Paluu juurille

En tiedä olenko tyytyväisempi siitä, että poni lastautui eilen aivan järisyttävän hienosti vai siitä, että pitkästä aikaa tunnilla käyminen nosti taas intoa ihan suunnattomasti ja Penni oli aivan mahtavan tuntuinen koko session ajan! Saatiin kehujakin ja oli mahtavaa palata takaisin juurillensa. Jotenkin sitä tuli tunne itselle heti, että tämähän on sitä oikeaa tekemistä!

Kaikkihan lähti siitä trailerista, jonka kanssa tosiaan onneksi treenattiin viime viikolla kertaalleen onnistunein tuloksin. Tehtiin tälläkin kertaa aluksi niin, että talutin Pennin ensin kuljettimen läpi vain. Toisella kerralla pysähdyttiin ja kolmannella kerralla oli jo etupuomi kiinni. Ja siellähän se ponikin sitten oli; valmiina matkaamaan! Koko hommassa meni varmaan kymmenen minuuttia jos sitäkään! Ja Pennikin oli rauhallinen, ei puuskutellut tai muutakaan ylimääräistä mitä on aikaisemmin saattanut tapahtua.

Matkakin sujui hyvin, vaikka kuumuus olikin tuottanut nelijalkaisen hien pintaan. Onneksi oltiin samassa veneessä kun pelkkä varustaminen noilla hellelukemilla tuotti itsellekin hikipisaroita selkään. Paikan päällä oli kyllä vähän jännittävää, mutta niinhän se aina on. Varusteet onnistuttiin saamaan hyvin päälle, vaikka suitsien laiton yhteydessä poni olikin jo valmis tallustamaan kohti kenttää.

Uusi kenttä ja tavarat sen reunoilla aiheuttivat vähän jännitystä kummallekin. Pitäisi itse oppia olla jännittämättä sitä mitä poni saattaisi pelästyä, mutta ehkä sekin joskus sitten katoaa listoilta. Yllättävän lunkisti Penni silti tilanteen otti ja alkuverryteltiinkin oikein mallikkaasti ilman mitään ylimääräisiä säätöjä. Tosin autonrengas oli ylitsepääsemätön aluksi, ne kun tunnetusti hyökkäilee kimppuun.

Se oli kuitenkin vielä nastarengas. Ettäs tiedätte.

Opettajan saavuttua paikalle, päästiin heti asiaan pienen jutustelutuokion saattelemana. Päästiin tekemään meille niin mukavia kääntämisharjoituksia. Onneksi puomien kera, ettei nyt ihan liian helpoksi olisi mennyt. Lännenratsastuksessa hevosen ei tarvitse taipua niin suunnattomalle banaaniasetukselle, koska tähtäimenähän olisi jonakin päivänä ratsastaa vain yhdellä kädellä. Tällöin asetus pitää saada pohkeiden avulla selväksi hevoselle. Riittää siis, että näen ponin silmäkulman kun käännymme ja ajatuksena, että poni astuu jaloillaan ristiin toimi meille oikein hyvin. Toki tarkkana pitää myös olla, ettei lapa lähde johtamaan kaarteessa.

Penni osoittautui olevan mukavasti kuulolla ja se kääntyili tosi mukavasti pienilläkin avuilla. Vasemmalle kääntäminen oli selkeästi hankalampaa. Oikealle saatiin jopa muutamat tosi hienot ristiaskeleet! Ja jotta tehtävä ei olisi käynyt tylsäksi niin tämä sama hommahan piti sitten tehdä ravissa. Tai oikeastaan jogissa, eli hitaassa, pehmeässä, mutta aktiivisessa ravissa. Ravissa kääntäminen tuntui sujuvan jopa paremmin kuin käynnissä, vaikka teiden kanssa joituikin oikeasti miettimään. Toisella yrittämällä saatiin lupa pitää tauko, koska homma oli niin sujuvan näköistä, eikä turhia toistoja kannata tehdä jos sujuu hyvin. Minähän olin tästä tosi otettu, koska ei me tuollaisia jyrkkiä mutkia olla harrastettu sitten helppo bee radan treenaamisten jälkeen!

