Sivut

26. joulukuuta 2018

Ei kiirettä ensi vuoteen

Surullisen kuuluisa arki alkaa taas läimäyttelemään poskille niin loman kuin pyhienkin jälkeen. Onhan se toisaalta taas mukavaa palata ihan normaaliin elämään ja ryhdistäytyä siltä osin. Viimeisimmät viikot ovat olleet myös lykkääjä-ihmisen parasta aikaa; jokaista lausetta koristaa sanat ensi vuonna.

Saa nähdä milloin tajuaa, että ensi vuosi on ensi viikolla.


Loman jälkeen kävin heti katsomassa ponipalleroa ja syöttämässä sille sata omenaa joulun kunniaksi. Päätin myös ottaa sen liinan päähän jos vaikka haluaisi päästellä vähän maneesin kuivalla pinnalla. Turha luulo. Pennin vauhti oli verrattavissa kilpikonnaan, vaikka kuunteli se sentään kun pyysi laukkaamaan. En minä kyllä odottanutkaan mitään katastrofia, mutta toisaalta odotin kyllä vähän suurempaa fiilistä palata takaisin tekemään töitä kanssani.

Eipähän tarvitse miettiä pöllöenergian purkamista.


Tässä on ne pöllöenergiat mitä löysin.

Tästä viisastuneena päätin jouluaattona kokeilla pitkästä aikaa riimulla maastossa kävelemistä. Selästä käsin. Ei me tätä hurjaa lottovoittoa oltais muuten tehty, mutta henkinen tuki oli mukana, vaikka tuokin alkajaisiksi kysyi vain, että mitäs sitten jos tipun. Luottopisteet vaan sinne suuntaan. Mentiin silti, luotto on kasvanut niin suunnattomaksi, että repäisyt alkavat taas kasvamaan arkielämässä.

Ja tajuttoman ylpeä saa taas olla! Kolme autoakin nähtiin ja vain yhden kerran säikähdettiin! Tosin sekin säikähdys viimeisillä metreillä, koska kuului kolahdus. Ja pysyin selässä, eikä Pennikään singonnut kuuhun saakka. Tuli niin järisyttävän onnellinen fiilis ja taas omanlainen tietoisuus siitä, että tätä me halutaan tehdä; olla ja mennä mitään sen suurempaa tavoitetta.


On ehkä helpompaa asennoitua taas kaikkeen kun paineet eivät kanna hartioita ponin osalta. Se selkeästi nauttii olostaan, päästelee tarvittavat höyryt pihatossa ja saa syödäkseen tarpeeksi. Onneksi on kaveri suomipolle, joka pitää huolen, että Pennikin pääsee syömään.

Niin ja tulee minua vastaan kun menen sitä hakemaan. Se vasta tekee ihmisen iloiseksi.

Tänään hän ei tosin tullut, mutta syy löytyi nopeasti pihaton sisäpuolelta.


Joten katsellaan sitten ensi vuonna mitä se tuo tullessaan.
Kiirettä ei ole. Koska ei ole tietoa mihin edes olisi kiire.

9. joulukuuta 2018

Asennemuutosta ruokaan?

Ensin vettä, sitten lunta. Räntää vaakatasossa ja sitten taas vettä. Uudestaan lunta ja jälleen vettä. Tämä vuodenaika on varmasti raastavinta ikinä. Pimeys ja sen tuoma jaksamattomuus. Mutta eihän tässä ole kuin pari viikkoa siihen, että päivät taas pitenevät.

Kaksi minuuttia kerrallaan. Miten upeaa.


Sitä kun suunnittelee, että kävisi vielä näin viikonloppuna ajan kanssa tallilla ja keksisi jotakin mieltä ylentävää tekemistä, niin jo pelkästään ulko-ovesta astuminen tuo niin etovan tunteen, ettei tee mieli peiton alta edes kurkata maailmaan. Lumen päälle satava vesi tuo vain mieleen täysin märät kengät. Kaipa sitä tulee kermaperseeksi ajan myötä; ennen sitä kuitenkin kelissä kuin kelissä ajoi polkupyörällä tallille ja mitä ilmeisimmin nautti märistä sukista.

