Kun avaan pitkästä aikaa tämän vanhan tutun tekstiruudun kuvineni, hymyilen pienesti.
Voinen kertoa, että on todella mukavaa näpytellä jälleen teille tänne luettavaa, vaikka aloitankin vähän puhtaalta pöydältä. Se miten edes blogin kirjoittaminen tulee jatkumaan tai miten haluan tätä jatkossa toteuttaa on minullekin yllätys. Tein silti pienimuotoisen lupauksen tälle vuodelle, että nostaisin tämän takaisin jaloillensa.
Olen tätä kuitenkin hurjasti kaivannut, koska en ole kuukauksiin päässyt toteuttamaan itseäni tekstin muodossa ja jo nyt taas ymmärrän miten tästä hommasta nautinkaan. Päivitin ulkoasun, väsäsin uudet pikkuiset esittelykuvat ja ahh, kaikki tuntui taas niin kotoisalta. Hovikuvaajani innostui Pennin kuvauksesta, joten kuvasaldoakin on. Toivottavasti on jatkossakin.
Tahtonen kuitenkin kertoa, että ei pidättäydytä enää täysin Pennin ympärillä; haluan jakaa teille varmasti muitakin otoksiani, jotka seuraavat minua Instagramissakin toisella tililläni. Kasatkaamme silti tänne se kokonaisuus myös tekstinä.
Kuvat ovat viime vuoden joltain viimeisiltä päiviltä, kun oli vielä semi kaunista.
Mutta ehkäpä siinä ne alun perinpohjaiset ja turhatkin jaaritukset, joita en itse ikinä jaksa lukea. Pennin kanssa me ollaan oikeastaan lokakuun loppupuolelta leikitty "motivaatio piilosilla" -leikkiä ja myönnän, että olen kokenut suuria laiminlyönnin omantunnon tuskia. Olen saattanut olla käymättä neljään päivään tallilla edes katsomassa ponin perkelettä, mutta toisaalta aina todennut, että kyllä se into taas palaa.
Seuraavalla viikolla todennut saman uudestaan.
Ja nyt on jo se ensi vuosi, josta aina niin puhutaan. Katsotaan sitä treenaamista sitten ensi vuonna. Laihdutus alkakoon ensi vuonna. Olkoon kaikki paremmin ensi vuonna. Ja sitten olen minä joka haluan todeta, että jos katsotaan sitten toukokuussa.
Otetaanpa silti ihan pienimuotoinen ponikatsaus viime vuoteen!
Nimittäin viime keväänähän prinsessa Penni muutti omaan vuokra-asuntoonsa (jonka MINÄ kustannan, okei kustansinhan minä pihattopaikankin mutta ymmärrätte pointin). Sen jälkeen meillähän alkoi ihan huima nousukausi ja kaikki asiat vain loksahteli paikoilleen. Napattiin kesällä meidän ihka ensimmäinen sininen ruusuke koulukilpailuista ja siirryttiin sen jälkeen ratsastamaan Helppoa Beetä.
Ja koettiin myös se kerta kun ensimmäisiin HeB kisoihin oltiin menossa, ettei poni suostunut mennä traileriin. Katkerana edelleen.
Vuosi sitten rohkenin ja leikkasin tukankin niin, että Penni näytti hetken pottatukkaruunalta, mutta sen jälkeen ei ole villimustangi tukkaan ollutkaan paluuta. Kevään aikana laihduttiinkin niin urakalla, että kesällä meillä oli hanurissa jo mukavat pyllylihakset. Sitten tuli syksy, minun elämäni heitti kuperkeikan ja samalla tajusin, että olin elänyt kaksi vuotta pelkästään ponin kanssa. Tiedättekö kun koko elämä on poni poni talli poni.
Ja sitten siinä onkin yhtäkkiä sisältöä enemmän kuin osasi odottaakaan. Aikuistut kerta heitolla viisitoista vuotta ja olet silti teini, joka ei vieläkään ymmärrä miksi veroja maksetaan.
Aloitin viime vuonna myös hevoshierojan opinnot, jotka kuitenkin tyssäsivät kesällä omaan nilkkaan. Osaan mä ne perusjutut ja välillä vähän hemmottelenkin Penniä pienillä hieronnoilla; onneksi sitä voi harrastaa ihan omassa rauhassakin. Vaihdoin syksyllä myös työpaikkaa ja jotta tietäisin miksi käyn töissä, meillä oli viime vuonna kolme eri satulaa. Tällä hetkellä kuitenkin viimeisin ja parhain hankinta ikinä; Henry de Rivel.
Niiden satuloiden lisäksi ostin itselleni ajokin, sadoittain heppatavaraa, joulukuussa uuden kameran ja nyt vielä ihmettelen, että tilin saldot ovat miltein miinuksella. Noiden materialismi onnellisuuksien lisäksi muutettiin mahtavan elämänkumppanini kanssa yhteiseen asuntoon toiselle paikkakunnalle. En asu enää vanhempieni tai mummuni helmoissa vaan olen oikeasti aikuinen.
Joka omistaa ponin ja kadotti noihin kaikkiin asioihin motivaationsa. Tapansa kullakin.
Kävin viime vuonna myös elämäni ensimmäisellä "road trip" tyyppisellä reissulla Norjan Lofooteilla. Meidän reissu oli ikimuistoinen. Kuvasaldot huusivat hoosiannaa ja voinen sanoa, että enpä ole ikinä revontulia nähnyt, mutta siellä näin. Maailma on ihmeellinen paikka; taivaskin voi tanssia pään yläpuolella väriloistossa.
Reissulla mulla kyllä tuli Penniäkin hitusen ikävä, mikä osoittautui totaali virheeksi kun sain vähän tuon lauseen sanomisen jälkeen puhelun, että PenniPannipa on päättänyt loikata aidan yli. Kyllä, tuo tankki oli hypännyt aidan yli, mutta samantien mennyt tallinomistajan luokse. Onneksi tallilla on mahtavia ihmisiä ja Penni pääsikin liikkumaan tuon kolttosen jälkeen. Mitäpä minä olisin maailman laidalta voinut tehdä.
Ehkäpä tässä on jo katsausta meidän tapahtumarikkaaseen elämään, josta kaksjalkaselta puuttuu edelleen se oikea motivaatio; kelit eivät ainakaan auta asiaa. Toisaalta palo olisi oikeasti todella kova päästä ratsastamaan oikeasti ja tosissaan, mutta kentän pohjat ovat eri mieltä ja näin ollen intohimo yhtikäs mihinkään poniin liittyvään on vähän kadonnut.
Toki kukapa sitä haluaisi luistimet jalassa maastakäsin juttuja tehdä.
Poni kun jo muutenkin vetää perässään persmäkeä tuolla jäätiköllä.
Toivotan silti kaikki tervetulleeksi takaisin palaamaan meidän tekstien seuraan!
Toivottavasti olette edelleen menossa mukana!