17. syyskuuta 2018

Mutakuopan kautta laumaan


Viime viikon keskiviikkona Penni pääsi siis vihdoin yhdistymään laumaan suomenhevoskaverinsa kanssa. Aluksi parivaljakko pääsi tuttuun tapaan pihaton puolelle oleskelemaan hetkeksi. Vaalea suomenhevonen asettui ensin piehtaroimaan ja sen jälkeen Penni otti tuosta mallia. Tosin taisi kaveri tulla vähän liian lähelle kun piti ihan irvistellä.

Liiallinen läheisyys ei oikein tammaani miellytä.




Kun avattiin vihdoin portti laitumelle, jossa muu lauma oli, ei tämä järjenjättiläis kaksikko ensin meinannut ymmärtää tuota vapautta. Kun kuitenkin hehkulamput vihdoin syttyivät, lähti kumpikin aika vauhdikkaastikin tarkastamaan parempia apajia. Jännitti niin paljon, että mitä sitä tulee oikeasti tapahtumaan.

Sinne meni


Onneksi kuitenkin homma pysyi tosi rauhallisena; kaksi uutta hevosta juoksivat pakoon näitä muita ja samaan aikaan johtajatamma ajoi nätisti tammansa nurkkaan, mihin ei näillä kahdella ollut asiaa. Pennin kaveri otti muutaman kerran yhteen toisten hevosten kanssa, mutta ei mitään vakavaa. Penni puolestaan juoksi kuin hippaa leikkien ja odottaen tilaisuuttansa. Odotti siis tilanteen rauhoittumista vain, koska silmissä kiilsi vihreä ruoho.

Tai en ainakaan epäilisi tällaista ajattelutaktiikkaa.



Homma rauhoittui tosi nopeasti syömisen tasolle ja oltiin kaikki tyytyväisiä noinkin helposta laumaan pääsystä. Kyllähän me niitä siinä katseltiin ja kuvailin viimeisiä vihreitään syövää poniani tohkeissani. Aika nopeasti ne pääsivät jopa lähemmäksi muita nössömpiä hevosia. Se, mitä illemmalla on tapahtunut kun lauma on otettu takaisin pihaton puolelle, niin en tiedä.

Ainakin kaksi kenkää meiltä hukkui.


Tais löytää orimaiseen tapaansa kivan kakkakasan


Mutta se nyt saattaa johtua mudasta, jota oli laitumelle vievällä pikkuisella tienpätkällä. Siihen tuo ruunivoikko perjantainakin PESUN jälkeen rypesi. Tai siis se juoksi niin vauhdilla lauman luokse, että maha viisti mutakuoppaa ja olimme satavarmoja nelijalkaisen kaatuvan sinne. Ei onneksi.

Olishan se pesu muuten tuntunut ihan turhalta.

8. syyskuuta 2018

Aktiivinen uusi koti


Viime kirjoituksen jälkeen tapahtui miltein heti suuria muutoksia meidän elämässä. Tein itse vaikean päätöksen, joka kuitenkin kaikessa järkevyydessään on ollut hyvä. Muutettiin pois tutusta ja turvallisesta, pitkä aikaisesta tallipaikastamme. Jännitin tilannetta niin paljon, etten kyennyt asioita järjestämään tekstimuotoon ja annoin asioiden mennä niiden omilla painoillaan.

25.8.2018 me sitten virallisesti lähdettiin. Sitä ennen onnistuin löytämään meille ikioman trailerinkin, jolla päästiin sitten muuttamaan ja tästä lähtien kuskaaminen on sata kertaa helpompaa. Tai siis siitä tulee meille helpompaa kun vähän aikaa treenaillaan taas tuota kyytiin menoa. Puolitoista tuntia lastaamista nyt vaan ei oikein innosta ihan joka kerta.

Varsinkin kun ponin ongelma asian suhteen on vain päässä.


Onneksi meillä ei ollut tuolloin kiire. Pakko myöntää, että kyllä mulla pari kertaa meni oikeasti hermot ja jumalauta sanan jälkeen Penni ilmeisesti totesi, että olen tosissani. Vaikka yritin toki olla tosissani alusta asti. Järkytys erilaisesta kulkimesta taisi kuitenkin olla liikaa, enkä minä toista voi oikein syyttääkään mistään. Paitsi ehkä siitä, että pystyyn hyppiminen ei ole vaihtoehto.

