Karvapallon teddyturkki

Toivotan kaikille oikein mukavaa alkanutta karvanlähtöaikaa! Olen nyt monena päivänä vähintään puoli tuntia hinkuttanut Pennistä pois sen teddykarvaa eikä loppua näy. Eihän nyt edes ole vielä kevät, joten tuo karvapallo varmaan kasvattaa vielä uuttakin talvikarvaa tilalle. Varsinkin jos nyt tulee vielä kauheat pakkaset. Mitä en toivo... En sitten yhtään.

Meidän yhteiseen arkeen ei kuulu oikeastaan mitään ihmeellistä. Toisaalta kiva, ettei mitään ihmeellisyyksiä ole tullut, vaikka koko ajan sitä saa pohtia mikä on hyvä ja mikä ei. Sen tajusin, että henkinen tuki eli raippa, on oltava mukana ratsastaessa. En tule ikinä unohtamaan sitä enää. Pennihän kyllä meni, mutta kyllä sitä sai pyytääkin... On siis vain hyvä, että se raippa on mukana, koska ponikin toimii silloin oikein hienosti. Ei sitä välttämättä käyttää edes tarvitse.

Raippa-asian tajusin viimeisimmällä ratsastustunnilla (lauantaina), koska dementikko ratsastaja unohti juuri ostamansa raipan talliin. En sitä kuitenkaan hakenut; ollaanhan me ilman raippaakin menty! Osoittautui huonoksi ideaksi, vaikkakin ei sentään ihan katastrofiksi. Tunti sujui muuten todella hyvin, eikä mitään suurempaa moittimista tullut! Kehuja enimmäkseen ajajan istunnasta, mikä oli tajuttoman mukava kuulla. Penninkin laukka alkaa kuulemma näyttämään laukalta ja kieltämättä myös tuntumaan siltä! Olen niin kolmannessa taivaassa, että odotan vain kun pilven reuna yllättää meidät.

Tiistaina lähdimmekin Ressun kanssa maastoon kävelemään, mikä oli mukavaa vaihtelua pitkästä aikaa. Penni ei edellä suostunut menemään, mutta silti Ressu käveli aina liian hitaasti. Fiksuna tuo jättäytyi aina välillä joukosta ja ravasi sitten taas muut kiinni. Penni tuntuu niin mukavalta maastossakin nykyään, kun sitä sai jopa pidätellä. Se oikeasti tykkää siitä! Niin ihanaa nähdä toinen virkeänä hommissa.

Maastoreissussa meillä oli Nean äiti kävelemässä, joka joutuikin loppumatkasta todelliseen urheilusuoritukseen. Kahlaaminen lumessa piti olla ponien hommaa, mutta koska Penni ei suostunut mennä edellä ilman, että joku käveli johtajana edessä, joutui tuo tyytymään talsimaan pienellä hevosten tekemällä polulla. Selvittiin me hengissä. Ja Pennillekin tuli hiki kun laitoin sen kahlaamaan umpihankeen. Toinen puksutti iloisena menemään, oishan se kiva kun menis ilman kaveriakin tolleen, mutta ei...

Reissun jälkeinen kentällä laukkailukaan ei ollut ihan hanurista, koska Penni ainakin tykkäsi kun pääsi vähän venyttämään itseään. Oli kyllä hieno tunnekin laukata pitkin ohjin, koska tuon ponin laukka on kyllä niin taivaasta! Peltolaukkailukaan ei pelota enää niin paljoa, joten ehkä sinnekin sitten uskaltaa kuitenkin mennä.

Näinä muina mainitsemattomina päivinä olenkin tehnyt maastakäsin juttuja. Lähinnä juoksuttanut ja viettänyt aikaa Pennin seurassa. Eilen se sai vaparin reissun takia, mutta kävin sen aamulla harjaamassa tarhassa. Toinen nauttii kun yritän sitä pehkoa siltä pois saada. Tänään kokeilin riimuratsastusta joka sujui ihan mallikkaasti, vaikkakin kiireisesti, koska ponilla oli kiire jonnekin tuntemattomaan. Oli silti ihan antoisa kokemus, täytyy yrittää uudestaan joku päivä!

Parasta on kyllä silti se, että Penni seisoo käytävällä ilman riimua hievahtamattakaan. Okei, kyllä se asentoa vaihtaa ja välillä haluaa lähteä liikenteeseen, mutta yleisesti ottaen seisoo nätisti. Ollaan harjoiteltu, vaikka eipä tuossa mitää suurempaa harjoittelemista ole ollutkaan. Hauska se silti on!

Tiedä sitten uskooko se, vai tietääkö saavansa palkinnon moisesta...