Pakko silti myöntää, että onhan sitä taas jaksanutkin todella hyvin. Neljän päivän vapaat ja kaksi päivää niistä olen kuitenkin käynyt tallilla. Ollaan kuitenkin vain nautittu toistemme läsnäolosta ja käyty vain kävelemässä pikkuiset lenkit. Ei ole totaalista intoa edes hypätä selkään, vaikka mieli pursuaisi niin kaulanarulla ratsastukseen liittyvistä asioista kuin myös kuukauden jälkeen osaanko-pukea-enää-suitset ajatuksista. Toisaalta, miksi sitä tekisi itsellensä niin hankalaksi asiaa, josta nauttii kuitenkin.

Pennikin tuntuu olevan tyytyväinen kun pääsee sisälle vähäksi aikaa jyystämään heinää.


Tosin sen mielestä tuo lenkkeilykin ilmeisesti meinaa syömätaukoja ja vähät väliä se rynnistää jollekin jäätyneelle ruohotupsulle. Siinäkin mielessä se pieni lumikerros ei olisi pahitteeksi. Harjoiteltiin toissa päivänä myös kotiinpäin menoa ilman, että tarvitsee narusta pitää kiinni. Eipähän ole huolta, että toinen ainakaan karkaisi liian eteen. Sen tavoitteena tuntui olevan häärätä puolelta toiselle syömässä rikkaruohot pois talven tieltä. Eikä tullut kiirekään mihinkään.

Loppupeleissä alkoi kyllä vähän pinna palamaan siihen, ettei toista kiinnosta sitten yhtään. Muu kuin ruoka. Välillä sitä pohtii, että kykeneekö noin ahneen ja itsepäisen ponin kanssa ikinä sellaiseen yhteistyöhön mihin toiset pääsevät. Kun sitä haluaisi uskaltaa antaa ponille pitkää siimaa siinä mielessä, että se voisi itse päättää tuleeko luokseni vai ei. Kyllähän se sen tekee kentällä, seuraa minua maneesissa tyytyväisenä perässä, mutta jos kulmassa olisi heinäkasa... Vannoisin, etten olisi enää niin kiinnostava.


Samalla kun olen maastakäsin yrittänyt opettaa, että penkin vieressä voi seistä ja saa jopa herkun kun antaa penkin laittaa vierelle, Penni luulee, että jokaisesta asiasta voi saada herkun. Sitten se peruuttaa, nostaa etukinttujaan vuorotellen ja uskoo, että se oli sitä mitä pyydettiin. Sen takia mietin myös tuota herkuilla palkitsemista. Se on ollut alusta asti jotenkin kaukainen ajatus tämän ahnaan herkkusuun kanssa.


Suuri harkintani on ollut, että josko sitä pääsisi jollekin tunnin tyngälle näistä asioista. Minua kuitenkin kiinnostaisi hirveästi, miten joku muu toimisi Pennin kanssa ja osaisiko joku neuvoa, mikä olisi toimiva tapa vahvistaa sitä tunnetta, ettei ruoka ole kaiken ykkönen. Project Happy Athleten valmennukset kiinnostavat suuresti, mutta toistaiseksi en ole uskaltanut ottaa yhteyttä. Jotenkin on edelleen haastavaa pohtia mitä sitä tekee kuukauden päästä.

Meillä kun ei nyt oikein ole tavoitteita.

Toisaalta tarviiko niitä olla. Ja tarvitseeko minun edes muuttaa ponini asennetta ruokaan. Sen kun ei tarvitsisi edes enää yhtään laihtua. Kuvitelkaa, että satulassakin on nykyään mediumwide kaari. Pennilläkin on jopa säkä ja erottuvat lavat.

Ja ihan jumalaton minimammutin turkki.

5. marraskuuta 2018

Ruusukesuoritus + ratavideo

Näperrän ponilleni ranskalaisen letin, koska kasvanut tukka on kauniimpi laittaa niin. Menen ajoissa, jotta minun ei tarvitse kiirehtiä ja ehdin myös vaihtamaan edustusvaatteet päälle vasta paikan päällä. Tämän jälkeen voimme rauhassa ihanassa säässä kävellä tallipihalla odottaen verryttelyvuoroa ja toivoa, että pääsisimme odottamaan myös maneesin puolelle meidän suoritusta. Ihan vain sen takia ettei neiti poni ottaisi hernaripurnukkaa turpaansa. Sitten teemme mallikkaan suorituksen ja viemme ruusukkeen koristamaan pitkästä aikaa kaappiamme.