Perille kuitenkin päästiin ja ulostautuminenkin onnistui tällä kertaa maltillisesti, ei rynnimällä puomien läpi. Siitä olin ylpeä. Ylpeänä päätinkin taluttaa hikisen ponin samantien suihkuun. Olisittepa nähneet tuon järkytyksen määrän. Suihkun jälkeen Pennin mieli kuitenkin muuttui paikasta, sillä se ilmeisesti luuli, että tämä oli tässä; lähdetään kotiin. Tie kuitenkin päättyi karsinaan, jossa onneksi pääsi syömään. Ei se nyt sitten ollutkaan niin paha.


Penni muutti Porvoon PR-tallille, jossa sijaitsee aktiivipihatto. Koska tuolla oli tuurilla paikka vapaana, ajattelin, että kokeillaan nyt vielä tuollaista pihattoelämää. Tämä edellyttää sitä, ettei poni tule lihomaan tajuttomia määriä, koska nyt se on oikeasti hyvässä kunnossa. Ainakin omassa silmässäni. Toki meidän pitäisi enemmän treenailla, mutta etsin edelleen vähän kadonnutta motivaatiotani tähän hommaan ja toisaalta tuollainen pihatto on nyt tähän hetkeen loistava ratkaisu. Onhan tässä taas tullut mietittyä kaikkia vaihtoehtoa maan ja taivaan väliltä kun en ole tarpeeksi käynyt ponia liikuttamassa.

Onneksi tuolle ei nyt ole kertynyt suurta energiamäärää, vaikka asustaakin yksiössä.


Tapana tuolla siis on ollut, että kaksi hevosta menee kerrallaan pihaton keskellä oleviin yksiöihin. Ne asuvat siellä pari viikkoa ja pääsevät toki sinä aikana tutustumaan pihattopaikkaan, mutta ilman muuta miltein kahdenkymmenen hevosen laumaa. Pihatossa on heinäautomaatit, jotka ovat monta kertaa päivässä auki noin puoli tuntia kerrallaan. Myös rehuautomaatti löytyy, jossa hevoset pääsevät kukin tunnin välein tankkaamaan tietyn määrän omia väkirehuja. Tuo systeemi toimii harjaan kiinnitettävällä sirulla, joka itseasiassa minunkin pitäisi piakkoin asentaa.

Pennin muutto laumaan tapahtuu ensi viikolla, jonka jälkeen päästään vihdoin elämään sitä elämää mitä tulee toivottavasti jatkumaan. Tarkoitus on päästä katsomaan tilanne ja kenties siitä jotakin kuvasaldoakin saisi. Kaunistahan se ei varmasti tule olemaan, mutta näkemisen arvoista. Jännä nähdä mihin koloon Penni laitetaan arvojärjestyksessä.


Täällä uudella tallilla on myös maneesi kentän lisäksi ja ihan hurja määrä erilaisia hevosia. Verrattuna siis siihen mihin ollaan totuttu. On vähän itsensä hakemista vielä, mutta ihmeen rennosti Penni on silti muuton ottanut ja se on ollut todella utelias kaikkien asioiden suhteen. Kentällä jännintä on se, että tallin ovesta voi rampata ihmisiä ja puolestaan kentälle taluttaessa on järkyttävintä ne kaikki yli kymmenen traileria. Miettikää. Niiden ohi joutuu kävelemään miltein joka kerta.

Maneesiin ei olla uskallettu toistaiseksi.


Kunhan siis päästään lauman sekaan, on varmasti taas lisää kerrottavaa. Onhan tässä ollut puhettakin jo ratsastustunneista ja koulurataharkoista, joten eiköhän tässä ala taas ohjelmaa riittämään meidänkin arkeen.

Sen motivaationi pöllinyt tyyppi voisi silti sen palauttaa. Kiitos.

25. heinäkuuta 2018

Hellepäivinä pää kevyeksi

Siitä on vierähtänyt tovi kun Penni lähti laitumelle. Instan seuraajat varmasti tietävätkin, että ponin lomahan on jo loppunut eikä ihan heppoisista syistä. Palataanpa siis ajassa hitusen taaksepäin, juhannusreissumme tienoille.

Penni lomaili parisen viikkoa laitumella muutaman muun tamman kanssa ja nautti olostaan kun sai nyhtää rouhotuppoja kaksneljäseittemän. Päätinkin tuolloin, että poni saa rauhassa olla lomalla sen aikaa, että palaamme extempore kesäreissultamme. Tämän jälkeen ajattelin ottaa itseäni niskasta kiinni ja taluttaa ponin hommiin myös sieltä laitumelta, vaikka matkaa siitä vähän tulikin. Ja niinhän minä teinkin heti tuon loman jälkeen.


