Viimeisimmän blogitekstin jälkeen on omassa elämässäni tapahtunut ihan älyttömän suuria muutoksia. Blogiin vaikuttavin asia näistä on varmasti hankkimani uusi tietokone, joka motivoi taas uudella asenteella kirjoittamaan yhtikäs mitään. Ainoana ongelmana on, etten toistaiseksi pysty tällä uudella koneella laittelemaan kuvia kuosiinsa, joten on ollut ongelma saada mitään julkaistavaa. Enkä nyt tähänkään postaukseen saa niitä hyppykuvia, mutta josko seuraavaan sitten. Haluan nyt kuitenkin jotakin päivitellä.
Mitä meille nyt ihan yksinkertaisuudessaan kuuluu?
Treenit sujuvat jos sujuvat. Jos siis olisin itse edes kiivennyt viime torstain jälkeen Pennin selkään. Huomenna on tarkoitus ryhdistäytyä tämän asian osalta. Viime viikon ratsastustunnilla pääsin kokemaan neljä kertaa miten poni lähti viemään minua. Nauroin, vaikka olisihan mun pitänyt se asia ottaa tosissaan. Kun sain itseni tilanteessa kerättyä, ei ollut taas mitään ongelmaa. On vain niin naurettavan positiivista, että Penni välillä ottaa ja lähtee. Tiedättehän te.
Viime viikolla päätin myös voittaa itsetuntopelkoni juhannuksen aikaisen tippumisen johdosta. Kaverini tuli henkiseksi tueksi (kamera kädessä kuvaamaan mahdollista uutta maastoutumista) katsomaan kun hyppäsin onnettomia esteitä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan voisin todeta, että ei, minusta ei vain enää saa esteratsastajaa eikä Pennikään oikeasti ole esteponi. Ei siinä, kaikkihan sujui noin yleisesti mallikkaasti, mutta en tiedä kuuluuko estepenkissä (okei, yleissatulassa) tuntea itseään kakkaavaksi sammakoksi...
Oli miten oli, voitin pelkoni ja ehkä voinen vielä hypätä tulevaisuudessakin.
Olen kyllä alkanut omalla tavallani pohtimaan, että pitäisikö Pennille saada joku vuokraajatyyppinen ratsastaja edes pari kertaa viikkoon tai silloin kun mahdollisesti tarvisin avustusta ponin liikutuksessa. En oikeastaan tiedä itsekään kuitenkaan mitä mieltä asiasta olen, koska jotenkin se kuulostaa oudolla tavalla pahalta. Ja toisaalta mulla on hienoja ihmisiä ympärillä, jotka ihan mielellään Penniä välillä liikuttavat muutenkin. Joista tiedän pärjäävän sen kanssa.
Enpä mä tuota ponia nyt hankalana pidä, mutta onhan siinä ne omat opittavat asiat.
Toisaalta jos löytäisi jonkun joka kenties tahtoisi Pennillä hypätä? Mutta toisaalta, tarvitseeko se sitä välttämättä... Ikuisuus kysymyksiä, joihin ehkä saan joskus vastauksen. Pääsisi nyt vain itse takaisin siihen normiin, mitä oli.
Tänään meillä oli puolestaan viimein se raspaajan kontrollikäynti, joka osoittautui positiiviseksi. Hampaat ovat lähteneet todellakin parempaan suuntaan ja ylähampaisiin on jopa alkanut kasvamaan uutta, hyvää hammasta! Kivi vierähti sydämeltä, aion kuitenkin jatkaa suun huuhtelua silloin tällöin, sillä alahampaissa on silti pientä sanomista ja jos ylähampaisiin auttoi huuhtelu noin hyvin niin eiköhän se kannata. Tosin mistäs sen nyt tietää mistä sekin hyvä johtuu; onhan se poni kuitenkin laihtunutkin ja syö säännöllisemmin ja...
Positiivisin mielin silti nyt ollaan, ei se auta kuin potkia itseään pohkeille ja todeta, että hitto vie ratsasta niin ei se ponikaan kädelle paina.
Ettäs tiedätte. Minäpersoonani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti