Kaulanarun alkeita; PHA

Nyt kun meidän omakin muutto on vihdoin virallisesti taputeltu, on taas aika palata arkeen. Kyllä sitä nauttii edes ajatuksesta, ettei tarvitse rampata kahden asunnon välillä. Onneksi meidän muuttomatka oli niin lyhyt, että pystyimme ajamaan tavaroita paikasta a paikkaan b monen päivän aikana, eikä mitään yhden päivän muuttoa tarvinnut suorittaa. Näiden muuttopäivien väliin mahtui toki myös taas niin odotettu Project Happy Athleten tunti! Pääsipähän kunnolla tuulettamaan ajatuksiaankin!

Olin päättänyt, että tällä kertaa lähdetään liikkeelle ajatuksesta kaulanaruilu ja sen tuomat haasteet. Kysymykset pyörivät lähinnä siinä, miten on hyvä palkata ja milloin on oikea aika palkata. Nämä kysymykset koskivat lähinnä sitä, että kun Penni nyt kuitenkin on ollut jumittaja, että en vahingossa palkkaa sellaisesta tilanteesta mikä edesauttaa jumittamista.

Koska pelasin varman päälle, satuloin Pennin. Poni kun jo ensimmäisellä ratsastuskerralla säikkyi meidän kentän virkaa toimittavat pihaton viereistä pusikkoa. Ninan kanssa vaihdoimme aluksi muutamat sanat koskien muuttoamme, jonka jälkeen suuntasimme sitten hommiin. Tai minä suuntasin. Penni alkoi aluksi tutkimaan vain paikkoja, eikä vaikuttanut kovin kiinnostuneelta hommasta. Pientä jännittyneisyyttäkin oli ilmassa.

Kerroinkin, että satula tuo Pennille niin suuren fiiliksen työnteosta, että se jotenkin kaihtaa tilannetta nousta selkään. Odottelimme kuitenkin rauhassa, josko poni sittenkin kiinnostuisi minusta ja haluaisi tulla tekemään kanssani juttuja. Pienen odottelun jälkeen lähdin kuitenkin hakemaan Penniä seisoskelemasta. Positiivinen yllätys oli, että silloin poni lähtikin tulemaan vastaan ja pääsimme aloittamaan!

Ja siitä penkistähän me lähdimme liikkeelle.

Nina katsoi hetken toimintaamme ja totesi sitten, että minun täytyy nostaa rimaa. Vaikka Penni ei meinaa antaa minun nousta penkille, on minun se tehtävä kuitenkin, lähti poni sitten omille teilleen tai ei. Ja muistaa, että se palkka tulee nykyään vain siitä, että ponin selkä on oikeassa kohdassa. Muuten päädymme tilanteeseen, että poni lähtee menemään sen kuuluisan aidan ali ja tarjoaa vain vajaita suorituksia. Noustessani penkille, Penni kuitenkin hyvinkin nopeasti asettui vierelle!

Tosin vähän tilanteen jälkeen poni otti ja lähti taas omille teilleen. Ihme kyllä, yhtäkään vihreää ruohotupsua se ei missään vaiheessa suuhunsa napannut ja palasikin sitten ihan omin neuvoin takaisin luokseni! Tämäkin toi positiivisuutta minun mieleeni, että kenties Penni kuitenkin halusi tehdä jotakin.

Kun Penni asettui penkille kohdille hyvin, nousin samantien selkään. Ilme ei ollut mitenkään positiivinen, mutta poni kuitenkin nätisti pysyi paikoillaan. Palkka ja sitten juteltiinkin siitä, että miten tästä eteenpäin. Liikkeelle meinaan. Eteenpäin.

Nina opasti, että voimaa ei nyt haluta todellakaan käyttää, vaan kosketetaan pohkeilla vain. Aluksi kerran, sitten jos ei tapahdu mitään niin koskettelua jatketaan. Niin kauan, että haluttu eteenpäin meno tapahtuu. Voinen kertoa, että oli hitusen haastavaa vain kosketella pohkeilla varsinkin kun Pennin mielipide asiaan oli, että eipä satu kiinnostamaan. Tosin lähtihän se aina Ninan perään, se mitä Penni on ennenkin harrastanut tuli taas esille; seuraaminen. Ninan pitikin koko tunnin aikana muutamia kertoja oikein työntää poni pois, jotta päästiin tekemään jotain.