Ristiaskel HYPPY - tai sitten ei

Tähän väliin haluan myös kertoa, että olin kuin naantalin aurinko kun sain kuulla, että Penni kantoi itseään tosi nätisti hitaassa ravissa ja haki automaattisesti mukavasti oikeaan asentoon! Istuinkin kuulemma tosi nätisti tässä jogissa ja näytettiin kuulemma ihan päteviltä jo kisakentille! En ole päässyt näistä kehuista vielä yli, koska eihän me koskaan olla mitään tämmöisiä harjoiteltu Pennin kanssa, vaan tarkoitus on aina ollut mennä reippaammin. Tämä loi suunnatonta iloa tekemiseen ja samalla itsevarmuutta siihen, että ehkä tämä nyt todellakin voisi olla se meidän juttu!

Palataan kuitenkin takaisin hetkeen, jossa alettiin tekemään väistöjä. Avo- ja sulkutaivutukset ovat varmasti jokaiselle tuttuja, niin meillekin, mutta noiden harrastaminen omassa ratsastuksessa on vähän jäänyt vähäiselle. En mitenkään nauti väistöistä, jonka myötä sainkin kuulla miten paljon ne loppupeleissä tekevät hyvää ajatellen muuta ratsastusta. Esimerkiksi laukannosto on länkkärissä (sitten joskus yhdellä kädellä ratsastettaessa varsinkin) helpompi tehdä avotaivutuksen kautta. Se on muutenkin lännenratsastuksen isoimpian peruspilareita; sillä voidaan säädellä vauhtia, nostaa laukka ihan koska tahansa ja vielä oikealle laukalle. Se on vähän kuin ilmoitus aina, että nyt kohta tapahtuu jotakin. Ja nimenomaan sille hevoselle tieto tulossa olevasta asiasta.

Meille nämä väistöt olivat haastavia, mutta kun saatiin pari onnistunutta kertaa ja Penni sai niiden päälle hurjat kehut, se tajusi nopeasti jutun jujun. Minäkin tunnistin nopeasti pyrstöni alla, että milloin poni ottaa oikeanlaisen askeleen! Tavoitteet olivat nyt tällä kertaa vain parissa onnistuneessa askeleessa ja nehän me saatiin heittämällä kasaan! Toki jouduin myös avustamaan aluksi todella paljon ohjalla ja vähän raipan kosketuksella, mutta viimeiset kerrat menivät jo paremmin ilman ohjien antamaa jarrutusta.

Naantalin aurinko nauttii jogista

Tässä näkee tämän vasemman takajalan onnistunutta väistöaskellusta!

Näiden puurtamisten jälkeen otettiin sitten käsittelyyn laukka. Tosin tässä emme nyt alkaneet tekemään mitään radikaalia vaan keskityttiin lähinnä mun istuinluihin ja lonkkien rentouteen. Ajatuskuplana oli jalustimet, jotka painavat omaa jalkaani alaspäin, koska lähden jännittämään reisistä alaspäin lihaksiani heti laukassa. Piti vähän kuin liimata omat takataskut satulaan ja antaa takareisien laskeutua myös kiinni penkkiin. Pohkeilla annettiin ennemminkin tahtia, koska heti kun yritin rentoutua, Penni hidasti laukan. Se on nähtävästi jo tottunut minun jännityneeseen istuntaan ja ajatteli, että rentoutumiseni meinasi hidastamista. Onneksi poni oli kuitenkin ihan menomeiningeissä ja laukka nousi aina uudestaan tosi mallikkaastikin!

Olin tästä laukka osuudesta myös hyvin tyytyväinen, varsinkin kun saatiin vasempaan kierrokseen yksi aivan mahtava pätkä; Penni laski päänsä nätisti ja pyöristi selkäänsä toivotulla tavalla!

Silmät kiinni niin ei hirvitä vauhti!

