Asenteena kouluponi

En ole vielä koskaan ratsastanut Pennillä ilman satulaa kunnolla. Riimulla ratsastamista ei nyt tähän lasketa, se on kuitenkin vain sellaista hömppäämistä. Toissa päivänä kuitenkin rohkaistuin ja menin kaikki askellajit jopa yrittäen oikeasti ratsastaa! Pieni luottamuksen siemen siihen, että poni ei pukita minua alas, kasvoi ja loi hienon taimen. Toivottavasti siitä taimesta kasvaa iso vaahtera. Tai edes vaivaiskoivu.

Tallikaverini innostui tämän jälkeen menemään ponin selkään, koska minä kuulemma lopetin työskentelyn liian lyhyeen. Kerrottakoon, että kaverini ei koskaan ole ollut Pennin selässä aikaisemmin ja nyt se sitten alkoi vääntämään kunnon koulukiemuroita ilman satulaa... Kieltämättä olen vähän kateellinen. Mutta vielä enemmän olen kuitenkin kiitollinen..

Tiedättekö kun saatte sellaisen totaalisen motivaatiopuuskan?

Minä tiedän. Ja päätin samalla hetkellä, että perkele, minähän osaan laittaa oman ponini myös liikkeelle. Minähän päätän, että se menee, koska se osaa. Penni oli niin hieno. Se meni todella nättiä ravia ja kuunteli ratsastaa tajuttoman hyvin. Mutta kun minäkin halusin.

Ja minä menin ja sitten tein sen. Eilen. Asenne on se mikä tuon ponin kanssa selkeästi ratkaisee. Se ei jaksanut kenkkuilla, pukitti vain kerran viimeisimmän kymmenkunnan pukin sijaan ja kirsikkana kakun päälle; meni rehellisesti peräänannossa. Tällaiselle puskaÖÖ tasolla olevalle ratsastajalle se oli jotakin niin mahtavaa. Tunne siitä, että se nelijalkainen todellakin kuuntelee mua ja mun apuja, oli taivaallinen.

Palautetaan kuitenkin ratsastaja maan päälle... Se poni osasi. Ratsastaja vasta hiffasi alkeet.

Penni oli totaalisen tyytyväinen itseensä puolentoista tunnin treenin jälkeen. Sitä se saikin olla. Me ei kertaakaan ensimmäisten kenkkuiluiden jälkeen alettu uudestaan kokeilemaan, että josko kuitenkin vähän lepsuttaisiin säännöistä. Reaktio raippaan alkoi muistuttamaan oikeaa ja ratsastajakin oppi käyttämään sitä raippaa sellain, miten sitä varmastikin kuuluu käyttää. Ja siinä me sitten mentiin.

Todeten, että ratsastus on vain niin hiton vaikeaa.

Tämän samaisen lauseen totesin uudestaan, kun sain mennä samaisen tallikaverin hienolla ja jumalattoman suurella hevosella eilen. Mun ulkoavut ovat varsinkin vasempaan kierrokseen ihan olemattomat ja kyllä, sitä voisi opetella oikeasti ratsastamaan eikä matkustamaan. Oli silti todella opettavaista mennä eri hevosella ja kaikenlisäksi sellaisella, joka osasi opettaa. Lähtökohdat seuraavaan Penni-ratsastukseen ovat siis korkealla ja oppimisinto taivaissa.

Kun vielä ne opetukset sitten käytäntöön niin hyvä on.

Pakko myös todeta, että on aika mahtia ratsastaa isolla ja askeleistaan matkaa tavoittavalla hevosella. Se laukka oli niin ihanaa! Ja mun lihakset huutaa hosiannaa. Paljon rankenpaakin. Tai sitten en vain ratsastanut sitä omaa niin tosissaan... Ehkä kannattaisi.

Palaten kuitenkin itse päätähteen, niin innostus olisi tosi kova päästä johonkin näyttämään meidän taitoja. Ollaan kuitenkin aika paljon paremmassa jamassa kuin huhtikuun lopussa oltiin extempore koulukisoihin. Silti mua itseäni innostaa enemmän esteratsastus, mutta ehkä tämä sileä puoli olisi hyvä eka saada kuosiinsa... Eikä koulukisat pahaa tekis... Ja jos prosentit hipoisivat enemmän kuuttakymmentä...

Ja sitten Pennikin lentäisi.