Tähän mennessä meiltä oli uupunut yksi etukenkäkin jo jonkin aikaa, mutta onneksi kengittäjä osasi taidolla laittaa uuden popon tilalle, joka (koputan puuta) on pysynytkin mukana tähän päivään mennessä. Jännitimme hieman meinaa, että lentääkö se ensimmäisessä mutkassa tiehensä, niin kulunut kavio kuitenkin oli. Sinä lauantaina me kuitenkin päätimme myös aloittaa treenin.

Ainoaksi ongelmaksi nousi, että etujalka alkoi turvottaa kengityksen jälkeen samantien. Varmastikin ärsyyntyi hieman siitä kengän laitosta, mutta emmepä antaneet häiritä; menimme tekemään käyntitreeniä kun ontumista ei käynnissä ollut. Ravata ei kyennyt. Ja olipahan hyväksi tuo! Oikeasti. Puskin ponia eteenpäin niin suurella tarmolla, että sen jälkeen neiti ei painanut moneen ratsastuskertaan kädelle yhtä hanakasti. Taivuttelin ja harmittelin, ettei kyennyt mitään muuta tekemään, koska Penni tuntui niin mukavalle. Vaikkakin lomailijan laiskalle.



Seuraavana päivänä jalka oli jo parempi, mutta ei me silti mitään himotreenejä alettu tekemään vaan taivuteltiin vähän lisää ja ravattiin pikku pätkää suoralla, koska se onnistui ihan hyvin. Oli niin taivaallinen tunne kun oli edestä kevyt poni! Sitä oikeasti ymmärsi sen idean koko hommassa, että miksi ne pohkeet on olemassa. Tiedätte tekin nyt. Kannattaa jäystää käyntiä niin kauan kunnes ponin päätä ei ole olemassakaan.

Kenties aivot tippuvat tylsyyden kuiluun.

Maanantai ei sitten ollutkaan ihan normaali päivä, sillä sain ilmoituksen, että ponipalleroni oli ottanut hatkat laitumelta naapurin pellolle. Yhtäkään lankaa tai mitään muutakaan ei ollut poikki, eikä oikeastaan mitään merkkiäkään mistä Penni olisi päässyt aidan toiselle puolelle. Muuttunut ilmeisesti läpinäkyväksi. Onneksi Penni kuitenkin antaa hyvin kiinni ja palautettiin näin takaisin laitumen oikealle puolelle. Mietin tuolloin, että ehkä sille on nyt palanneet ne kadonneet virtapiuhat ja päätinkin ratsastaa tuolloin oikein kunnolla, koska jalkakaan ei vaikuttanut olevan enää turvonnut. Uskoin suuresti, että ei se jaksa enää tehdä mitään typerää.



Toisin olisi pitänyt uskoa, sillä tiistain aloitus oli samanlainen. Penni löytyi jälleen kaurapellon puolelta. Aidat jälleen pystyssä, joten ei tietoa mistä se taas oli päässyt toiselle puolelle. Tai ne aidat olisivat olleet pystyssä, jollei neiti olisi päättänyt rynnätä takaisin laitumen puolelle aidat rinnuksissaan. Että ihan hienosti ajateltu millä puolella piti olla, mutta toteutus nyt vähän... ontui. Poni ei.

Eikä se enää palannutkaan tuon jälkeen vihreälle, vaan talutin sen illalla talliin.

Tyytyväinen se oli. Ilmeisesti sille riitti sitten tuon mittainen lomahetki. Minä olisin ainakin nauttinut täysin rinnoin kaksneljäseiska ruokalasta, mutta kukin tyylillään. Ollaan siis sitten heinäkuun alusta palattu normiarkeen ja hiekkatarhaan. Ja iloisia sitä ollaan oltu, vaikka liikunnan määrä ei edelleenkään päätä huimaa. Minun päätäni huimaa nämä kelit lähinnä eikä ötökätkään oikein ponin mieltä ylennä liikuttaessa.



Eikä sitä toki saisi valittaa, mutta en todellakaan ole mikään kolmenkymmenen asteen palvoja, vähempikin riittää siihen hien tuotantoon. Jopa pakkaset. Ollaan pyritty vain mukavaan tekemiseen ja sen kevyen pään takaisin saamiseen, sillä nyt se pirulainen on alkanut uudestaan painaa kädelle. Toki kuumuuskin vaikuttaa, mutta siltikin. Tietysti raspauskin varmasti vaikuttanut osiltaan, koska saatiin taas piikit pois poskista. Ja pakko kyllä hehkuttaa, että purukalusto oli ihan hitokseen hyvässä kunnossa! Se oli niin ihana ja positiviinen tieto! Vaikkei syömisessä olekaan koskaan ongelmaa ollut, jos niitä huonoja hampaita siellä on joskus ollut.