Palkkasin aluksi pelkästä yhdestä käyntiaskeleesta. Sitten jatkoimme pätkällä käyntiä ja kun se pätkä onnistui niin Penniäpä ei kiinnostanutkaan enää palkka, vaan se haisteli kakkakasat läpi. Nina kertoikin, että Penni varmasti koki tuon tilanteen jo osittain palkkana, eikä tutkiminen ole mikään huono asia. Samaten jos poni ei kiinnostu palkinnosta, niin sitten jatketaan ja katsotaan koska se palkan haluaa. Myöhemmin jutustelimmekin aiheesta enemmän mm. ketjuttamisen (lyhyesti esimerkiksi käynti-peruutus-käynti ja palkkaus) yhteydessä ja että Penni ei varmasti oikein vielä usko tähän uuteen palkkaus taktiikkaan. Poni ei siis välttämättä koe mitään tarvetta suorittaa tehtäviä = ei usko saavansa kiitosta. Nina myös sanoi, että Pennille paras palkka voi olla se, että se saa seisoskella. Ei siis mitään konkreettista palkkaa välttämättä tarvitse aina olla.

Yhdestä käyntiaskeleesta lähdettiin liikkeelle

Tärkeää oli näissä eteenpäin pyyntö -tilanteissa kuitenkin muistaa, että HETI kun Penni liikkui eteenpäin oli minun lopetettava pyytäminen. Ihmismielelle kovin haastava suoritus, mutta pakollinen, jotta emme anna vääriä käsityksiä eteenpäin menosta. Pohkeet siis samantien irti kun liikkumista tapahtui. Ja nimenomaan eteenpäin, koska Pennihän tarjosi aika paljon peruutusta.

Kun vihdoin tosiaan päästiin kävelemään, haluttiin, että Penni oikeasti sitten kävelisi, eikä askellus olisi niin minimaalista. Joten uudestaan palattiin siihen pieneen pohkeen kosketukseen, josta piti liikkua suurempaa käyntiä. Enkä nyt huijaa, mutta taisimme muutaman suoran, kiekuran ja tutkimisen jälkeen vasta saada ensimmäisen suuremman askeleen. Emme siis nyt kiinnittäneet yhtään huomiota siihen, missä poni meni vaan tarkoitus oli vain mennä eteen. Jalkani huusivat hoosiannaa kun muutamat sadat metrit paukuttelin maltillisesti kovempaa käyntiä. Onnistuttiin kuitenkin lopulta muutamassa kerrassa. Tässä siis seuraava asia; ei saa lopettaa ennen kuin haluttu asia tapahtuu.

Ja jotta ei draamalta säästytty niin tässä vaiheessa poni säikähti sitä aiemmin mainitsemaani puskaa... Onneksi oli satula ja onneksi en tippunut.

PANIIKKI

Tässä jo vähän parempaa askellusta

Rennomman näköistä menoa, takapääkin näyttäisi ainakin olevan mukana

Nina kannustaa jatkamaan pohjepyyntöjä

Huilitauko ja taas jatkettiin. Nyt sitten Nina kertoi, että pitäisi samalla taktiikalla saada yksi raviaskel. Tallustettiin sitten taas toiset muutamat sadat metrit ja kun raviaskel vihdoin tuli, piti pohkeet rauhoittaa. Ja palkka, tietysti. Toista kertaa ei sitten saatu onnistumaan ilman Ninan avustusta, mutta ainakin saatiin ne muutamat askeleet. Sehän se pääasia nyt kuitenkin oli. Ihmeitä ei kuitenkaan tuon asian suhteen tehdä tunnissa.

Ensimmäinen ja viimeinen onnistunut raviaskel ilman apua

Keskustelimme sitten taas siitä täsmällisyydestä pyynnöissä ja otimmekin raipan avuksi. Nina sanoi, ettei tällaista paineistusta ikinä suosittele käyttämään, mutta kun Penni on laiskuuden huippu, on jostakin kaivettava se lähtökohta. Nina alkoi kutittelemaan Penniä raipalla minä selässä ja saimmekin odotella sitten haluttua käyntiaskelta jonkin tovin.

Vähän on epäluuloinen ilme ponilla

Tulin onnistuneen kerran jälkeen alas selästä ja jatkoimme tätä merkistä eteenpäin menoa maastakäsin. Nina totesikin lopuksi, että tämä on nyt se pääasiallinen asia harjoitella; poni lähtee ennen ihmistä liikkeelle raipan kosketuksesta. Maastakäsin. Ja raippa sen takia, että sen käyttö on paljon täsmällisempää kuin pohkeen. Varmasti jossakin vaiheessa kyetään heittämään raippa pois kun poni osaa yhdistää saman ärsytyksen tunteen pohjeapuihin. Ärsytyksestähän koko hommassa oli kyse. Pohkeilla naputtaminen ja raipan kosketus ärsyttävät hevosta ja minun täytyy opettaa, että siitä tilanteesta pääsee pois menemällä eteenpäin. Helppoa.

Tai sitten ei.

Kokeilimpa minäkin sitten, tässä mitä ilmeisimmin poni ottaakin sen käyntiaskeleen

Tunti oli kaiken kaikkiaan todella avartava ja sain älyttömästi neuvoja. Nyt vain opettamaan ne ääniavutkin samalla siihen eteenpäin menoon (käynti, ravi..) niin eiköhän tämä pikku hiljaa lähde luistamaan. Eniten jäi käteen apujen täsmällisyydestä ja palkkaamisesta oikeissa tilanteissa. Ja tietysti siitä, että mitään emme voi tehdä niin kauan kuin poni ei eteenpäin halua kulkea. Rimaa täytyy silti muistaa nostaa, ettei junnata liikaa paikoillaan, varsinkin kun on vielä niin fiksu poni, joka kyllä tietää mikä aidan lankku on matalin.

Tässä konkretisoituu tämä seisomisen antama palkkio ponille

Ja koska nyt muuttokin on suoritettu, niin pääsen oikeasti asiaan paneutumaan! Aion nyt panostaa täysillä maastakäsin eteenpäin menoon pyynnöstä ja merkistä. Haluan uskoa, että seuraavan kerran kun Nina tulee heinäkuun lopussa, olemme jo paljon pidemmällä tässä asiassa.

Ehkä jopa laukkaamme maastakäsin? 

Liikkuvuutta laitumella

Aurinko paahtaa jo kunnolla ja kaipa sitä ikuisena pessimistinä on pakko uskoa, että se kesä on tulossa tai kenties on jo täällä. Ainakin hiki tulee jo pelkästään ulkona ajattelemisesta saatika sitten ponin varustamisesta. Tosin Pennilläkin oli jo hiki ennen kuin se edes tajusi joutuvansa töihin. Joten uskotaan nyt sitten... Mutta uskokaa vain, että jokin takatalvi yllättää juhannuksena.

Olin jo pari päivää psyykannut itseäni voittamaan pelkojani pellolla ratsastamisen suhteen. Olen aikaisemminkin täällä kertonut, etten mitenkään kovin mielelläni tykkää ratsastaa aitaamattomalla alueella ponin arvaattomien päähänpistojen takia. Mutta koska meillä ei nyt ole vielä sitä kenttää niin mukavampi vaihtoehto oli vehreä pelto kuin pihatto. Pihatossa ollaan nyt tosin menty muutamat ekat kerrat, mutta se on alueellisesti niin pieni, etten uskaltanut edes yrittää ravata. Asiaan vaikutti toki myös se, että Penni tuntui ekalla kerralla niin jännittyneeltä ja säikähteli tuulen takia ihan turhia asioita.

Ei sillä, että minua olisi jännittänyt ja poni lukisi sen minusta... Katson siis peiliin.

Tallilla on yksi laidun, jossa on vähän tasaisempaa maata ja toisaalta pieni ylämäki nyt ei maata kaada jos ei täräytä kiitolaukkaa siihen alamäkeen. Ja koska kyseessä on laidun, niin siellähän olisi myös aitaa, joten minun ei tarvinnut jännittää niin kamalasti. Huomasin kuitenkin, ettei täysin oltu sinut asian suhteen ja Pennikin sen tottakai huomasi. Onneksi muutaman ympyrän ja tutustumisen myötä kykeni itsekin vähän rentoutumaan ja kun huomasi, ettei ponilla ollut mitään ritola-asennetta päällä. Sinänsä kuumuus oli ihan hyvä pohja tälle hurjalle erävoitolle.

Ja jokainen pitkään meitä seurannut tietää, että Pennin ponimainen luonne on myös ruoan perään. Aina ja jokaisessa asiassa. Mutta pistäkääpä raksi seinälle; nelijalkaista ei edes kiinnostanut vihreä! No okei, yritti se pari kertaa kurotella maata, mutta ei siis mitään "haista kakka, minä syön nyt" -juttuja ollenkaan! Jos siis en olisi ollut tilanteesta ylpeä, olisin varmasti huolissani. Ruokahalu kun noin muuten kuitenkin löytyy... Vähän pomottavallakin asenteella varsan kanssa, vaikka samasta heinälaarista voikin syödä.