Ensinäkin, satoi vettä ja oli totaalisesti harmaa keli. Lähtövuorokin oli vasta iltapäivällä kun ajatusmaailma kaarsi keskipäivän pintaan. Ainakaan ei tullut nukuttua liian pitkään kun olematon rannekelloni sanoi, että ehkä yhden pintaan on aiheellista kaartaa vasta tallipihaan. Ja näin tehtiin, vaikka mietin kuinka peikkomainen Penni on kauttaaltaan kun sataa vettä. Sen teddyturkki kun on tuollaisina kosteina päivinä yleensä ei-niin-kaunis-näky.

Poni oli semisiisti, joka oli ihan positiivinen yllätys aikaisempien turvepylly episodien jälkeen. Koska aikaa oli ja olin oikeasti päättänyt, että ranskalainen letti on paljon mukavampi tehdä, aloin väkertämään. Kaikki meni niin kauan hyvin, kunnes pääsin poninperkeleen kaulaa puoliväliin ja tajusin tukan miltein loppuvan. Penni on hinkannut puoli tukkaansa onnettoman näköiseksi kun taas korvien puolella tukkaa olisi jakaa sinne kaljuunkin kohtaan.

Suunnitelman muutos ja eikun jonkinlaiset sykeröt minuuttipelillä tamman jouhiin. Tosin tuossa välissä ehdin jo heittää kärsivällisyyteni ämpäriin ja tiuskia muutaman ärräpään ihan vain sen takia, että jos jotakin vihaan niin ponin tukan laittamista. Ja niin vihaa sekin. Olemme tuulitukkia ja piste.

Nopea suorittaminen omien vaatteiden kanssa ja pyyhkäisy reisiin kun olet jo kolmatta kertaa korjaamassa yhtä sykeröä. Valkoiset housut ovat oikeasti jonkun todella idioottimaisen ihmisen keksintö ratsastuskisoihin. Tosin eipä niitä nyt olisi välttämättä tarvinnut olla, mutta kai sitä joskus oikeasti on ihan aiheellistakin edustaa. Vaikka vaan omallakin pihalla. Ponille valkoinen huopa ja poni vapaaksi käytävälle. Ja huiman kahden metrin karkureissun jälkeen takaisin karsinaan ja homma pakettiin. Se yksi sykerökin. Taas.

Ei automaattista vaihtoehtoista tekstiä saatavilla.

Ja niin kuin sanottu, satoi vettä ja kävelimme ympyrää märällä tallipihalla toivoen, että voisimme poistua minä hetkenä hyvänsä takavasemmalle. Ainakin Pennin mielestä pihaton suunta oli aina käyntikiitotie. Kun maneesin ovet avattiin vihdoinkin meille, jouduin punnertamaan ponin ovista sisälle, koska ei olla vielä koskaan niistä ratsain menty. Nyt ollaan. 20 minuutin lämmittely sujui harvinaisen hyvin ja Penni tuntui tosi mukavalle ratsastaa. Tosin jouduin pidättelemään naurua kun ratsuni näki kanervia tuomaripäädyssä. Ei ollakaan koskaan nähty kukkia radalla, joten ne voivat olla tosi vaarallisia. Lihansyöjäkasveja kun on kuitenkin olemassa.

Kunnialla kuitenkin selvittiin, eikä mikään kasvi meitä edes purrut. Jouduttiin kuitenkin ikäväksemme poistumaan takaisin ulos odottamaan vuoroamme, josta ajatukseni lensi vain Penniin, joka jymähtää jo ennen radan alkua keskelle kenttää. Sen kun on ollut tapana pistää ranttaliksi jos hän ei juuri nyt heti pääse hommista pois kun siltä aluksi näyttää. Ymmärrän toki, mutta olisi nyt ihan suotavaa tehdä homma kuitenkin oikeasti loppuun.

Oikeastaan vasta kun ravattiin aitojen sisäpuolelle, minua alkoi jännittää ja huomasin kyllä Pennistäkin, että sen askellus vähän muuttui tönkömmäksi. Pillin vihellys ja eikun vaan suoraan kohti tuomaria. Pelonsekaiset tunteet valtasivat mieleni juurtuneesta ponista, mutta se oli nyt vain mentävä.