Minulla itsellä on vähän vielä epäselvää tuo laukkaistunta. Sitä täytyy todellakin treenata ja olikin puhe, että ensi kerralla voisi havainnollistava pallo olla hyvä. Lähinnä juurikin se, etten lähtisi puristamaan turhia. Sain silti kehuja omasta ryhdistäni, vaikka jännitänkin alaraajoja, oma kroppani pysyy suorassa, eikä minulle tule notkoselkää tai puolestaan ala pyöristämään selkää liikaa. Oli ihanaa kuulla, ettei sitä oikeasti ole ruostunut ihan käyttökelvottomaan kuntoon ja vanhoja oppeja alkoikin putkahtaa päähän suuren innon kera!

Kaiken kaikkiaan olen siis edelleenkin aivan onneni kukkuloilla tästä ja toivottavasti me nyt saataisiin tästä mahdollisimman säännöllistä. Olisi kiva löytää taas niitä tavoitteita rakkaan harrastuksen suhteen, vaikkei kisakentille mikään palo olekaan. Jotakin sitä nyt kuitenkin kaipaisi ja tämä yltiöpositiivisuustunti oikein ruokki fiilistä, onneksi!

Näidenkin ajatusten keskellä sitä pohtii sitä omaa, oikeaa suuntaa Pennin kanssa. Tuo poni kun liikkui tällä kertaa tosi hienosti, vaikka välillä jouduinkin sitä komentamaan. Kenties minun vain pitää pitää kiinni tästä omasta punaisesta langasta, jonka olen Pennin kanssa luonut, eikä lähteä muuttamaan taktiikoita liikaa. Ei sitä oikein tiedä mikä on oikein ja mikä väärin. Eikä sitä tiedä mihin tie kuitenkaan vie. Ehkä Penni on jonain päivänä todella herkkä tai sitten se vain on niin, että työ tehdään vähän määräämällä ja muuten voidaan nautiskella.

Positiivisuus ja yhteistyö on kuitenkin se kaiken perusta.

Porkkanoita unohtamatta.

Kaulanarun alkeita; PHA

Nyt kun meidän omakin muutto on vihdoin virallisesti taputeltu, on taas aika palata arkeen. Kyllä sitä nauttii edes ajatuksesta, ettei tarvitse rampata kahden asunnon välillä. Onneksi meidän muuttomatka oli niin lyhyt, että pystyimme ajamaan tavaroita paikasta a paikkaan b monen päivän aikana, eikä mitään yhden päivän muuttoa tarvinnut suorittaa. Näiden muuttopäivien väliin mahtui toki myös taas niin odotettu Project Happy Athleten tunti! Pääsipähän kunnolla tuulettamaan ajatuksiaankin!

Olin päättänyt, että tällä kertaa lähdetään liikkeelle ajatuksesta kaulanaruilu ja sen tuomat haasteet. Kysymykset pyörivät lähinnä siinä, miten on hyvä palkata ja milloin on oikea aika palkata. Nämä kysymykset koskivat lähinnä sitä, että kun Penni nyt kuitenkin on ollut jumittaja, että en vahingossa palkkaa sellaisesta tilanteesta mikä edesauttaa jumittamista.

Koska pelasin varman päälle, satuloin Pennin. Poni kun jo ensimmäisellä ratsastuskerralla säikkyi meidän kentän virkaa toimittavat pihaton viereistä pusikkoa. Ninan kanssa vaihdoimme aluksi muutamat sanat koskien muuttoamme, jonka jälkeen suuntasimme sitten hommiin. Tai minä suuntasin. Penni alkoi aluksi tutkimaan vain paikkoja, eikä vaikuttanut kovin kiinnostuneelta hommasta. Pientä jännittyneisyyttäkin oli ilmassa.

Kerroinkin, että satula tuo Pennille niin suuren fiiliksen työnteosta, että se jotenkin kaihtaa tilannetta nousta selkään. Odottelimme kuitenkin rauhassa, josko poni sittenkin kiinnostuisi minusta ja haluaisi tulla tekemään kanssani juttuja. Pienen odottelun jälkeen lähdin kuitenkin hakemaan Penniä seisoskelemasta. Positiivinen yllätys oli, että silloin poni lähtikin tulemaan vastaan ja pääsimme aloittamaan!

Ja siitä penkistähän me lähdimme liikkeelle.

