Vertauskuvana L-peruutus

Pyyhittyäsi tekstiruudun viidettä kertaa, et enää jaksa nähdä vaivaa siihen, mitä teksti eteensä tuo. Olkoonkin se sekavaa tai jollekin ehkä arkipäiväistä lukemista, en halua kaunistella. Tuntuu, että raiteet taas katoavat horisontissa, vaikka tiedänkin niiden kaartuvan juuri oikeaan suuntaan.

Koko viikko on vierähtänyt liiankin nopeasti silmien ohitse ja se on tuonut mukanaan stressaavalle ihmiselle vielä enemmän stressattavaa. Se on vienyt onnistumisista totaaliseen tunnelamaantumiseen, vaikka kaikki mitä on tapahtunut on ollut loppupeleissä vain positiivista. Tuntuu, että kaikki on liikaa, mutta vähänkin on tällä hetkellä taas liikaa.

Elämä tuo eteensä viikkoa, kuukausiakin, jotka tuovat mukanansa enemmän asioita, joita jaksaisi kantaa. Kokonaisuus kaikesta kuitenkin koostuu hiljaisemmista ja kiireisimmistä ajoista. Kun niistä on selvinnyt, voi ehkä taas hetken hengähtää ennen uutta myrskytuulta. Mutta jos ajatuksesi kaikesta kariutuvat niihin stressaaviin... Miten pitäisi toimia?

Tunteiden tasolla joutuu taas muistuttamaan itsellensä olevansa olemassa ja tässä hetkessä. Se on epävakaan suuria haasteita; päästä yli siitä tunteesta, ettei tunne mitään. Monesti se iskee silloin kun koko päivä on ajettu vuoristorataa. Ja sellainen tämä viikko on ollut. On niin paljon asioita mitä pitäisi kenties ymmärtää, pitäisi saada tehtyä ja mitä olisi toisaalta kivakin saada tehtyä.

Vähän kuin L-peruutus; edessäsi on kulma, josta pitäisi kääntyä kolhimatta.

Tiedät mitä tehdä, tiedät miten tehdä, muttet silti tiedä miten sen saatte tehtyä.

Talleilu jäi tältä viikolta. Kannan taas suurta taakkaa siitäkin asiasta. Kun heräät aamulla ajatellen, että pian voisin lähteä ja kahden tunnin päästä istut silti olohuoneessasi miettien, ehtisinkö vielä. Punnitsee mahdollisuuksia, mutta asia ei tunnu mahdollisuudelta. Toisaalta ei talleilu kokonaan jäänyt, käytiin me tallikaverin kanssa leikkimässä narunpyörittäjiä muiden ratsastajien joukossa. Ja olihan se hauskaa. Kyllä se vetää ajatukset ihan muualle.

Mutta kun ajattelet seuraavaa päivää, sovittuasi näkeväsi kaverin uudestaan, et enää tiedä jaksatko. Toisaalta syyni jättäytyä pois tuosta mahdollisuudesta oli oikeastikin se, että kaaduin jäisellä pihalla lyöden polven aika haipakkaankin maahan. Ei sitä ole enää viisivuotias, jolle tulee vain itku ja sitten jatketaan. Koko kroppahan huutaa hoosiannaa. Että mitäköhän sitten kymmenen vuoden päästä... Saanen vain kysyä.

Koko viikon on myös tuntunut siltä, että jokainen ihminen olisi jotenkin niin kaukana omasta mukamas todellisuudesta, ettet tiedä mitenpäin olisit. Puhut, olet ja teet ihan normaalisti, mutta jokin todellisuus niistä asioista puuttuu. Olet kuin et olisikaan läsnä omalla henkisellä tasolla. Ja sitten taas ajautuu siihen samaan ajatukseen, että mitä sitä muille ihmisille onkaan. Sulkeutuu taas omien ajatuksien kanssa siihen kuplaan, joka on niin tuttu ja turvallinen. Sekin toisaalta ihan normaalia, niinhän minä aina olen toiminut.

Mutta mikä senkin ajatusmaailman loppupeleissä synnyttää?

Minun on todella hankala puhua asioista ääneen. Se on aina ollut hankalaa ja saatan monen päivän ajan patouttaa ajatuksia päässäni, kunnes ehkä saatan lopulta räjähtää. Räjähtämisellä tarkoitan, että olen ensimmäiset kaksi tuntia pohtinut, miten asian esittäisi kauniisti ja lopulta se tulee itkuna ulos. Se kaikki. Ja se kaikki ei siinä vaiheessa ole mikään pikku juttu.

