja nelijalkainen tuntui pahemmalta kuin oudolta. Se oli kuin olis hypännyt kaks vuotta takaperin ja siihen tunteeseen kun Pennillä silloin ratsasti! Kamalaa. Mietin, onko se nyt seuraavaksi jossakin kuumeessa, onko kengitys aiheuttanut kuitenkin jotakin vai tekeekö se nyt vain kuolemaa niin kuin minäkin (jätettäköön tästä ratsastajan kuolemasta osa kertomatta kröhöm..).

Juoksutettuani ja pikkuisen pakotettuani kuitenkin totesin karvanalleni olevan vain juntturassa ja vähän kenties väsynytkin. Niin kuin olin minäkin. Olin niin valmis päättämään tuon viikon. Täysi epäonnen viikko.

Eilen me aloitettiin tämä uusi viikko kuitenkin hyvillä mielin, onnenhuovan kera. Tällä viikolla olisi tiedossa torstaina ratsastustuntia ja pitäisi sitä nyt oikeasti sitten ihan reenatakin. Ongelmanani tuntuu olevan loogisen viikkoliikunnan järjestäminen. Meinaan, ettei tule niin kuin liikaa ratsastettua.

Kun tuli tuossa viikon aikana kuitenkin intoa vähän kerättyä. Noin positiivisesti ajatellen.

Realistinen ratsastaja(ko)?

"Mieti nyt hetki, että mikä oli vuosi sitten perseestä."

Oltiin keskiviikkona palauttamassa mun istuinluita takaisin maanpinnalle Krista Mutasen istuntatunnilla. Näistä tunneista on kyllä revitty irti niin paljon vinkkejä ja jokaisella kerralla sitä on vain saanut käteensä jotakin uutta. Viimeisimmälläkin kerralla sain kuulla, että olen suoristunut selässä huimasti viime kerrasta. Ongelmana on lähinnä kaatuminen mutkissa sisälle päin ja pientä hankaluutta noin muutenkin vasempaan kierrokseen. Mutta eniten mua pistää hymyilyttämään se, että jälleen ollaan kuulemma menty yhdessä ratsukkona eteenpäin.

Ollaan hei ihan oikea kouluratsukko! Tätä pitää juhlia.

Olen aina pitänyt itseäni vähän sellaisena haaveilijana, mutta tuolloin sain kuulla, että mulla on jotenkin hirveän realistinen käsitys siitä mitä haluan ja mihin haluan tähdätä. Ehkä realistisuus on tullut siitä, että aikaisemmin sitä on oikeasti ollut niin iloinen siitä, ettei poni pysähtynyt ensimmäisen ravipätkän aikana. Saatika, että se liikkui sen jälkeen kun nousin selkään. Mukisematta. Nykyään haetaan jo paljon paljon enemmän, mutta sen realistisuuden nimissä.

Koska onhan se lähtökohta kuitenkin välillä siellä takaraivossa.

Vaikka raivonvallassa sitä välillä vääntääkin laukkaympyrää ja toteaa, että tänään poni on perseestä, enkä jaksaisi. Sitten sulle tullaan taas sanomaan päin naamaa, että mieti nyt Janita vielä. Mieti, mikä oli vuosi sitten perseestä.

Ja minähän mietin. Ja sitten olen taas positiviinen. Nauran kun Penni hypähtääkin itse laukalle.

Nämä kuvat ovat keskiviikon tunnilta. Penni tuntui silloin ihan järisyttävän kivalle, vaikka se onkin painanut kädelle ihan ylttiömäisen paljon. Tuolloin se ei tuntunut niin pahalle, mutta tiedä sitten mikä oli aikaisempaan ero. Enemmän jalalla ratsastusta? Niin voipi olla. Petyin silti nähdessäni kuvia. Ei me näytetykkään niin kivoilta kuin kuvittelin. Kuvittelin liikoja. Odotin jotakin ihan muuta. Kun kehutaan, että näyttää tosi hyvältä niin odotan näkeväni kuvassakin jotakin oikeasti hyvää. Tässäkö se realistisuus kaatui vai? Tavoittelenko sitten tavoittelematonta? Vai luulinko hyppääväni liian suuriin saappaisiin?

Kyllä sieltä irtoaa sitä hymyäkin välillä!

En sitten tiedä, alkaako mun silmäkin viilata pilkkua, enkä tyydy enää vähempään. Pääasia on kuitenkin, että poni tuntuu kivalta ja onhan se ollutkin kiva pitkän aikaa; se liikkuu itse, mutta sille kädelle painamiselle pitäisi keksiä selitys. Hainkin eilen meille uuden kuolaimen, josko ongelmaan löytyisi ratkaisua sieltä. Toinen vaihtoehto on, että niissä hampaissa on nyt joku taas vialla. Kumpa nyt raspaaja vain tulisi ja tarkistaisi sen suun...