Nina katsoi hetken toimintaamme ja totesi sitten, että minun täytyy nostaa rimaa. Vaikka Penni ei meinaa antaa minun nousta penkille, on minun se tehtävä kuitenkin, lähti poni sitten omille teilleen tai ei. Ja muistaa, että se palkka tulee nykyään vain siitä, että ponin selkä on oikeassa kohdassa. Muuten päädymme tilanteeseen, että poni lähtee menemään sen kuuluisan aidan ali ja tarjoaa vain vajaita suorituksia. Noustessani penkille, Penni kuitenkin hyvinkin nopeasti asettui vierelle!

Tosin vähän tilanteen jälkeen poni otti ja lähti taas omille teilleen. Ihme kyllä, yhtäkään vihreää ruohotupsua se ei missään vaiheessa suuhunsa napannut ja palasikin sitten ihan omin neuvoin takaisin luokseni! Tämäkin toi positiivisuutta minun mieleeni, että kenties Penni kuitenkin halusi tehdä jotakin.

Kun Penni asettui penkille kohdille hyvin, nousin samantien selkään. Ilme ei ollut mitenkään positiivinen, mutta poni kuitenkin nätisti pysyi paikoillaan. Palkka ja sitten juteltiinkin siitä, että miten tästä eteenpäin. Liikkeelle meinaan. Eteenpäin.

Nina opasti, että voimaa ei nyt haluta todellakaan käyttää, vaan kosketetaan pohkeilla vain. Aluksi kerran, sitten jos ei tapahdu mitään niin koskettelua jatketaan. Niin kauan, että haluttu eteenpäin meno tapahtuu. Voinen kertoa, että oli hitusen haastavaa vain kosketella pohkeilla varsinkin kun Pennin mielipide asiaan oli, että eipä satu kiinnostamaan. Tosin lähtihän se aina Ninan perään, se mitä Penni on ennenkin harrastanut tuli taas esille; seuraaminen. Ninan pitikin koko tunnin aikana muutamia kertoja oikein työntää poni pois, jotta päästiin tekemään jotain.

Palkkasin aluksi pelkästä yhdestä käyntiaskeleesta. Sitten jatkoimme pätkällä käyntiä ja kun se pätkä onnistui niin Penniäpä ei kiinnostanutkaan enää palkka, vaan se haisteli kakkakasat läpi. Nina kertoikin, että Penni varmasti koki tuon tilanteen jo osittain palkkana, eikä tutkiminen ole mikään huono asia. Samaten jos poni ei kiinnostu palkinnosta, niin sitten jatketaan ja katsotaan koska se palkan haluaa. Myöhemmin jutustelimmekin aiheesta enemmän mm. ketjuttamisen (lyhyesti esimerkiksi käynti-peruutus-käynti ja palkkaus) yhteydessä ja että Penni ei varmasti oikein vielä usko tähän uuteen palkkaus taktiikkaan. Poni ei siis välttämättä koe mitään tarvetta suorittaa tehtäviä = ei usko saavansa kiitosta. Nina myös sanoi, että Pennille paras palkka voi olla se, että se saa seisoskella. Ei siis mitään konkreettista palkkaa välttämättä tarvitse aina olla.

Yhdestä käyntiaskeleesta lähdettiin liikkeelle

Tärkeää oli näissä eteenpäin pyyntö -tilanteissa kuitenkin muistaa, että HETI kun Penni liikkui eteenpäin oli minun lopetettava pyytäminen. Ihmismielelle kovin haastava suoritus, mutta pakollinen, jotta emme anna vääriä käsityksiä eteenpäin menosta. Pohkeet siis samantien irti kun liikkumista tapahtui. Ja nimenomaan eteenpäin, koska Pennihän tarjosi aika paljon peruutusta.

Kun vihdoin tosiaan päästiin kävelemään, haluttiin, että Penni oikeasti sitten kävelisi, eikä askellus olisi niin minimaalista. Joten uudestaan palattiin siihen pieneen pohkeen kosketukseen, josta piti liikkua suurempaa käyntiä. Enkä nyt huijaa, mutta taisimme muutaman suoran, kiekuran ja tutkimisen jälkeen vasta saada ensimmäisen suuremman askeleen. Emme siis nyt kiinnittäneet yhtään huomiota siihen, missä poni meni vaan tarkoitus oli vain mennä eteen. Jalkani huusivat hoosiannaa kun muutamat sadat metrit paukuttelin maltillisesti kovempaa käyntiä. Onnistuttiin kuitenkin lopulta muutamassa kerrassa. Tässä siis seuraava asia; ei saa lopettaa ennen kuin haluttu asia tapahtuu.