Ja sitten yhtäkkiä se koko juttu olikin ohi. Olin niin tyytyväinen meidän suoritukseen, joka sisälsi tasaisesti kutosen numeroita, mutta eniten yllätti jopa seiskan laukkalävistäjä ja alun melko suora linja! Oikeasti, wau. Kiermurtelevasta käärmeestä on siis oikeasti päästy jo vähän eroon ja oikeastaan pääprioriteetti olisi vain saada hommasta energisempää. Tuomari piti Pennin ilmeestä ja sanoikin, että poni näyttää siltä kuin tekisi mitä vain radalla ja menisi juuri sinne minne minä ohjaisin.

Tietäisipä tuomari vaan.. Ei se aina mene, vaikka ohjaisi.

On siis taas oikeasti positiivinen pohja lähteä treenaamaan sitä energisempää meitä. Sekin tulee esille jo siinä, että kun keventelee menemään, niin poni kyllä menee. Saadaan vain se kokonaisuuteen mukaan niin eihän tästä ole kuin nousu ylöspäin! Sitä paitsi, meidän kummankin elämässä on tapahtunut pieni muutos, josta aion kertoa teille myöhemmin. Olemme tähän tilanteeseen kuitenkin todella tyytyväisiä ja toivottavasti ollaan tulevaisuudessakin.

Minä jätän teille videon tästä suorituksesta ja toivon, että katsotte sen humoristisella asenteella äänet päällä. En voinut vastustaa kiusausta vähän leikitellä meidän meiningillä.

Onhan se kuitenkin niin, ettei lihansyöjäkasvitkaan naurata jos elämä olisi niin kamalan totista.




23. lokakuuta 2018

Tähtikuvauksen alkeita 9+1 vinkkiä

Tähtikuvista on tullut nykypäivänä jo tosi suosittuja ja tällaisia linnunrata kuvia näkee tosi paljon netin syövereissä. Kun laitoin taas pitkästä ihan omaottamaa kuvaa tähdistä Instagramiin, sain paljon huomiota sillä, että voisin vähän avartaa lisää sitä, miten näitä kuvia oikein otetaan. Päätinkin siis tehdä teille pienen avartavan katsauksen siitä, mitä tarvitset kun lähdet kuvaamaan tähtiä!

Ja nyt puhuu sitten ei-ammattilainen, joten kaiken lähtökohtana on vain pikku piipertäjän muistilista.

Muistathan vaihtaa kameran asetuksista kuvanlaaduksi RAW-kuvan.
Näin saamme oikeasti hyvälaatuisen ja muokattavissa olevan tähtikuvan.


1. Suljinaika

Tähtien kuvaamiseen vaaditaan pitkä suljinaika (kutsutaan myös valotusajaksi ja monessa kamerassa nimellä tv), jotta nuo piskuiset valopilkut saadaan otettua kameran ruudulle kiinni. Yleensä valotusaikaa lähdetään kokeilemaan siitä 15 sekunista ylöspäin, yleensä paras lopputulos kuitenkin saadaan 30 sekunin valotuksella. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kamera valottaa kuvaa puolen minuutin ajan ja tällöin sen on pysyttävä vakaana.

2. Jalusta tai muu paikallaan pysyvä alusta

Koska valotusaika on niin pitkä, ei ihminen millään pysty pitämään kameraa aloillaan koko tuota aikaa. Pienenä nyrkkisääntönä sanottakoon, että ihminen kykenee pitämään käsivakaana kuvan, jossa valotusaika on 1/60. Pitkien valotuksien takia siis on tärkeää joko omistaa jalusta, tai niin kuin minä aloitin, käytin kiviä yms. paikallansa pysyvää alustaa. Näin saamme kuvan, jossa tähdet niin näkyvät kuin pysyvät tarkkoina. Niin ja paikoillaan, eivätkä esimerkiksi tipu kuvassa.


3. Tarkennus

Kamera kannattaa tarkentaa sen näytön avulla aluksi vain johonkin todella kirkkaaseen tähteen. On helppoa zoomata näytöllä näkyvä kuva esimerkiksi pohjantähteä kohti ja näin saada tarkennus kohdilleen. Kun tähti näyttää suurinpiirtein pyöreältä, on tarkennus onnistunut. Tähtikuvauksessa käytetään yleensä infinity tarkennusta. Älä kuitenkaan hämäänny objektiivin tarjoamasta infinity asetuksesta, se nimittäin on vain osviittaa antava merkintä. Kannattaa siis vain itse säätää tarkennus kohdilleen.

