Luottamus kasvaa voittamalla pelkonsa

"Mutku me tahdotaan se kesä jo!"

"Tonne se kesä lähti kävelee.."

Sitä jo miltein odotti kuin kuuta nousevaa, että kentätkin saisivat pian hiekkaisen kuorrutteen tuon iänikuisen valkoisen sokerin sijasta. Eilen uskotteli itselleen, että sääennuste lumisateesta olisi vain aprillipila. No eihän se ollut. Onneksi kävin pilailemassa eilen ponin kustannuksella; meidän ratsastukset ovat olleet viime aikoina aika aprillia. Jos nyt ei hikitreeniä kisoista lasketa.

Oikeaoppisesti sitä oli pukeutunut pääsiäisruokailujen takia oikein ratsastuksen omaisesti farkkuihin. Onneksi sentään farkkuihin, ei noissa nyt niin kamalaa ole ratsastaa, yllättävän mukavat! Tarkoitushan oli vaan vähän fiilistellä ja testailla miten lujaa liikkumaton poni menisi. Eipä ollut pelkoa vauhdin suhteen. Tuntui vähän kuin alla olisi ollut neljäsataa vuotias kilppari.

Meno taas niin helppoa, että silmät kiinni voi mennä

Kenttä tuntui aluksi ihan semijeesiltä, vaikka se hiekka olis kruunannut kyllä ihan totaalisesti kaiken. Penni on kuitenkin niin prinsessa, varmajalkainen epätasaisessa maastossa, mutta luminen kenttä on pelottava ja ymmärrän kyllä. Kieltämättä minuakin selässä vähän hirvitti ravata mutkia kun ne näyttivät kuoleman porteilta. Mentiin silti. Yritin luottaa sokeasti hokkipitoon, joka varmasti oli aika minimalistista päällä olevan pienen lumikerroksen myötä.

Vasemman laukan jälkeen totesin ääneen, että oiskohan pellolla parempi mennä. Muistatteko kun kirjoitin muutama kirjoitus takaperin siitä, miten en uskalla pellolle mennä? Niin minäkin. Vähän kauhukuvien saattelemana päätin kuitenkin, että mennään nyt kokeilemaan tuolle pienemmälle pellolle, missä kavereita on vieressä.

Moinen suoritus edes kävellä kerran ympyrä, oli kuin olisi voittanut jääkiekon olympiakultaa.
Heinäkasalla tavataan. Onneksi minun päätöksestäni.

'Ja nääääin ojennamme etukavion, HEI kaveri tiellä'

Penni ei edes yrittänyt karata paikalta tai nykinyt ohjia sitäkään vähää mitä se sitä nykyään jaksaa vielä tehdä. Luottavaisin mielin siis päätin, että kyllähän tästäkin hitto nyt vain tulee jotain. Ja niin nostin ravin ja tunsin, kuinka poni joutuikin tekemään töitä enemmän. Hähää, erävoitto. Vaikka minulla se hiki silti selässä valui.

Tunsin selkään sen, ettei Pennillä ollut aikomustakaan tehdä mitään typerää, joten uskalsin jopa ihan kunnolla pyytääkin pohkeella takapään aktivointia. Ja aktivoin myös kolmannen vaihteen silmään. Joutui ihan tosissaan pyytämään. Oli jotenkin vapauttava tunne laukata pellolla, vaikka pelkäsin silti kuollakseni, että a) kaatuisimme b) tippuisin pukkirodeon seuraksena tai c) poni vain päättäisi poistua paikalta ja minä joko lentäisin jyrkässä mutkassa tai roikkuisin mukana. Loppupeleissa uskalsin jopa ihan pyytää tosissaan Penniä lisäämään vauhtia!

Ja tosissaan jouduin kyllä pyytämäänkin. Ei ollut huolta kaahauksesta.
Paitsi ehkä kerran nelijalkainen yritti lähteä vähän ylinopeuden puolelle ja laskea päätänsä rodeon merkiksi. Selvitin tilanteen kuitenkin omin voimin. Selästä.

On kyllä niin voittajafiilis edelleen tästä suorituksesta, koska pelkokerroin on ollut aika suuri tuon pellolla ratsastamisen kanssa. Nyt se kuitenkin tuli ihan omasta suustani ja ehkä joku sisäinen ääni minussa tiesi, ettei poni tekisi mitään. Salaa olisin kuitenkin toivonut, että poni olisi edes hikoillut. Eipä hikoillut, minä puuskutin. Oli myös mukavaa nähdä näistä kuvistakin, että oli varmasti mieltä virkistävää ja viimeisessä kuvassa Penni näyttää niin tyytyväiselle. Ei kerrota, että paikalla oli pari ponia omenan paloilla hemmottelevaa rapsuttajaa.

Nämä on niitä suuria hetkiä kun se luottamus kasvaa jumalattomalla ropinalla.

Vaikka koenkin, että meidän välinen luottamus on ihan hyvällä pohjalla, on nämä itsensä voittamiset kuitenkin erävoittoja minulle itselleni henkilökohtaisesti. Sitä toivoisi, että jonain päivänä tekisi jotakin todella suurta tuon ponin kanssa, mutta luottamus koostuukin näistä arjen pienistä jutuista, joissa itsensä kykenee voittamaan. Suurta on se, että ne kaikki pienet jutut kootaan yhteen maailman mahtavimpaan pakettiin. 

Ja se paketti kantaa nimeä Penni. 

Sitä paitsi enpä enää edes tiedä mitä suurta me voitaisiin tehdä. Ei sellaista ole.

Tosin se luottamus vähän ropisi kavioihin kun poistuttiin pellolta. Tiedättehän te, että se pieni pätkä tallille vievään tietä voi olla tanssimisen arvoinen asia. Se oliko se jännitystä vai pelkkää ponitamman tyhmyyttä, on minulle oikeastaan ihan sama. Sinne tallinpihaankin voisi opetella kävelemään. Minä selässä.

Voitin silti erän, enpähän hypännyt alas, vaikka pelkäsin kuollakseni, että Penni singahtaisi ihan mihin ilman suuntaan tahansa. Hauskinta tässä koko jutussa oli se, että edellämme käveli kuitenkin tallin vanhimpia ruunaherroja, joka ei pienestä hätkähdä... Pennillä taitaa olla luottamuspulaa siitä, että se varmasti pääsee hommista takaisin syömään.

Ei ole vieläkään lähemmäs kolmeen vuoteen tajunnut, ettei se ikinä ole ilman ruokaa jäänyt.

Mutta toki kerta se olis ensimmäinenkin.