Tällä viikolla sitä ei ole tapahtunut. Olen vain yrittänyt kakistaa ulos tunnepuolta, mutta halunnut silti säilyttää sen itselläni, koska asiat kuitenkin loppupeleissä ovat oikeasti hyvin. Eihän sitä onnellinen ihminen halua toisen onnea kadottaa omiin murheisiinsa? Ja sitten taas palaan siihen, että kun liian kauan patouttaa tilannetta, johtaa se niihin ei-niin-arvostettuihin ajatuksiin. Ei tosin niin kamalalla tasolla kuin aikaisemmin.

Tämäkään kirjoittaminen ei tuo minulle omanlaista helpotusta ajatuksissa, koska en nyt vain jotenkin pysty ylittämään sitä tyhjyyttä, joka johdattelee tummalle tielle. Toisaalta tämä viikonloppu pitää sisällään ensimmäisen isomman kuvauskeikan, joka saa jännittämään. Ja siitä, jos jostakin, olemme yhdessä iloisia. Ja jännitämme tietysti yhdessä tätä asiaa. Lohduttaahan se, näin jännittäjääkin.

Kerrottakoon vielä, että tarkoitukseni oli alunperin kirjoittaa teille toissa viikon ratsastuksesta, jonka aikana opeteltiin Pennin kanssa vähän uusia ulottuvuuksia peruutuksen ja trail-ratojen suhteen. Nämä kuvat siis siltä hetkeltä, jolloin poni oli loistava, vaikka ajoinkin sen liiallisen väsymykseen, eikä laukan kanssa sitten enää ollutkaan niin helppoa. Voitin kuitenkin ponin itsepäisen tahdon, vaikka se uupunut olikin, koska ei asioita kuitenkaan voi puolitiehen jättää jos olet ollut jo pyytämässä. Tuolloin olin taas niin onneni kukkuloilla siitä, mitä tämä kevät meille antaakaan.

Nyt haluaisin taas löytää sen hetkellisen kultaisen keskitien.

Syyttämättä itseäni taas yhtikäs mistään.

Se kuitenkin on asia, joka syö ihmistä, jos ei eniten, niin ainakin toiseksi eniten.

Sosiaalinen media; vertailukohteita ja numeroita

Nykypäivän sosiaalinen media luo suunnattomia paineita ihmisten arkielämään. Koko elämä tuntuu kulminoituvan vertailuun, julkaisemiseen ja jokaisen hömppäasiankin kertomista ihmisille, joita ei edes tunne. Jokainen seuraa numeroita; kuinka monta seuraajaa minulla oli eilen, kuinka monta katselukertaa tuo kuva sai aikaiseksi ja miten paljon kommentteja tämä julkaisu toikaan tullessaan.

Kaikki mitataan somessa numeroilla. Ja se luo ihmisille vertailukohteita.

Kun ihminen vertailee itseään näihin sometähtiin, tulee tunne, ettei ole koskaan tarpeeksi ja aina voisi jotenkin olla parempi. Hevospiireissä luomme itsellemme päiväkirjaa hevosihmisen silmin, tuomme esille rakkaiden nelijalkaisten ystäviemme parhaita puolia ja tahdomme antaa timanttisen kuvan meidän elämästä yhdessä. Ja jokainen tietää ne vaikuttavimmat sometilit hevospuolella.

Luomme tiedostamattammekin mielikuvia ihmisille harrastuksestamme. Kuvien, kommenttien ja tarinoiden katseluiden aikana teemme omanlaista laskelmaa siitä, millainen ihminen ja hevonen on kyseessä. Lokeroimme heidät kiinnostaviin ja ei-niin-kiinnostaviin ihmisiin. Huomioimme epäkohdat, virheet ja kehityksenaiheet, koska se on helpompaa ja koska vertailu on ihmisen jonkinlainen pakkomielle. Tykkäämme toisen tavasta toimia, arvostamme seuraavan tapaa toimia, kolmatta emme ymmärrä ja neljännen kantaa emme edes tahdo ymmärtää.

Koska kuitenkin kaiken takana on omanlainen mielipide, näkemys ja tahto.

Postaamalla kuvan muiden silmien eteen, tuomme esille aktiivisuutta. Se, joka jaksaa postata päivä toisensa perään, saa eniten huomiota. Ja näin taas vertaamme omaa tahtiamme siihen johonkuhun, jota emme edes tunne. Luomme itsellemme paineen, että jos toimisin noin, olisin suositumpi. Tai saisin enemmän katseluja. Tai vain olisin jotenkin parempi. Mutta missä olisit parempi?

