Aktiivinen uusi koti

Viime kirjoituksen jälkeen tapahtui miltein heti suuria muutoksia meidän elämässä. Tein itse vaikean päätöksen, joka kuitenkin kaikessa järkevyydessään on ollut hyvä. Muutettiin pois tutusta ja turvallisesta, pitkä aikaisesta tallipaikastamme. Jännitin tilannetta niin paljon, etten kyennyt asioita järjestämään tekstimuotoon ja annoin asioiden mennä niiden omilla painoillaan.

25.8.2018 me sitten virallisesti lähdettiin. Sitä ennen onnistuin löytämään meille ikioman trailerinkin, jolla päästiin sitten muuttamaan ja tästä lähtien kuskaaminen on sata kertaa helpompaa. Tai siis siitä tulee meille helpompaa kun vähän aikaa treenaillaan taas tuota kyytiin menoa. Puolitoista tuntia lastaamista nyt vaan ei oikein innosta ihan joka kerta.

Varsinkin kun ponin ongelma asian suhteen on vain päässä.

Onneksi meillä ei ollut tuolloin kiire. Pakko myöntää, että kyllä mulla pari kertaa meni oikeasti hermot ja jumalauta sanan jälkeen Penni ilmeisesti totesi, että olen tosissani. Vaikka yritin toki olla tosissani alusta asti. Järkytys erilaisesta kulkimesta taisi kuitenkin olla liikaa, enkä minä toista voi oikein syyttääkään mistään. Paitsi ehkä siitä, että pystyyn hyppiminen ei ole vaihtoehto.

Perille kuitenkin päästiin ja ulostautuminenkin onnistui tällä kertaa maltillisesti, ei rynnimällä puomien läpi. Siitä olin ylpeä. Ylpeänä päätinkin taluttaa hikisen ponin samantien suihkuun. Olisittepa nähneet tuon järkytyksen määrän. Suihkun jälkeen Pennin mieli kuitenkin muuttui paikasta, sillä se ilmeisesti luuli, että tämä oli tässä; lähdetään kotiin. Tie kuitenkin päättyi karsinaan, jossa onneksi pääsi syömään. Ei se nyt sitten ollutkaan niin paha.

Penni muutti Porvoon PR-tallille, jossa sijaitsee aktiivipihatto. Koska tuolla oli tuurilla paikka vapaana, ajattelin, että kokeillaan nyt vielä tuollaista pihattoelämää. Tämä edellyttää sitä, ettei poni tule lihomaan tajuttomia määriä, koska nyt se on oikeasti hyvässä kunnossa. Ainakin omassa silmässäni. Toki meidän pitäisi enemmän treenailla, mutta etsin edelleen vähän kadonnutta motivaatiotani tähän hommaan ja toisaalta tuollainen pihatto on nyt tähän hetkeen loistava ratkaisu. Onhan tässä taas tullut mietittyä kaikkia vaihtoehtoa maan ja taivaan väliltä kun en ole tarpeeksi käynyt ponia liikuttamassa.

Onneksi tuolle ei nyt ole kertynyt suurta energiamäärää, vaikka asustaakin yksiössä.

Tapana tuolla siis on ollut, että kaksi hevosta menee kerrallaan pihaton keskellä oleviin yksiöihin. Ne asuvat siellä pari viikkoa ja pääsevät toki sinä aikana tutustumaan pihattopaikkaan, mutta ilman muuta miltein kahdenkymmenen hevosen laumaa. Pihatossa on heinäautomaatit, jotka ovat monta kertaa päivässä auki noin puoli tuntia kerrallaan. Myös rehuautomaatti löytyy, jossa hevoset pääsevät kukin tunnin välein tankkaamaan tietyn määrän omia väkirehuja. Tuo systeemi toimii harjaan kiinnitettävällä sirulla, joka itseasiassa minunkin pitäisi piakkoin asentaa.

Pennin muutto laumaan tapahtuu ensi viikolla, jonka jälkeen päästään vihdoin elämään sitä elämää mitä tulee toivottavasti jatkumaan. Tarkoitus on päästä katsomaan tilanne ja kenties siitä jotakin kuvasaldoakin saisi. Kaunistahan se ei varmasti tule olemaan, mutta näkemisen arvoista. Jännä nähdä mihin koloon Penni laitetaan arvojärjestyksessä.

Täällä uudella tallilla on myös maneesi kentän lisäksi ja ihan hurja määrä erilaisia hevosia. Verrattuna siis siihen mihin ollaan totuttu. On vähän itsensä hakemista vielä, mutta ihmeen rennosti Penni on silti muuton ottanut ja se on ollut todella utelias kaikkien asioiden suhteen. Kentällä jännintä on se, että tallin ovesta voi rampata ihmisiä ja puolestaan kentälle taluttaessa on järkyttävintä ne kaikki yli kymmenen traileria. Miettikää. Niiden ohi joutuu kävelemään miltein joka kerta.

Maneesiin ei olla uskallettu toistaiseksi.

Kunhan siis päästään lauman sekaan, on varmasti taas lisää kerrottavaa. Onhan tässä ollut puhettakin jo ratsastustunneista ja koulurataharkoista, joten eiköhän tässä ala taas ohjelmaa riittämään meidänkin arkeen.

Sen motivaationi pöllinyt tyyppi voisi silti sen palauttaa. Kiitos.

Hellepäivinä pää kevyeksi

Siitä on vierähtänyt tovi kun Penni lähti laitumelle. Instan seuraajat varmasti tietävätkin, että ponin lomahan on jo loppunut eikä ihan heppoisista syistä. Palataanpa siis ajassa hitusen taaksepäin, juhannusreissumme tienoille.

