Avainsanana ylöspäin

Harvinaisen pitkästä aikaa jaksoin uskoa siihen, että ratsastaminen kannattaa. Se on niin terapiaa itselleen kuin samalla liikuntaa ponille. Niin ja kuntolopulle minulle. Kiitos vain tauon, tuntui, että happi kulki vieläkin vähemmän sunnuntain ratsastustunnin aikana. Kaikki oli kuitenkin sen puuskuttamisen arvoista; vaahtohikinen poni oli niin tyytyväinen ja sietikin olla!

Tiesinpähän taas, miksi tähän iänikuiseen hommaan on juuri tuon nelijalkaisen kanssa lähdetty. Penni esitteli mitä mahtavimpia laukkapätkiä ja tuntui oikeasti siltä, että ohjissa olevat nappulat olivat kohdillaan. Tosin joutui mulle aina välillä muistuttamaan, että niistä nappuloista voi pitää oikeasti kiinni eikä hölläillä välillä salaa. Ei raami muuten pysy. Niin. Ettäs tiedän.

Me kuulemma jopa näytämme ihan hyvälle, mutta näytimme vielä paremmalle kun sain ponin retaleen kaalin nostettua edes hitusen korkeammalle kuin olen tottunut sitä ratsastamaan. Ja ai että kun kaikki askellajitkin tuntuivat ihan erilaisilta! Pennihän ihan ponnisti. Ylöspäin, eikä vain laahustanut lumihangessa jättäen jälkeensä metrin levyistä uraa. Niin kuin ennen vanhaan. Silloin kun me oltiin totaali pullukoita.

Kohta voisi taas sanoa, että pullat on uunissa. Tällä liikutustahdilla kesäkunto 2030 kuulostaa tavotteelta.

Ottaisinpa siis itseäni niskasta kiinni. Ottaisin sen ilon irti näistä keleistä. Ja tänään otin sen saman fiiliksen kuin olisin mennyt sunnuntain tunnille. Kyllä se Penni vain on niin söpö ja kaikkea ja saa mulle itselle aina hymyn huulille kauneudellaan. Päättäminen oli se avainsana tähänkin hommaan; poni oli aivan ihanteellinen. Tosin noustuani selkään se lähti samantien ravaamaan. Ja minä nauroin toisen innokkuudelle. Joutui ihan toppuuttelemaan, että jos nyt kuitenkin käveltäis.

Kuvat ovat parhaimman ihmisen käsialaa *klik*

Sunnuntain pienten laukanvaihtojen todellisten alkeiden jälkeen oli kiva testata kykeneekö minimammuttini vielä menemään lävistäjän jälkeen vastalaukkaa. Ja menihän se. Hymyni paistoi varmasti Naantaliin ja takaisin. On Pennillä varmasti tasapaino kehittynyt. Sanoinkin sille ääneen, että ei me onneksi olla ihan kokonaan ruostuttu. Vaikka puhki ollaankin kunnon reeneistä.

Sitähän se urheilu on. Verta hikeä ja kyyneliä. Tänään ne olivat onneksi onnen kyyneliä.

Kun talutin ponin takaisin talliin pienen ratsastustuokion jälkeen, katselin kun se asteli perässäni iloisen oloisena ja silmät kiiluen. Olen kova puhumaan Pennille, joten kehuin sen maasta taivaisiin ja kerroin kuinka ihanan värinenkin se on näin talvella. Kuinka sen tuikkivat ruskeat silmät ovat aina vain kauniimman väriset. Ja varsinkin kun se toljottaa minua pää vienosti kenossa tallin käytävällä, korvat hörössä, odottaen sitä ansaitsemaansa porkkanaa.

Se tunne valtaa minut täysin kun nyt olen nähnyt poniani. Se onni.

Siitä, että kyllä minä vain omistan maailman kauneimman

ja rakastettavimman minimammutin.

Vanhuus tulee pelkuruudessa

Se tunne, kun kiinnität ensimmäiseksi huomiota siihen, että ponisi näyttää likaiselta.

Onneksi se on vain sitä tummunutta karvaa. Tosin, ei se luistata minua siitä hommasta, että Penni todellakin kaipaisi perusteellista pesua. Tykkäsi se siitä tai ei. Ehkäpä kuitenkin kannattaa odotella edes hitusen lämpimämpiä kelejä. Vaikkei tuolla nyt kylmäkään enää ole. Eilen oli.

Kuvat ovat viime vuoden puolelta, koska nykyistä kuvamateriaalia ei toistaiseksi ole.

Perse penkkiin ne sanoi...

Eilen kapusin pitkästä aikaa ponin kyytiin ja tänään jalat kyllä kertovatkin siitä, ettei motivaatiota ole ollut. Penni oli kuitenkin todella kiva ratsastaa ja yllätyinkin miten kivasti se oli kuulolla! Vasen kierros meille on hankala, mutta nopeasti tuntui, että pohje meni läpi ja homma sujui. Venyttelyä kaivattaisiin silti. Poni tuntuu vähän rautakangelta, mutta enpä sanoisi muuta ratsastajastakaan.

Vähän pelko perseessä sitä tuolla kyllä menee, niin minä kuin Pennikin. Pelkäämme liukasta pohjaa ja kaatumista. En ymmärrä kun toiset vain antavat mennä. Jotenkin itsellä ei riitä kantti ja laukkaakin harrastin vain vähän, tosin sen vähän se tuntui aivan älyttömän hyvältä mennä! Olenkin miettinyt, että pelkäänkö minä ja poni luikahtaa aidan ali kun minä en uskalla pyytää ihan niin paljoa... Sitä on tullut vanhaksi, kun alkaa pelottaa erinnäiset asiat. Siitä olen varma.

Aikas pitkä askel.. vai mitäs sanotte?

Minulle olisi erävoitto jos uskaltautuisin vähän edes baanaamaan pellolle, mutta se sitten ei taas tunnu hyvältä ajatukselta siltä kannalta, että Pennihän nyt saattaa keksiä jotain. Eikä mua siinä mikään muu, mutta tippuminen aidattomalla alueella on jotenkin hirveä ajatus. Tiedän kyllä, että tuo nelijalkainen varmasti nauttisi siitä.. Kenties voitan itseni joku päivä.

Tosin se joku päivä saattaa olla liian myöhään jos nyt säätiedotuksia katsoo.

Mehän ei olla edes poistuttu maastolenkeille sitten syksyn. Musta on todellakin tullut totaali pelkuri. Tosin metsälenkki kuulostaa silti houkuttelevalta. Olis jotenkin omalla tavallaan mukavaa lähteä viettämään vähän ponin kanssa aikaa sinne. Se on terapiaa oikeasti. Mutta ehkä sekin jonain päivänä. Sitten kun asiat tuntuu hyvältä. Nautin kuitenkin suunnattomasti kenttätreenistäkin.

Onhan niissä kaikissa se oma jokin. Jos nyt edes säännöllistäisi sitä ratsastuksen harjoittamista. Ensiksi.