Seuraamme useimmiten sellaisia ihmisiä, jotka meitä kiinnostavat. Hevospiireissä tuntuu olevan mittakaavana suurimmaksi osaksi vain ja ainoastaan aktiivisuus. Laatu ei kohtaa määrää välttämättä. Toisaalta pätee tämä muiltakin osa-alueilta. Ja toisaalta somehan toimii niin; mitä aktiivisempi olet, sitä kattavamman katselumäärän tulet saamaan. Tai sitä suuremmalla todennäköisyydessä tulet nähdyksi.

Myös se aktiivisuus siinä määrin, että harrastajat kirjoittavat käyvänsä tallilla näin ja näin usein, tuo jokaiselle seuraajalle joko positiivisen tai negatiivisen kuvan. Ja nimenomaan itsestään. Jokainen toteaa tuollaista tekstiä lukiessaan, että minä käyn vähemmän tai enemmän. Olen joko parempi tai huonompi. Ja jokaisen tallilla käyntiä mitataan siinä, kuinka usein kuvia tulee sometilille.

Vai olenko hakoteillä?

Some on karu, mielikuvituksellinen paikka. Se on luomus, joka tuo yhteen ympäri maailmaa erilaisia ihmisiä. Toisaalta se myös syö ihmisiä joka päivä vain lisää. Se kaappaa käsiinsä niitä, joille numerot tuntuvat parhaimmalta vertailukohteelta. Se ei välttämättä tuo edes iloa. Paineita, omien mielipiteiden patoutumista, itseinhoa ja edelleenkin sitä vertailua on ilmassa enemmän kuin koskaan. Toisaalta se on tuonut myös uusia näkökulmia ja antaa suunnattomia mahdollisuuksia löytää lisää uusia lähestymistapoja asioihin.

Haluaisin silti esittää kysymyksen, että kuinka moni on kuvannut hevosta kun se juo rankan treenin päätteeksi herkkujuotavaansa? Kuinka tärkeää se tilanne oli loppupeleissä ikuistaa? Oliko se paineen tuoma "minun pitää vakuuttaa, että olen edelleen elossa niille seuraajille"? Vai kenties pakkotilanne "minun on pakko saada jotakin kuvasaldoa tältäkin päivältä"?

Jokaista arkipäiväistä asiaa ei tarvitse ikuistaa. Enpä minä sitä kielläkään, mutta haluaisin tuoda ilmi, ettei aktiivisuus, määrä tai laatukaan korvaa mitään meidän ihmisten elämässä. Me kuitenkin elämme omaa elämäämme vain itsellemme ja jos jokin asia luo liikaa paineita, se ei silloin voi olla halumme tai tapamme elää. Tämä harrastus on monelle sometähdellekin elämäntapa. Ja toivon, että hekin tekevät päivityksiä vain omasta tahdosta ja osaavat ottaa oman ajan myös siihen, ettei jokaista hedelmäsalaattia tarvitse kuvata näytille. Saatika jokaista hevosen kanssa elettyä hetkeä tarvitse julkistaa.

Ei se hevonen kuitenkaan koskaan tule tajuamaan miksi elät ihan omissa ajatuksissasi kun ojennat porkkanan mustan mötikän takaa.

Tulemme kuitenkin olemaan varmasti tarpeeksi sille nelijalkaiselle. Aina.

Ilman älyluurin tuomaa neljäkymmentäkahdeksan pikselistä kameraakin.

Yrittämisestä yrittäjäksi; FotoFuusio

Onhan sitä monet kerrat miettinyt mitä elämässä oikeasti haluaisi tehdä. Jokainen mietintäkerta on päätynyt samaan tulokseen; jotakin sellaista mistä oikeasti nauttisi ja saisi myös iloa arkielämäänsä. Jotakin sellaista, joka luo totaalista onnistumisen tunnetta, haasteita ja pitäisi silti mielen virkeänä oppimalla uusia asioita. Ja juuri siitä mistä tykkää.

Sitten sitä miettii, että mikä sitten olisi sellainen juttu mitä haluaisi tehdä isona? Mikä on minun unelma-ammattini? Mistä minä haaveilen kun pohdin kaksikymmentä vuotta eteenpäin?