Se siitä ruoasta, mentiin siis ihan kevyellä, jännäri otteella nostamaan ravi. Jos en näkisi näitä kuvia niin kertoisin teille kuinka hassulta ja epätasaiselta poni tuntui, mutta sanonpahan vaan, että koska olette nähneet Pennin liikkeen olevan tämmöistä? Ihan vaan jos lähdet selaamaan taaksepäin, niin on tässä nyt jotakin tapahtunut tai sitten tuo laidun jotenkin teki ihmeitä. Askeleen venyvyys on tälle tynnyrille aivan järjetön ja jälkikäteen ajateltua niin kyllähän se poni tuntuikin oikeastaan aika pirun hyvältä! Penni eteni mukavasti omalla moottorilla ja asettui ravissa kumpaakin suuntaan ihan ookoosti, ottaen huomioon, että tiedän tuon olevan jumissa oikeaan kierrokseen. Hieroja mietinnässä kyllä.. Ja kiinnittäkää niemenomaa huomiota myös tuohon käyntiin. Laiskanpulskea poninihan liikkuu käynnissäkin todella nätisti!

Totesinkin jossakin vaiheessa, että on sitä varmaan itsekin oppinut edes jotenkin hahmottamaan milloin poni käyttää itseään edes sinnepäin oikein. Kyllä sen selkään tunsi kun selkälihakset oli oikeasti käytössä. Jotenkin myös yhdistäisin tämän tuohon ohjastuntumaan.. Olen nyt yrittänyt hakea enemmän lännentyyppistä "leveliä" kaulalle ja yhdistäisin eteenpäinpyrkimyksen myös siihen; en roiku ja tue ohjalla koko ajan turhaan. Poni joutuu ja pääsee itse keskittymään siihen omaan tasapainoonsa ja minun tehtävä on ohjata ja pitää oma tasapainoni kasassa. Silti etupainoisuus näkyy, eikä takapää ole aina ihan mukana menossa. Kiitos silti PHA:n havainnollistavien kuvien etupainoisuudesta.

Omaan silmään silti olen älyttömän tyytyväinen tuohon moodiin "aktiivinen". Oma mielikuvani ratsastuksesta oli sellainen hiipiminen ja varovaisesti meneminen, mutta kenties oma päättäväisyyteni omia pelkojani kohtaan loi jonkinlaista rohkeutta kuitenkin siihen, että kyllä tämä sujuu.

Päätin myös uhrata itseni ja laukatakin vähän, tosin en sen suurempaa tavoitetta, koska jännitysmomentti kasvoi aika suunnattomaksi. Ensimmäinen laukannosto ponin päännoston myötä toi mukanansa niinkin suuren piikin, että laukan jälkeen suoraan sanottuna tärisin. Päätin silti, että me tehdään se kumpaakin suuntaan ja onnistuneesti, koska eipä se pään heilautuskaan mitään rodeota aiheuttanut. Ja onneksi tein niin, koska en oikeasti tiedä taas parempaa tunnetta kuin itsensä ylittämisen. Vaikka olinkin itse jännittynyt kuin viulunkieli, niin Penni jotenkin asennoitui tilanteeseen niin lunkilla otteella. Vähän kuin "anna minä nyt näytän, ettei tämä maata kaada ja jos kaataa niin minäkin kaadun".

Toteamme taas, että josko sitä vain luottaisi siihen, ettei poni tee mitään.

Ja nimenomaan joka kerta uskoisi siihen luottamiseen.

Ratsastaja näyttää siltä kuin räjähtäisi itse

Tyytyväisenä sitä lopetteli siihen laukkasuoritukseen ja totesi moneen otteeseen, että Penni kyllä jaksaa yllättää aina uusilla tavoilla. Tällä kertaa sillä, että vaikka olinkin järjettömän jännittynyt, niin sen suorittaminen ei siitä huolimatta kaatunut siihen. Kaikenhan tietysti kruunasi loppukäynneillä huomaavani ihan pikkuruinen juttu.

Ei siinä laitumella edes ollut hevosta pitävää aitaa.

Nautintoa tallimatkasta

Meidän muutosta on nyt kulunut tasan viikko ja pakko myöntää, että kyllä on oikeasti rauhoittavaa ja mukavaa kun Penni asuu kaksikymmentä kilometriä lähempänä kuin aikaisemmin. Nykyinen tallimatka on sellainen, minkä jopa pyöräilee kymmenessä minuutissa. Mutta miksi me nyt sitten muutimme?

