Viikot vierivät niin hirvittävän nopeasti, ettei postauksiakaan kerkeä kirjoittamaan kuin keskellä yötä. Mitäpä tuolla nyt niin väliä kuitenkaan, tuntuu, että tekstisuoni kukkii juuri nyt eikä huomenna! Osasyy myös hiljaisuuteen oli ponin osalta motivaation puute. Tai pikemminkin ratsastajan saamattomuus saada poni liikkeelle kunnolla. Mutta siitähän minä voisinkin tarinoida teille lisää...
Olen siis elänyt koko alkuvuoden pienessä olotilassa "Penni ei vain halua liikkua, olkoon...". Todellisuushan on ollut varmastikin se, että minulla itsellä katosi motivaatio ja Suomen talvisäät eivät edesauta asiassa edes hiutaleen verran. On harvinaisen inhottavaa pukea kolmetoista kerrosta niskaansa ja sitten yrittää rantapallon tavoin pysyä tynnyrin kyydissä. Sitten ne pakkaset hellitti, eikä motivaatio silti tullut takaisin. Talvisää ei lähettänyt palautusosoitteeseen sitä kuuluisaa motivaatiota.
Lähetin perään vielä reklamaationkin, eikä silti kuulunut.
Silmä puoliksi kiinni, mutta aika komea poseeraus silti!
Ja sitten perjantaina otin itseäni vain niskasta kiinni ja kampesin saappaiden ja kannusten kera kultaisen makkarani kyytiin. Voisin melkein vannoa, että jos olisin omistanut huonon päivän, en olisi ollut tyytyväinen missään nimessä ponin menoon, mutta kyllä se vain yritti parhaansa. Siinä lumimäärässä joutui Pennikin nostelemaan kolminkertaiselle korkeudelle jalkojaan. Ja menimmekin ihan oikeasti pitkän treenin. Treenin aiheena: kohottaa kuntoa talvisäässä. Onneksi sillä oli nuo upouudet valkoiset suojat jaloissa, näettekin ne tämän päivän kuvista.
Se perjantain treeni tuotti tulosta siinä mielessä, että eilen Penni loisti ihanuudellaan. Se oli kuuliainen ja eteenpäinpyrkivä ihan omasta takaa. Laukka pyöri mukavasti, vaikka tehtiinkin pääosin ravissa vain harjoituksia. Oikeasti me vain yritettiin pysyä uralla suorana, eikä venkuloida itseämme vinoon, mutta ei kerrota sitä kenellekään. Olisi myös tosi kiva osata ratsastaa kulmat kulmina, eikä ravirataa... Pikku vikoja, korjattavissa ratsastajan huolellisuudella.
Mutta saanen silti töräyttää torveen ja kehua ponia vielä astetta enemmän tältä päivältä! Siis voitteko kuvitella; Penni halusi välttämättä laukata ja ihan tajuttoman lujaa kentällä!? Se ihan itse otti ja lähti hurjaa kyytiä ja minulta uupuivat ne ruosteiset jarrut. Mutta en minä jarruttanutkaan, nauroin ja kehuin ponia sen jumalattomasta innostuksesta! Loppuratsastuskin sujui tosi mukavasti, vaikkei me taaskaan mitään ihmeellistä tehty. Mentiin vaan ympyröitä ja taivutteluja. Vasempaan me ollaan muuten huomattavasti jumisempia...
Se ilme, kun poni haluaa vain mennä!
Olen jotenkin vain niin hämmentynyt siitä, miten nämä muutamat kunnon työskentelypäivät vaikuttivat tuohon poniin. Ja noinkin positiivisella tavalla, että toinen haluaa totaalisesti vain mennä! Enkä nyt tarkoita menneessä aikamuodossa puhuvana, että nämä treenit olivat tässä, ehei, vaan mehän jatkamme tällä linjalla. Huomasittehan sen, että se kadonnut motivaatio löytyi? Kasvatetaan Tarzanin lailla kuntoa, että jonain päivänä hypitään lianeissa pitkin Suomen mantuja.
Tai jos nyt ekaks kuitenkin tavoitteena vain se oikeasti onnistunut laukkavoltti.
Muuten, mitä mieltä olette pienesti uudistuneesta ulkoasusta?