Ja jotta ei draamalta säästytty niin tässä vaiheessa poni säikähti sitä aiemmin mainitsemaani puskaa... Onneksi oli satula ja onneksi en tippunut.

PANIIKKI

Tässä jo vähän parempaa askellusta

Rennomman näköistä menoa, takapääkin näyttäisi ainakin olevan mukana

Nina kannustaa jatkamaan pohjepyyntöjä

Huilitauko ja taas jatkettiin. Nyt sitten Nina kertoi, että pitäisi samalla taktiikalla saada yksi raviaskel. Tallustettiin sitten taas toiset muutamat sadat metrit ja kun raviaskel vihdoin tuli, piti pohkeet rauhoittaa. Ja palkka, tietysti. Toista kertaa ei sitten saatu onnistumaan ilman Ninan avustusta, mutta ainakin saatiin ne muutamat askeleet. Sehän se pääasia nyt kuitenkin oli. Ihmeitä ei kuitenkaan tuon asian suhteen tehdä tunnissa.

Ensimmäinen ja viimeinen onnistunut raviaskel ilman apua

Keskustelimme sitten taas siitä täsmällisyydestä pyynnöissä ja otimmekin raipan avuksi. Nina sanoi, ettei tällaista paineistusta ikinä suosittele käyttämään, mutta kun Penni on laiskuuden huippu, on jostakin kaivettava se lähtökohta. Nina alkoi kutittelemaan Penniä raipalla minä selässä ja saimmekin odotella sitten haluttua käyntiaskelta jonkin tovin.

Vähän on epäluuloinen ilme ponilla

Tulin onnistuneen kerran jälkeen alas selästä ja jatkoimme tätä merkistä eteenpäin menoa maastakäsin. Nina totesikin lopuksi, että tämä on nyt se pääasiallinen asia harjoitella; poni lähtee ennen ihmistä liikkeelle raipan kosketuksesta. Maastakäsin. Ja raippa sen takia, että sen käyttö on paljon täsmällisempää kuin pohkeen. Varmasti jossakin vaiheessa kyetään heittämään raippa pois kun poni osaa yhdistää saman ärsytyksen tunteen pohjeapuihin. Ärsytyksestähän koko hommassa oli kyse. Pohkeilla naputtaminen ja raipan kosketus ärsyttävät hevosta ja minun täytyy opettaa, että siitä tilanteesta pääsee pois menemällä eteenpäin. Helppoa.

Tai sitten ei.

Kokeilimpa minäkin sitten, tässä mitä ilmeisimmin poni ottaakin sen käyntiaskeleen

Tunti oli kaiken kaikkiaan todella avartava ja sain älyttömästi neuvoja. Nyt vain opettamaan ne ääniavutkin samalla siihen eteenpäin menoon (käynti, ravi..) niin eiköhän tämä pikku hiljaa lähde luistamaan. Eniten jäi käteen apujen täsmällisyydestä ja palkkaamisesta oikeissa tilanteissa. Ja tietysti siitä, että mitään emme voi tehdä niin kauan kuin poni ei eteenpäin halua kulkea. Rimaa täytyy silti muistaa nostaa, ettei junnata liikaa paikoillaan, varsinkin kun on vielä niin fiksu poni, joka kyllä tietää mikä aidan lankku on matalin.

Tässä konkretisoituu tämä seisomisen antama palkkio ponille

Ja koska nyt muuttokin on suoritettu, niin pääsen oikeasti asiaan paneutumaan! Aion nyt panostaa täysillä maastakäsin eteenpäin menoon pyynnöstä ja merkistä. Haluan uskoa, että seuraavan kerran kun Nina tulee heinäkuun lopussa, olemme jo paljon pidemmällä tässä asiassa.

Ehkä jopa laukkaamme maastakäsin?