Laukkapyörät talviteloilla?

Meillä olikin perjantaina ihan yhtäkkinen päähänpisto ratsastustunti. En taas muistanutkaan miten paljon voi tuollaista yhtä sileätyöskentelyä jännittää, mutta kyllä se pisti vähän jalat veltoiksi. Olin jotenkin tosi varmoin mielin liikkeellä, vaikka mietinkin taas maailmanlopun hienoimpia katastrofeja. Kuten sitä, jos poni oikeasti tekee jotain tosi tyhmää.

Vaikka pysähtyy ja pukittaa. Mitäs muuta se osaiskaan?

Selvisin yllättävän vähällä! Jotenkin se asenne, nyt mennään eikä meinata, oli taas tosi ratkaiseva tekijä ja Pennin jäkitykset jäivät pieniksi. Poni oli tajuttoman hienosti kuulolla. Mä alan melkein oikeasti huolestumaan, että alkaako sillä tulemaan vähän hevosen piirteitä jopa; se toimii, heti kun olet jaksanut ne alkukenkkuilut käydä läpi. Musta tuntuu, että löysin itselleni suuria nappuloita ponin ratsastamisen osalta. Tunti oli hyödyllinen siltä osin, että taas tietää vähän mitä tässä voi puuhailla ja mistä on hyvä lähteä liikkeelle.

Penni saikin tunnin aikana tosi paljon kehuja. Se liikkui kivasti, vaikkakaan itse tempo ei ollut mikään maata mullistava. Tahti oli sitäkin parempi. Itse olen könöttävä batmobilella ajaja. Ja korostan sanaa ajaja, sillä näköjään keskityin taas enemmän siihen miten päin poni menee, kuin siihen miten päin ratsastajan kannattaisi istua. Toisaalta, eikö sekin ole ihan kannattavaa välillä? Jonain päivänä osaan nuo kaksi asiaa sitten yhdistää.

Huomatkaa ratsastajan ilme, joka selkeästi kertoo ponille, että et hitossa pysähdy. Ja huomatkaa nuo ponin korvat...

ne kertovat ihan varmasti juuri siitä, että se meinaa pysähtyä!

Kiinnitin huomiota, että osasin olla paljon paremmin puristamatta reisillä ja lantiolla. Siitä sainkin yhdessä vaiheessa kuulla, positiivisessa mielessä! Olen siis joltain osin ottanut oppia vain sanoista ja ainakin yritin parhaani olla häiritsemättä Pennin liikkeitä. On tärkeää, ettei tuollaisella muutenkin käsijarrua painavalla ponilla ole vielä ratsastajankin kässäriä päällä. Samaten tuntui, etten vihdoin heitellyt niitä ohjia niin pahasti pois käsistä! Tosin aina kun piti hidastaa askellajia, olen oikein runsain mitoin antamassa Pennille kaikki ohjien nappulat, kuin kiittääkseni, vaikka tosiasia on, että haluaisin kovin jatkaa työskentelyä.

Harjoitusta siis. Siltä osin. Ja siltä könötyksen osalta myös.

Voisi vaikka jättää mutapaakun ponin niskaan, ehkä se katse pysyisi poissa kun olis jotain tosi häiritsevää siellä alhaalla.

Tai sitten sitä töllää kahta kauheammin.

Kattokaa, katse on jossain muualla kuin korvissa!

Ratsastajaa hymyilee! Miettikää, se hymyilee! Sain tässä kauheat kiksit kun kehuja sateli siitä, miten kivasti poni liikkui!

Yritettiin vähän vetriyttää poneja (en siis tosiaan ollut yksin tunnilla...) tekemällä voltteja ja me samalla Pennin kanssa tehtiin urilla vähän taivutuksia ulos ja sisään. Pehmiteltiin siis sen niskaa. Juntturassahan tuo poninretale on, mutta se tuntui yllättävän mukavalta tuolloin, eikä pistänyt niin paljon hanttiin taivutuksissa. Laukkavoltit olikin sitten ihan mahdottomuuksia. Tyydyttiin siis laukkaympyröihin loppujen lopuksi.

En nyt tiedä mikä on, mutta Pennillä ei laukka pyöri enää yhtä hyvin kuin aikaisemmin. En tiedä onko se jumissa vai mistä moinen voisi johtua... Poni kuitenkin nostaa laukat ihan suht mielellään, vaikkakin tarjoaa vasempaan kierrokseen melkein aina ensimmäisenä väärää laukkaa. Mikäs siinä toki, tasapaino kehittyy kun menee väärää laukkaa. Silti pisti vähän miettimään...

Ratsastuskuvat ovat Nean käsialaa, kiitos!

Sillä tänäänkin oli samanmoinen ongelma! Poni oli aivan älyttömän hyvä, se kuunteli, ei kettuillut paljon, ravi oli paljon reippaampaa ja parempaa ja muutenkin... Tähän satatuhatta sydäntä, koska mä vain olen niin ylpeä siitä! Laukka oli silti se suurin ongelma. Pitäisi varmaan vaan päästä avaamaan sitä maastoon; pitkää laukkaa tai sitten yksinkertaisesti nyt pitäisi se hieroja tms. saada hommattua. Olisihan se kiva kuulla joltain, että onko se koko poni ihan täysin jumissa vai onko se jostain kuitenkin ihan hyvä.

Ratsastajastahan ei sitten puhutakaan.

Kaikenkaikkiaan silti totean, että mä vaan rakastun tohon poniin koko ajan lisää. Se yllättää, vaikka ei toisaalta yllätä yhtään. Tämän päiväinen meidän pieni ihan kaksinkeskeinen ratsastussessio toi mulle kuitenkin jotain jumalatonta itseluottamusta siihen, että ehkä meillä jonain päivänä toimii yhteistyö ihan oikeasti kunnolla. Jonain päivänä mä voin sanoa, että Pennikin luottaa muhun ihan oikeasti ja jonain päivänä se ei enää kyseenalaista mua selässä. Jonain päivänä.

Ja jonain päivänä me ollaan jotain suurta. Toivottavasti ei kuitenkaan pelastusrenkaan muodossa.