Niin väsynyt, mutta tyytyväinen

Kaiken kaikkiaan voidaan edelleen elää pinkeissä pilvissä ja todeta, että elämä on niin hienoa ja siistiä. Kaikki menee putkeen ja koputetaanpa sitten taas puutakin. Niin ja kirjoitan taas samasta aiheesta, koska olen mielikuvitukseton tämän suhteen... Toivottavasti kestätte sen.

Onhan se kuitenkin niin, ettei tässä ilmaiseksi mitään ole saatu.

Kuvat ovat Outi Uusitalon käsialaa, kiitos!

Tai väsymättä. Viisi kertaa viikossa kun ratsastaa, niin kyllä ne puolet niistä päivistä on niitä päiviä kun miettii jaksaako sitä.

Mutta useimmiten niinä väsyneimpinä päivinä se poni yllättää.

Kokeilkaapa vaikka. Minäkin kokeilin.

Mitäpä sanotte uudesta ulkoasusta muuten?

Kaikki voi muuttua kahdessa vuodessa

Kuukaudet vaihtuvat vuosiksi ja vaikka puhutaan vain parista vuodesta, olen silti onnellinen, että Penni on tallustanut vierelläni jo niinkin pitkään. Virallisia päiviä me ei edes muistella, oikeasti tuo kaksivuotis päiväkin on vasta tulossa, mutta olkoon vain. Me ikuistettiin nämä hetket jo tänään. Hierontapäivät ovat parhaimpia kuvauspäiviä; ponikin on niin leppoisana, että korvia piti taas kaksijalkaisen korjailla.

Katselin vanhoja kuvia alkuajoilta, taas, ja kyllä mä vain haluan itselleni kumartaa peilin kautta ja todeta, että ootpas sä vihdoin ottanut itseäs niskasta kiinni ja tehnyt elämälläs jotakin. Oma elämäntilanteeni oli täysin eri pari vuotta takaperin. Ja Pennin tulon myötä, löysin sen jonkin. Jonkin syyn jaksaa eteenpäin. Oikeastaan, oli velvollisuus jaksaa ja haluta mennä eteenpäin. Mutta kyllä mä silti olen itsestäni irti saanut eniten vasta viimeisen puolen vuoden aikana.

Mä en enää tiedä kumpi tässä on edustavampi... Minä vai poni...

Kun mä vihdoin tajusin, että mä todellakin haluan olla hyvä tässä ja tehdä sen eteen enemmän kuin varmaan oikeasti edes jaksaisin. Mutta kyllä sitä vain jaksaa. Meillä on mennyt viime aikoina niin hyvin.

Niin hyvin, että mun on ollut ongelma kirjoittaa mitään. Tämä blogi oli alunperinkin vain kirjoitusta siitä, miten miltein mahdottomasta saadaan taas mahdollista. Ja miten tahdonvoimalla voidaan saavuttaa suuriakin asioita. Kertomus siitä, miten tavallinen tallaaja tuhlaa kaikkensa... No, kaikkensa eteen. Nyt mä koen olevani jo voiton puolella. Eikä meistä kukaan selviä ilman huonoja päiviä; ne huonotkin päivät ovat vain muuttaneet muotoaan. Niistä on tullut vain kynnyksiä oven karmeissa.

Ja niiden yli on astuttu. Aikaisemmin väsyin niistä. Nykyään käännän ne vain oppimiseksi.

Me ollaan opittu Pennin kanssa ihan hirmuisesti kaikesta. Siksi me ollaan nyt päätetty, että me vähän muutellaan ruokaa ja pidetään yllä niitä kunnon treenipäiviä. Minä puolestani saan edelleen patistaa itseäni ratsastamaan tosissaan; Penni ei anna ilmaiseksi mitään ja jos mä annan yhden päivän sen alittaa riman...

Se alittaa sen huomennakin. Ja mahdollisesti yli huomennakin.

Mulla on itsellä syttynyt jumalaton palo kouluratsastukseen. Kovasti haluaisin kisata, mutta ehkäpä kaikki aikanaan. Kyllä me joku päivä taas päästään kokeilemaan radalle; on kuitenkin onnistuminen onnistua kotona tekemään vastalaukkaa. Tai ravissa kunnon avotaivutusta. On aina mahtavaa kuulla, että poni liikkuu hyvin. On mahtavaa kokea kun poni liikkuu pohkeesta eteen tai se oikeasti kantaa itseään jäämättä mun käsille makaamaan. Ja on aina mukava kuulla kehittämisen aiheita, koska muuten sitä junnaa paikallaan. Siihen mä jäin hetkeksi.

Junnaamaan samaan vanhaan. Ja luulin, että sitä mä halusin.

Nyt me ollaan tässä. Ja tästä me jatketaan.

Parempina kuin koskaan. Tyytyväisempinä kuin milloinkaan.