Penni lomaili parisen viikkoa laitumella muutaman muun tamman kanssa ja nautti olostaan kun sai nyhtää rouhotuppoja kaksneljäseittemän. Päätinkin tuolloin, että poni saa rauhassa olla lomalla sen aikaa, että palaamme extempore kesäreissultamme. Tämän jälkeen ajattelin ottaa itseäni niskasta kiinni ja taluttaa ponin hommiin myös sieltä laitumelta, vaikka matkaa siitä vähän tulikin. Ja niinhän minä teinkin heti tuon loman jälkeen.

Tähän mennessä meiltä oli uupunut yksi etukenkäkin jo jonkin aikaa, mutta onneksi kengittäjä osasi taidolla laittaa uuden popon tilalle, joka (koputan puuta) on pysynytkin mukana tähän päivään mennessä. Jännitimme hieman meinaa, että lentääkö se ensimmäisessä mutkassa tiehensä, niin kulunut kavio kuitenkin oli. Sinä lauantaina me kuitenkin päätimme myös aloittaa treenin.

Ainoaksi ongelmaksi nousi, että etujalka alkoi turvottaa kengityksen jälkeen samantien. Varmastikin ärsyyntyi hieman siitä kengän laitosta, mutta emmepä antaneet häiritä; menimme tekemään käyntitreeniä kun ontumista ei käynnissä ollut. Ravata ei kyennyt. Ja olipahan hyväksi tuo! Oikeasti. Puskin ponia eteenpäin niin suurella tarmolla, että sen jälkeen neiti ei painanut moneen ratsastuskertaan kädelle yhtä hanakasti. Taivuttelin ja harmittelin, ettei kyennyt mitään muuta tekemään, koska Penni tuntui niin mukavalle. Vaikkakin lomailijan laiskalle.

Seuraavana päivänä jalka oli jo parempi, mutta ei me silti mitään himotreenejä alettu tekemään vaan taivuteltiin vähän lisää ja ravattiin pikku pätkää suoralla, koska se onnistui ihan hyvin. Oli niin taivaallinen tunne kun oli edestä kevyt poni! Sitä oikeasti ymmärsi sen idean koko hommassa, että miksi ne pohkeet on olemassa. Tiedätte tekin nyt. Kannattaa jäystää käyntiä niin kauan kunnes ponin päätä ei ole olemassakaan.

Kenties aivot tippuvat tylsyyden kuiluun.

Maanantai ei sitten ollutkaan ihan normaali päivä, sillä sain ilmoituksen, että ponipalleroni oli ottanut hatkat laitumelta naapurin pellolle. Yhtäkään lankaa tai mitään muutakaan ei ollut poikki, eikä oikeastaan mitään merkkiäkään mistä Penni olisi päässyt aidan toiselle puolelle. Muuttunut ilmeisesti läpinäkyväksi. Onneksi Penni kuitenkin antaa hyvin kiinni ja palautettiin näin takaisin laitumen oikealle puolelle. Mietin tuolloin, että ehkä sille on nyt palanneet ne kadonneet virtapiuhat ja päätinkin ratsastaa tuolloin oikein kunnolla, koska jalkakaan ei vaikuttanut olevan enää turvonnut. Uskoin suuresti, että ei se jaksa enää tehdä mitään typerää.

Toisin olisi pitänyt uskoa, sillä tiistain aloitus oli samanlainen. Penni löytyi jälleen kaurapellon puolelta. Aidat jälleen pystyssä, joten ei tietoa mistä se taas oli päässyt toiselle puolelle. Tai ne aidat olisivat olleet pystyssä, jollei neiti olisi päättänyt rynnätä takaisin laitumen puolelle aidat rinnuksissaan. Että ihan hienosti ajateltu millä puolella piti olla, mutta toteutus nyt vähän... ontui. Poni ei.

Eikä se enää palannutkaan tuon jälkeen vihreälle, vaan talutin sen illalla talliin.

Tyytyväinen se oli. Ilmeisesti sille riitti sitten tuon mittainen lomahetki. Minä olisin ainakin nauttinut täysin rinnoin kaksneljäseiska ruokalasta, mutta kukin tyylillään. Ollaan siis sitten heinäkuun alusta palattu normiarkeen ja hiekkatarhaan. Ja iloisia sitä ollaan oltu, vaikka liikunnan määrä ei edelleenkään päätä huimaa. Minun päätäni huimaa nämä kelit lähinnä eikä ötökätkään oikein ponin mieltä ylennä liikuttaessa.

Eikä sitä toki saisi valittaa, mutta en todellakaan ole mikään kolmenkymmenen asteen palvoja, vähempikin riittää siihen hien tuotantoon. Jopa pakkaset. Ollaan pyritty vain mukavaan tekemiseen ja sen kevyen pään takaisin saamiseen, sillä nyt se pirulainen on alkanut uudestaan painaa kädelle. Toki kuumuuskin vaikuttaa, mutta siltikin. Tietysti raspauskin varmasti vaikuttanut osiltaan, koska saatiin taas piikit pois poskista. Ja pakko kyllä hehkuttaa, että purukalusto oli ihan hitokseen hyvässä kunnossa! Se oli niin ihana ja positiviinen tieto! Vaikkei syömisessä olekaan koskaan ongelmaa ollut, jos niitä huonoja hampaita siellä on joskus ollut.

Todettakoon vielä silti, että emme todellakaan ole Pennin kanssa mitään kolmenkympin palvojia. Kauhulla odotan sitä päivää kun poni päättää poistua yhtä sulavasti kentän treeneistä kuin laitumeltakin.

Kieltämättä haluaisin nähdä limbooko se itsensä ali vai muuttuuko velhoksi.