4. Etälaukaisin tai ajastettu laukaisu

Painaessamme liipaisinta kamera helposti heilahtaa. Olisi siis kannattavaa hankkia joko etälaukaisin, josta kameran pystyy (näitäkin varmaan miljoonia erilaisia, mutta esimerkiksi langallinen etälaukaisin on tosi toimiva peli) laittamaan ottamaan kuva ilman, että itse kameraan koskee tai sitten kameran asetuksista laittamalla se ottamaan kuva vasta 2 sekunnin jälkeen liipaisimen painamisesta. Ajastetun laukaisimen etu on se, että jos et omista jalustaa, se saattaa olla helpompi käyttää. Tällä tyylillä pystyy esimerkiksi ottamaan kuvan missä itsekin istuu tähtitaivaan alla. Kymmenessä sekunnissa ehtii helposti istahtamaan jollekin kivelle ja näin pystyt ottamaan itsestäsikin kuvan!

Psst.. Kamerasta kannattaa ottaa kuvanvakaus pois käytöstä kun kuvaa jalustalla tai vaikkapa sillä kivellä. Kamera saattaa itsestään kompensoida olematonta liikettä kuvassa ja tällöin tuloksena voi olla epäterävä kuva.


5. Aukko

Objektiivissa olisi hyvä olla mahdollisimman suuri aukko. Aukolla meinataan siis objektiivin f-lukua. Aukko on objektiivin osa, joka kertoo kuinka paljon valoa se ahtaa itsensä sisälle. Koska tähdet ovat pieniä ja haluamme niistä kaiken valon kuvaamme, tarvitsemme mahdollisimman ison aukon. Omassa objektiivissani (18-140mm, jolla kuvat otettu) suurin aukko on 3,5 ja sillä olen pärjännyt. Ideaalimpi luku olisi varmasti 2,8 jolloin säätömahdollisuutta olisi enemmän. Tosin, mitä isompi aukko objektiiveissa on, sitä kalliimmaksikin ne helposti menevät. Tuolla f3,5 pääset varmasti helposti alkuun!

6. ISO-arvo eli herkkyys

ISO-arvo kertoo meille, kuinka paljon valoa kamera ottaa kennoonsa. Kauhean isot herkkyysluvut tuottavat kuvaan kuitenkin kohinaa ja pidänkin itse pienenä sääntönä, ettei kuva saisi ylittää 6400:n lukua. Tosin nykypäivänä kamerat ovat jo niin kehittyneitä, että esimerkiksi viime postauksen maneesikuvissa on ISO-arvo 25600, eikä kohina ole niin suurta kuitenkaan. Aika hyvin tuotakin pystyy muokkaamalla korjailemaan. En nyt antaisi tähän mitään suoranaista ohjetta, mitä pienempi kuitenkin arvo on, sitä tummempi kuva tulee ja mitä isommaksi nostaa sitä valoisampi kuva puolestaan tulee. Ehkä aloituslukuna voisin pitää 3200, monissa kuvissani on tuo luku ja sitä on sitten helppo siitä säätää oikeaan suuntaan.


7. Muuta objektiivista

Itse kuvaan tällä hetkellä siis tuolla 18-140mm objektiivilla, koska en omaa toistaiseksi laajempaa linssiä. Vuoden sisällä olen kuitenkin alkanut ymmärtää, että laajemmalla objektiivilla saisi kuvaan enemmän sisältöä. Yleisesti pelkät tähtikuvat saattavat olla aika tylsiä, mutta heti kun niihin saadaan edes jokin heinänkorsi, kuvan viesti muuttuu. Tuolla 18mm pääsee kuitenkin vallan mainiosti alkuun ja kukaanhan ei estä ottamasta panoraamakuvaa, jonka pystyy sitten muokkaamaan yhdeksi isommaksi kuvaksi. Jos kuitenkin on aikomassa hankkia jotakin, niin suosittelen katselemaan sellaista linssiä missä polttoväli olisi n. 14mm. Myös ei-zoomattava objektiivi on paljon parempi tähtikuviin niiden tarkempien kuvien ansiosta.