Jep, en minäkään oikeasti edes tiedä, eikä varmasti moni muukaan. Monesti sitä luulee tietävänsä, mutta sitten herää taas siihen todellisuuteen, ettei tämäkään nyt välttämättä kuitenkaan ollut se mitä halusin. Niin kuin minäkin yritin opiskella hevoshierojaksi, mutta totesin, ettei työn ohella oikeasti resurssit ja jaksaminen riitä. Ja sitten mietti, että tekikö sitä sitten kuitenkin vähän äkkipikaisen ratkaisun asian suhteen.

Mutta tämä vuosi toi mukanaan nyt jotakin ihan uutta skaalaa koko ajatusmaailmaan. Kun olen joutunut syömään sanani merkonomin tutkinnon laidalla; "ei minulle ikinä tule olemaan hyötyä harmaasta tupsulakista". Nyt on.

Ja koskaan en ainakaan olisi uskonut sanovani olevani yrittäjä.

"Aika noloo tollee istuu lumihanges ku aina mulleki sanot et pitää edustaa kameran edessä"

Se ajatus kumpusi lähinnä vain päähänpistosta, jota tosin on pyöritelty silloin tällöin. Oikeastaan silloin kun koko muu elämä on tuntunut lyövän päin naamaa. Silloinhan sitä eniten tietysti pohtii, että mitäs jos tekisikin sellaista työtä, josta nauttisi ilman, että oikeasti kuluttaa itseään rikki. Minä kun tunnun olevan siinä harvinaisen hyvä vieläpä.

Siinä tammikuisena iltana me sitten vain totesimme toisillemme, että nyt. Oikeasti. Ja nyt se kaikki on saatu kuukaudessa nippuun ja siltikin tuntuu, että on niin ulapalla, vaikka yrittänyt ammentaa kaiken tiedon. Yrittäminenkin on yrittämistä. Tällä hetkellä eniten yrittämisen ymmärtämistä.

Mutta vaikka omalla tavallaan pelottaa, jännittää, mietityttää, on päälimmäisenä tunne siitä, miten onnellinen sitä onkaan taas. On löytynyt taas sen sammuneen liekin musta narunpätkä ratsastukseen. Uusiin haasteisiin sen osalta ja jaksaminen olla tässä ja nyt. Siitä innostuksen voimasta nautti; jokainen ilta kasasit palapeliä kasaan, jonka päämääränä on luoda itsellesi tulevaisuus. Sitä touhuamista jaksoi jollakin käsittämättömällä voimalla, koska aikaisemmin työpäivän jälkeen löysin itseni vain nukkumasta. Tai olemasta. Ei kiinnostanut.

Jos voisin, latelisin tähän kaikki mahdolliset adjektiivit, jotka kuvaisivat olotilaani juuri nyt, mutta sellaisia ei ole. Halu saada tämä onnistumaan on käsittämätön. Ja kaikkein parasta on, ettei edes tarvitse yksin kärvistellä. Yhdessä luomalla on ollut suuri merkitys ja se, että tavoite on yhteinen meille, tuo voimaa taas lisää koko toimintaan.

Sitä on vähän kuin pikkutyttönä kun unelmoi vaaleasta lännensatulasta ja yhden korvan suitsista.

Meidän perustama avoin yhtiö kantaa nimeä FotoFuusio, haluamme luoda kahden ihmisen näkökulmasta valokuvauspalveluja kaikenlaisilta osa-alueilta. Nelijalkaisten kanssa otetut valokuvat ovat kasvaneet räjähdysmäisesti, eikä todellakaan tule olemaan helppoa nostaa itseään jaloilleen tällä alalla. Muutenkin valokuvaajia riittää yllinkyllin, joskin kahta kuvaajaa et yhdellä maksulla ihan tuosta noin vaan löydäkään. Sitä pitänee yrittää erottua joukosta edukseen. Pitäisi varmaan alkaa kehittämään jotakin niin outoa ja erilaista, että te kaikki, jotka tätäkin luette, juoksette luoksemme.

Tämän suurempaa myyntipuhetta en aio pitää, koska parastahan olisi jos tarttuisi hiireen tai sormella painat itsesi osoitteeseen www.fotofuusio.fi, koska sieltä löydät todennäköisesti kaiken haluamasi. Ja jos et, niin aina voi laittaa viestiä ja ilmiantaa puuttuvaa tietoa.

Niin ja olisihan se kiva kun haluaisit tulla kameran eteenkin.

Ystävänpäivän kunniaksi tulet saamaan vielä pienen alennuksen kuvausvarauksesta, joka on tehty ystävänpäivään mennessä.

Sillä aikaa kun te selaatte kuviamme. Minä kuitenkin jatkan haaveilua siitä lännensatulasta.

Yhden korvan suitset meille kun on jo matkalla.