Vaikka aktiivipihatto oli oikeasti aika unelmaa ajatellen sitä, kuinka paljon poni liikuskelee päivänkin aikana siellä, tuotti tuskaa lähinnä se ajomatka, jonka joutuu ajamaan useimmiten vain tallireissua varten. Yrityksen perustamisen jälkeen minun kun ei oikeasti tarvitse liikkua kuin kaupassa ja työmatkoilla autolla. Porvooseen ajo siis oli lähinnä turhauttavaa. Ja koska nykyajan autolla ajelu ei oikeasti ole edes kallista vain aivan jäätävän kallista. Varsinkin nyt kun tulotkin koostuvat vain lähinnä starttirahasta omalta osaltani.

Kuvaaja on mitä ilmeisimmin epäilyttävä

Huomaa myös sen motivaation palanneen hommaan kun nyt minulla on oikeasti mahdollisuus käydä joka päivä tallilla ilman huolta siitä, onko minulla muutaman päivän päästä varaa ajaa edes tankille eikä minun tarvitse laskea matka-aikaa talleiluun. Toisaalta myös se, että olen ikuinen maalaissielu, en jokseenkaan kokenut millään omaksi ison tallin meininkiä.

Olen aina pitänyt siitä, että on niitä hetkiä kun saa ihan yksinkin mennä kentällä ilman huolta, että sinne edes välttämättä tulee kukaan. Tuolla tällaisen toteuttaminen oli haasteellista, koska tottakai ihmisiä on paljon kun hevosiakin on paljon. Varsinkin totaali hurahtaminen kaulanaruiluun tuotti haasteita kun keskittyminen herpaantuu heti kun joku muu astelee kentälle. Siinä se oma rauha on kuitenkin minusta a ja o, varsinkin kun tietää Penninkin olevan sellainen "hei kukas sinä olet?" -poni.

Vaikka mentiinhän se yksi kerta samaan aikaan juoksutettavan hevosen kanssa ilman ongelmia.

Minulla itsellä kuitenkin karkasi homma näpeistä, enkä enää ollut luottavainen.

Kaikessa hiljaisuudessa siis aloin etsiä paikkoja tästä Askolan lähettyviltä. Kriteerini olivat lähinnä pihatto, ei vapaata heinää ja kenttä. Ja sattumalta löysinkin, tosin paikan, jossa nyt ei sitä kenttää ole. Kenttä on kuitenkin tulossa kesän aikana, joten enpä minä oikeasti edes halunnut enää kieltäytyä! Rauhallinen kotitalli, kaveriksi Penni sai nyt heti aluksi rautiaan pari vuotiaan varsan ja myöhemmin pihattoon saadaan myös shetlanninponi taustajoukoksi. Pihattokin on mukavaa koivikkoa kivikkoineen ja mäntyineen ja pahimpiin mutapaikkoihinkin on heitetty haketta, ettei ihan valu maan syövereihin. Pieni makuuhallikin toki on, jonne pääsee vähän suojaan jos karua villiponiani sattuu kiinnostamaan.

Penni on heti ottanut varsan omiin hoiviinsa, eikä se halua päästää sitä enää silmistään; jos varsa katoaa nurkan taakse, täytyy Pennin mennä heti tsekkaamaan tilanne. Parivaljakko tuli heti alusta saakka minusta älyttömän hienosti toimeen, vaikka Pennin mielestä varsan alkuhuuma laukkoineen päivineen oli ihan turhaa kun maassa oli vihreää syötävää. Sain kuitenkin pari päivää sitten kuulla, että kaksikko on alkanut harrastamaan aamurallitteluja ja ne puikkelehtivat kauheaa kyytiä koivikossa.

Tasapainotreeniä ihan omasta takaa, aika luksusta!

Kaiken kaikkiaan olen siis vain iloinen tästä muutosta ja tyytyväinen siihen, että tein tämän päätöksen, vaikka vaikealtahan se tuntui lähteä kun poni oli kuitenkin juuri asettunut aktiivipihaton laumaan. Joskus on kuitenkin tehtävä radikaaleja päätöksiä, jotta elämä voisi jatkua taas hitusen paremmin. Tai ainakin minä koen tällä hetkellä, että mukavampaa se on kun voin itse oikeasti käydä liikuttamassa useammin ja päästään ehkä taas paremmin kiinni niihin meidän omiin juttuihin.

Tärkeintähän tässä elämässä on kuitenkin siitä nauttiminen.

Ja jos siitä ei nauti, on jotakin muutettava nauttiakseen.