8. Kuvan muokkaaminen

Älä säikähdä, mutta kameran ruudulla tähtikuvat eivät todellakaan näytä aina niin mahtavilta. Miltein vasta tietokoneen ruudulta pystyy havaitsemaan paremmin minkälainen kuva on. Toki värit yms. näkyvät jo kamerassa, mutta esimerkiksi linnunrata ei ikinä näy niin hyvin kuin näissä postauksen kuvissa. Tähtikuvia on pakko muokata ja näissä linnunrata on valotuksien ja lämpötilojen kanssa säädetty paremmin näkyville. Muokkaamisista löytyy paljon tutoriaalivideoita, joten jos aihe kiinnostaa enemmän, suosittelen tubettamaan asiasta. En lähde tässä sen enempää avartamaan muokkaamista, sillä asiasta tulisi niin pitkä juttu. Toisekseen ihmiset muokkaavat erilaisilla alustoilla, jolloin en pysty neuvomaan todellakaan kaikkia tekemään oikein.

Sitä paitsi vain tekemällä oppii. Ja oppimalla itse löytää sen omanlaisensa muokkaustyylin.


9. Sääolosuhteet

Koska asumme Suomessa, omaamme täällä välillä mielenkiintoisia sääilmiöitä, kuten paljon pilviä. Kannattaa siis ihan suosiolla katsella vähän taivaalle (säätiedotuksiin ei ole aina luottamista) ennen kuin astelee mihinkään hyvään kuvauspaikkaan. Pilvet meinaan ikävä kyllä estävät tähtien näkemisen. Samaten täysikuun aika ei ole parhainta kuvaushetkeä, koska pimeys on tärkeänä osana näissä kuvissa. Liiallinen valosaaste pilaa helposti hienoimmankin kuvan. Onneksi silti asumme Suomessa ja meillähän tätä pimeyttä riittää vuodenaikojen osalta.

Tosin näin pohjoisessa kuin mekin olemme, emme näe linnunradan hienointa osaa ja tuo koko komeus näkyy elokuun lopusta maaliskuun alkuun täälläpäin maailmaa. Mutta onhan se silti maaginen tähtipolku. Pieneksi sitä aina itsensä tuntee kun tähtivanaa katselee.

10. EXTRA kuvausvinkki

Oletko miettinyt miten vesi saadaan kuvissa pehmenemään? Löysit juuri ratkaisun tähän asiaan! Tuolla pitkällä valotusajalla ja säätöjä tietysti vaihtamalla saadaan aikaiseksi myös se hieno pehmeän veden efekti. Soliseva puro voi olla todella kaunis näky myös kuvassa missä valotus on 30 sekuntia.

15. lokakuuta 2018

Käsijarruna itse ratsastaja

Taisinkin viimeksi jo mainita maneesikeisseistämme, joihin on nyt jo kaksi kertaa kuulunut ihan jopa tunnilla käynti! Jep, me ollaan vihdoin ryhdistäydytty tämän homman osalta ja itseasiassa ilmoittauduin harkkakoulukilpailuihinkin päähänpistona. Tosin päätin, että testataan sitä ceetä taas tämän kerran kun tuomarilta on mahdollisuus saada niin paperinen palaute kuin suullistakin palautetta ja näiden parin ratsastustunnin jälkeen ollaan vähän aloitettu asioita alusta asti harjoittelemaan uusiksi.

No miksi näin? Sitä minäkin todellakin ihmettelin.



Kun selittää juurta jaksaen opettajalle mikä meidän tilanne on ja että ollaan totaali ruosteessa ratsastajan laiskuuden takia ja opettaja toteaa vartin menon jälkeen, että taitaa teidän ongelma liittyä ihan vain oikeaan etujalkaan. Suomeksi, ponini liikkuu ihan totaalisesti vinossa ja sen oikean etujalan käyttö on onnetonta. Ja siitä se jyystäminen sitten lähti. Kun kaksijalkainen kiskoo oikeasta ohjasta minkä ehtii, jotta raukka ruunivoikko taipuisi kun se samalla yrittää epätoivoisesti kaatua sisälle, koska ei ole voimaa pitää tasapainoa suorassa.


Katsokaa nyt kun se löysi oikean etujalkansa?! Mikä ravi!

Ensiksi minulta irroitettiin oikea ohja. Ei kirjaimellisesti, mutta noin joka toinen minuutti kuulin sanan "oikea" ja kyllä alkaa oikeat tulla korvista. Ei mene pohjekaan läpi kun Penni haluaa korjata kroppansa vasemmalle jalalle, jolla on helpompi liikkua. Ja minun pitäisi vielä kaatua sinne vasemmalle, että saataisiin se oikea jalka toimimaan. Niin hiton helppoa.

