Sivut

7. maaliskuuta 2019

Olettamus, kokeilu ja odotusten ylittäminen


Oletko kokenut parempaa tunnetta kuin sen
että ponisi tulee sinua kutsusta vastaan, vaikka ruoka-aika on juuri käynnissä?

Minä en. Siinä jotenkin omalla tavallaan punnitsee sen, miten mielellään nelijalkainen haluaa mukaani lähteä, vaikka kaverit jäävätkin syömään. Näin minulle kävi muutama päivä sitten kun satuin olemaan juuri H-hetkenä hakemassa Penniä pihatosta. Olen alkanut kutsumaan sitä aina kun tiedän edes haisun verran, missä päin pihattoa se saattaisi majailla. Nykyään se majailee suomenhevosystävänsä kanssa useimmiten pihaton "mäen" päällä. Siellä niillä on mitä ilmeisimmin enemmän tilaa syödä rauhassa kaksistaan.

Tuolloin Penni oikein peruutti pois heinämaatilta ja tuli luokseni. Ja kyllä, on minulla useimmiten sille antaa jokin nami kun se luokseni tulee. Minusta se nyt vain on ihan oikeutettua antaa siinä vaiheessa. Kenties siis sen intressi onkin vain siinä jumalaisessa oranssissa kimpaleessa. Tosin onhan se tullut monen monta kertaa ilman namiakin. Tai oikeastaan tullut seuraavallakin kerralla kun sitä porkkanaa ei ollutkaan.

Teen siis johtopäätöksen; Penni tulee mielellään luokseni ja lähtee mielellään myös pois pihatosta.
Ruoka-ajasta piittaamatta.

Olen myös ihan laiskuuttani vain pujottanut riimun päähän laittamatta sitä sen koommin kiinni. Minun ei ole tarvinnut kertaakaan a. vetää ponia perässä sisälle tai b. kertoa sille mihin suuntaan pitää mennä. Tallillamme on pihattolaisille oma pieni "talli", jossa on kolme karsinaa. Olen myös päästänyt Pennin ovelta jo sisälle itsekseen ja sanonut sille mihin karsinaan voisi kenties mennä. Melkein haluaisin jo uskoa tuon ymmärtävän sanat ensimmäinen ja toinen, koska jokainen kerta se osaa kyllä sen oikean valita.

Ajalta kun talvi oli vielä talvi

Pidemmän aikaa olen seurannut PHA:n kuvia ja julkaisuja maastoretkistä, jolloin hän taluttaa hevosta vain kaulanarun kanssa ja pohtinut, uskaltaisiko tuota asiaa kokeilla nyt kun tuntuu, että Penni muutenkin seuraa minua ihan hyvin paikasta a paikkaan b. Tosin kaulanaruilujen aikana poni on myös tehnyt niitä ihan omiakin johtopäätöksiä, jolloin minun sanallani ei ole ollut kovinkaan suurta vaikutusta. Ollaan siis ihan kiltisti menty riimulla sinne kentälle leikkimään villejä ja vapaita.

Tänään päätin tehdä toisin. Päätin luottaa.

Hain Pennin pihatosta saakka pelkällä kaulanarulla (johon olin kiinnittänyt riimunnarun), eikä meillä tullut mitään ongelmaa asian kanssa. Se valitsi sen minun sanomani ensimmäisen karsinan ja sai heinää nenän eteen niin kuin tapana on ollut. Harjattuani taas aimoannoksen karvoja omaan takkiini, pilkoin porkkanoista mukavia suupaloja taskuuni ja päätin, että katsotaan mitä tapahtuu. Mahdollisuudet olivat kuitenkin vain se, että poni lähtee vain kävelemään omille teilleen tai sitten se oikeasti seuraa perässä. Ja korkeintaan karkaa ensimmäiselle heinätupsulle. Sehän me tiedettiinkin jo.

Nappasin kypärän varmuuden vuoksi mukaan ja päätin, että tavoitteenamme on päästä kentälle lumipyrystä huolimatta. Tarkoituksenani ei ollut tehdä mitään suuren suurta, mutta jos Penni minut selkään päästäisi helposti, kävelisin muutaman kierroksen. Saatika jos ikinä sinne kentälle edes eksyisimme.

Olen aika liiankin monta kertaa käynyt Penniä vain hoitamassa ja sisältä lähdön jälkeen se on päässytkin siis vain suoraan pihattoon takaisin. Siitä on muotoutunut ponillekin omanlainen rutiini ja jokainen kerta se tarjoaa sitä portin reunustaa kun olemme tallin ovesta ulos päässeet. Ja niin se teki tälläkin kertaa. Kerroin, että josko vähän käytäisiin kävelemässä ja samantien huomasin, ettei Penniä pahemmin olisi voinut kiinnostaa mihin suuntaan minä haluaisin mennä.


Koska hallinta pelkän kaulanarun kanssa on... no sanoisin, että minimaalinen, kävelin sen perässä ja kaivoin porkkanan palan taskustani vain kertoakseni, että jos se tulisi minun valitsemaani reittiä, saisi palkan. Penni otti porkkanan, mutta lähti sen jälkeen silti marssimaan omaa tietänsä ja olin tässä vaiheessa jo ihan varma, että tein niin huonon päätöksen. Sinnikkäästi kuitenkin vaihdoin suunnitelmaa ja ajattelin, että jos päästäisiin edes kaksikymmentä metriä siihen suuntaan mihin minä halusin mennä, olisi se jo luottamusvoitto meille kahdelle.