Aiheutti taas vähän fiilistä siitä, että ratsastus vaan on käsittämättömän oppimaton laji.



Tuon ensimmäisen tunnin jälkeen otettiin viime viikon torstaina ihan yksityinen puolituntinen, jonka aikana voin sanoa, että sainpahan ainakin ponini liikkumaan. Siis oikeasti, kun yhtäkkiä sä löydät sen sun ihan ikioman käsijarrun mitä olet painanut ja syyttänyt siitä vain ponia. Penni meinaan liiti etiäpäin sitä mukaan kun sain sen tasapainoa oikeaan suuntaan, enkä antanut oikean lavan ollenkaan karata omille teilleen. Me mentiin koko tunti sellaista raviakin, että olen luullut sen kuuluvan vermoon.



"No nyt alkaa löytymään Penninkin oikea ravi!" Kuuluu opettajan suusta ja itse istut kauhun kankeana toivoen, ettei poni liidä pitkin ohjin mihinkään karkuun. Ihan kuin se nyt oikeasti maneesista karkaisi saatika kun se käyttää silti selkäänsä todella mahtavasti, vaikken sitä taivutakaan totaaliseen virkkuukoukkuun. Kauhun kankeana yrität myös samalla pitää kroppaasi vasemmalla, neuvoja sisäkädellä raipalla lapaa oikeaan suuntaan ja samalla pitää sen saman kätösen sillä oikealla puolella kaulaa. Jep...

Antoi meinaan taas ihan täysin uutta ulottuvuutta koko hommaan ja ongelmiin.


Kyllä ainakin omaan silmään tää liikkuvuus on vain tosi hämmentävää.. Tällä linjalla kyllä jatketaan.

Ja jos ravissa olin jännittynyt niin auttakaa armiaitanne kun piti laukata. Eteenpäin. Ihan niin kuin oikeasti. Ja sieltähän lähti. Semmoinen kolmitahtinen laukka, että enpä muista kokeneeni tuon ponin kanssa niin tasapainollista ja suoraa laukkaa. Parasta oli se, että oli pakko antaa mennä. Oma käsijarru oli pakko heittää romukoppaan ja todeta, että se todellakin on ollut varmaan mun joku oma keksintö. Vaikka ovela tuo poni silti on. Epäilenpä tuon ehkä vähän bluffanneenkin, mutta sen näkee sitten kun mennään yhdessä näitä samoja harjoituksia.

Prinsessa edustaa.

Totean siis vain ja ainoastaan sen, että älkää antako käsijarrun ruostua paikoilleen.

Se voi aiheuttaa vinoutta, liikkumattomuutta ja kätkeä jotakin timanttista.

27. syyskuuta 2018

Onni sillä joka ruskaponin omistaa


Syksyiset väriloistot alkavat viimein saavuttaa etelänkin ja mikäs sen hienompaa onkaan kuin omistaa ruskaponi. Poni, joka siis soluttautuu mahtavasti syksyn värisävyihin. Jokainen syksy sitä on tahtonut ottaa kuvia, mutta taisi jäädä viime syksynä kuvat vähiin. Korjattiin tilanne viime viikonloppuna ja vaikkei mitään hohdokasta paikkaa löydettykään niin ihan syksyisiä värejä löytyi muutamasta puusta.




Asiaa olisi kyllä helpottanut vähän motivoituneempi kuvauskohde, jonka mielessä oli lähinnä äkkiä-pois-täältä tai vielä-näen-vihreitä-ruohontupsuja. Piti ottaa rakennekuvaakin, mutta yhtäkään onnistunutta varsinaista rakennekuvaa ei kyllä kameralle tallentunut. Olkoon kameran vika tällä kertaa, tarkennukset eivät ottaneet osuakseen.

Tietysti asiaa olisi helpottanut jos kuvauskohde olisi viitsinyt olla talsimatta edes muutaman sekunnin.

Muuten jees, mutta mikä toi takalippu on?


Jos poni kuitenkin seisoi, sen korvat törröttivät mielenkiinnottomasti taaksepäin tai sitten kaksijalkainen tuli ja pilasi hienon kuvan. Kyllä. Voisin myös itse katsoa vähän peiliin ja olla näyttämättä kärsimättömyyttäni ympärillä hyrräävään poniin. Mutta minkäs sille mahtaa jos ei ole ihan niin kuvauksellinen.

Kumpaakaan vaan nyt ei ehkä ole luotu kameran eteen. Voitte vaikka tutkailla alta.

Tonne, kato tuolla on se kamera!

Muuliaasit kokoontukaa!

Kun kaksijalkainen pilaa kuvan..

Korvat tässä toki minullakin taaksepäin asetettuna

Onneksi kuitenkin kuvaaja onnistui painamaan nappia muutaman kerran niin, ettemme näyttäneet muuliaaseilta tai kärsiviltä toistemme seurasta. Syksyhän tuo mukanaan taas pimeyden ja märkyyden, joka varmasti välittyy osista kuvien ilmeistä. Sää on aina syy kaikkeen. Jos poni on vähän huonolla päällä, on satanut ja jos minä olen kärsimätön, on varmasti ollut kylmä.

Ja jos meitä kumpaakaan ei kiinnosta, on varmasti liian hieno keli yhtikäs mihinkään.



Nautitaan silti taas hetkellisesti näistä väriloistoista. Ei välitetä märistä kengistä ja sukista vaan katsellaan vaahteroiden punaisuutta. Kohta meidät kuitenkin valtaa mustavalkoisuus ja Pennikin alkaa selkeästi valmistautumaan jääkauteen. Karva kasvaa kohisten ja tämän päivän toisesta maneesikerrasta jäi käteen hitonmoinen hiki. Mutta se on kuitenkin jo toinen tarina.

Suosittelemme lämpimästi katsomaan kuitenkin kavioihin, ettei talsi hienojen peilikuviensa päälle.

17. syyskuuta 2018

Mutakuopan kautta laumaan


Viime viikon keskiviikkona Penni pääsi siis vihdoin yhdistymään laumaan suomenhevoskaverinsa kanssa. Aluksi parivaljakko pääsi tuttuun tapaan pihaton puolelle oleskelemaan hetkeksi. Vaalea suomenhevonen asettui ensin piehtaroimaan ja sen jälkeen Penni otti tuosta mallia. Tosin taisi kaveri tulla vähän liian lähelle kun piti ihan irvistellä.

Liiallinen läheisyys ei oikein tammaani miellytä.




Kun avattiin vihdoin portti laitumelle, jossa muu lauma oli, ei tämä järjenjättiläis kaksikko ensin meinannut ymmärtää tuota vapautta. Kun kuitenkin hehkulamput vihdoin syttyivät, lähti kumpikin aika vauhdikkaastikin tarkastamaan parempia apajia. Jännitti niin paljon, että mitä sitä tulee oikeasti tapahtumaan.

Sinne meni


Onneksi kuitenkin homma pysyi tosi rauhallisena; kaksi uutta hevosta juoksivat pakoon näitä muita ja samaan aikaan johtajatamma ajoi nätisti tammansa nurkkaan, mihin ei näillä kahdella ollut asiaa. Pennin kaveri otti muutaman kerran yhteen toisten hevosten kanssa, mutta ei mitään vakavaa. Penni puolestaan juoksi kuin hippaa leikkien ja odottaen tilaisuuttansa. Odotti siis tilanteen rauhoittumista vain, koska silmissä kiilsi vihreä ruoho.

Tai en ainakaan epäilisi tällaista ajattelutaktiikkaa.



Homma rauhoittui tosi nopeasti syömisen tasolle ja oltiin kaikki tyytyväisiä noinkin helposta laumaan pääsystä. Kyllähän me niitä siinä katseltiin ja kuvailin viimeisiä vihreitään syövää poniani tohkeissani. Aika nopeasti ne pääsivät jopa lähemmäksi muita nössömpiä hevosia. Se, mitä illemmalla on tapahtunut kun lauma on otettu takaisin pihaton puolelle, niin en tiedä.

Ainakin kaksi kenkää meiltä hukkui.


Tais löytää orimaiseen tapaansa kivan kakkakasan


Mutta se nyt saattaa johtua mudasta, jota oli laitumelle vievällä pikkuisella tienpätkällä. Siihen tuo ruunivoikko perjantainakin PESUN jälkeen rypesi. Tai siis se juoksi niin vauhdilla lauman luokse, että maha viisti mutakuoppaa ja olimme satavarmoja nelijalkaisen kaatuvan sinne. Ei onneksi.

Olishan se pesu muuten tuntunut ihan turhalta.