Kolmisen porkkanan palaa myöhemmin olimme jo liikkuneet kentälle päin reippaasti ja vaikka Penniä kovasti arvelutti niin se seurasi. Porkkanan pala minulla oli koko ajan kädessä ja suostuttelin sitä perässäni sillä. Kun annoin neljännen palan ja lähdin taas kävelemään eteenpäin kohti alunperin asettamaani määränpäätä, sain niin suunnattoman onnen tunteen; Penni lähti seuraamaan kyselemättä sen enempää ja talsi vierelleni tyytyväisen oloisena. Viimeiset kymmenen metriä me siis kävelimme YHDESSÄ kentälle. Ilman riimua. Pelkällä kaulanarulla ja riimunnarulla.

Seuraava etappi oli sulkea portti, koska yksinäni en sitä uskaltanut jättää auki. Tallirakennuksen ympäri pääsee takaisin pihatolle, joten ajatukseni siitä, lähtisikö Penni omin nokkinensa tuota tietä etiäpäin, olivat suuret. Ja ihan turhaan! Penni odotti nätisti kun raahasin ison portin kiinni, peruutti kun sanoin, että täytyy vähän väistää ja asteli sisälle ihan itse. Kääntyi ympäri ja odotti, että sain suljettuakin portin hakasella.


Tässä vaiheessa jo kehuin ponin kolmanteen taivaaseen ja irroitin riimunnarun. Vaihdoin piponi kypärään, koska fiilis oli se, että tänään tämä homma sujuu ja otin pahamaineisen jakkaran, mistä ponnistaisin selkään.

Pennistä on tullut rauhaton penkin vieressä seisoja ja olenkin sitä ajoittain treenannut, että sen vieressä voidaan seistä ihan nätisti, eikä se merkkaa aina selkään nousemista. Aluksi poni lähtikin peruuttamaan koska kerjäsi herkkua, mutta kun sanoin kerran, että odota, niin Penni pysähtyi kuin seinään. Se antoi asettaa penkin sen vierelle (tämäkin on ollut ongelma ilman varusteita mentäessä) ja antoi minun niin seistä penkillä kuin hypätä selkään ilman mitään ongelmia.

Ja palkkioksihan tästä sai tottakai sen porkkanan palan!

Seuraava jännitysmomentti olikin sitten se, että liikuttaisiinko me suuntaan tai toiseen, koska namien kerjäys ja portilla seisoskelu on Pennille ollut aika pop-juttu. Kumotaampa taas kaksijalkaisen "olettamukset" ja todetaan, ettei mitään vastahakoilua ollut ja kävelimme monta kierrosta ilman minkäänlaista ongelmaa! Kiertelimme, kaartelimme, juuri sinne mihin minä halusin ohjata! Käytiin me katsomassa muitakin hevosia ponin omasta tahdosta, mutta noin yleisesti en muista, koska olisi kääntyminen vaikeampaankin suuntaan käynyt noin yksinkertaisesti!

Olin selässä ihan maksimissaan kymmenen minuuttia, koska olin päässyt siihen tavoitteeseen mitä olin edes hakemassa. Ja ylittänytkin ne omien oletuksieni takia.


Tässä vaiheessa tajusin, että porkkanan palat olivat kadonneet parempiin suihin hommien lomassa ja seuraava etappi olisikin sitten päästä takaisin karsinaan. Hitusen jännitys iski, koska Pennillä on yleensä ollut aika tarmokas askel lähteä töistä pois ja näin, että toinen hevonen lähti maneesista myös sisälle. Mutta eipä tuossa tilanteessa oikeastaan auttanut muu kuin luottaa siihen, että saadaan portti kiinni ja homma pakettiin.

Eikä Pennillä edes ollut kiire mihinkään. Sain ihan rauhassa laitella portin takaisin lähtökuoppiinsa, eikä poni tehnyt elettäkään lähteäkseen "omille teilleen". Otettiin vielä yksi haaste tähän väliin ja päätin, että oikaistaan karsinaan tallin käytävän kautta. Avasin oven ja tajusin samantien oven vieressä olevan porkkanasäkin, jolle ponin turpa varmasti ihan vahingossakin uppoaa. En voinut kuitenkaan jättää enää menemättäkään kun niin olin päättänyt. Puhinoiden saattelemana Penni uskalsi astua käytävälle, nuuhkaisi porkkanoita ja kääntyi sitten odottamaan, että suljen oven.

Nuuhkaisi. Ei maistanut.

Vähintäänkin tässä vaiheessa maailman kirjani kiepsahti totaalisesti ympäri!

Päästiin takaisin lähtöasemiin ja hain vielä yhden porkkanan, koska olihan tuo otus nyt oikeasti ansainnut ihan suunnattoman suuret kehut ja herkut. Kaulanarun kanssa me vielä mentiin pihattoonkin ja nähdään taas -porkkana upposi suureen suuhun alta aikayksikön. Rapsutukset, taputukset ja sitten Penni talsi takaisin kaveriansa etsimään. Ja ihan varmasti tyytyväisenä.

Ja tiedäthän sinä senkin tunteen
kun nelijalkaisesi painaa päänsä sinua vasten silmät suljettuina?

Niin minäkin. Mutta me pidämme sen hetken meidän ihan kaksinkeskeisenä.

2 kommenttia:

  1. Oikea hyvänmielen postaus! Ihanaa lukea teidän välillä vallitsevasta luottamuksesta <3

    VastaaPoista