Todettakoon vielä silti, että emme todellakaan ole Pennin kanssa mitään kolmenkympin palvojia. Kauhulla odotan sitä päivää kun poni päättää poistua yhtä sulavasti kentän treeneistä kuin laitumeltakin.

Kieltämättä haluaisin nähdä limbooko se itsensä ali vai muuttuuko velhoksi.

11. heinäkuuta 2018

Rajalta rajalle - roadtrip osa2

Perjantaina 22.6. mietittiin aamusta, että miten me meidän matkaa tästä jatkettaisiin, mitä kautta ajettaisiin ja milloin tahdotaan ylipäätään olla kotona. Eipä siinä kauaa kyllä mietittykään kun todettiin, että ei me kyllä tyydytä pelkkään Ruotsiin ja Suomeen tai siihen pieneen Norjan visiittiin, vaan päätettiin kääntää nokka kohti takaisin pohjoista ja ylittää raja Norjan puolelle. Olihan se Nordkappikin vielä näkemättä, joten guuglemäpsiin Nordkapp ja menoksi.

Koska keli oli niin märän oloista, ajateltiin, että on järkevämpää varata nukkumispaikkakin valmiiksi Pohjois-Norjasta. Oli jotenkin luksusta ajatella nukkuvansa sängyssäkin taas yhden telttayön jälkeen. Ilman hyttysiäkin vielä. Löydettiin Repvåg nimisestä paikasta mukavan halpa paikka ja päätettiin suunnata sinne ihan ensimmäiseksi. Matka-aika oli siinä vaiheessa seitsemisen tuntia, joten illalla olisimme jälleen seuraavassa osoitteessa. Vaikka pysähtelisimme vessapaikoille.


Ennen rajan ylittämistä pysähdyttiin sen verran, että tankattiin jälleen tankki täyteen, koska Norjassahan noita paikkakuntia on niin harvakseltaan, että seuraavaa tankkauspistettä ei oikein pysty tietämään. Tosin ajelimme isomman kaupungin, Altan kautta, mutta olihan sinnekin vielä matkaa. Maisemat olivat hyvinkin samantyyppisiä ennen kuin saavuttiin totaaliseen vuorien välikköön. Siellä virtasi joki, jonka vieressä tie meni välillä korkealla ja välillä matalammalla ja huiput olivat aika hiton korkeat. Vesiputouksia milloin missäkin mutkan takana, jännittävää ajamista kun tietkään eivät mitään mahtavan leveitä ole tuolla puolen maailmaa. Kyllä siinä silmä lepäsi. On niin nautinnollista ajella tuollaisessa ympäristössä.

Ennen Altan kaupunkia maisema kuitenkin tasaantui ja muuttui mäntymäisemmäksi. Alettiin päästä muutenkin lähemmän merenrantoja, joten tuulikin oli ajoittain aika purevaa. Ei siellä mikään lämmin ollut. Todellakaan. Hämmentävintä tuolla kaupungissa oli nähdä Narvikin kyltti, jossa sanottiin, että kilometrejä sinne olisi vain reilut kaksisataa. Narvik on kaupunki, jossa käytiin viime syksyn Norjan reissulla (vahingossa, koska ajettiin yli 20 kilometriä ohi oikean risteyksen, ehheh) ja on lähempänä niitä Lofootteja. Tuli kyllä hitusen ikävä sitä mahtavaa paikkaa ja oikeastaan tuli mietiskeltyä sitäkin, josko viettäisimme joulun piilossa ihmisiltä siellä. Kuvattaisiin koko joulu revontulia ja jäädyttäisiin jäämeren rannalle.

Käännyttiin silti Repvågin suuntaan, E6 valtatielle.



Ja jos joku joskus sanoi, että asuu korvessa voi vaikka sen guuglemäpsin avulla mennä katsomaan mitä näkyy Rafsbotn ja Repparfjordin välillä, sellaisella pitkällä suoralla kohti pohjoisnapaa. Ei niin mitään. Autiomaata silmänkantamattomiin. Tie, joka tuntuu jatkuvan ikuisuuden ja silti näkee sen pään koko ajan. Tosin me emme nähneet, sumu oli ajoittain pahaenteisen paksua. Tiekin tuntui oudolta, kun oli keskellä ei yhtikäs mitään.


E6 valtatieltä kun selvittiin sen päätöspaikkaan Olderfjordiin, käännyttiinkin tielle E69, joka lähti suoraa ylöspäin. Maisemat olivat maalaismaisia, tosin meren äärellä ajaminen oli jälleen niin mahtavaa. Ajoittain ei näkynyt kuin merenääriviiva pitkällä horisontissa oikealla ja vasemmalla puolestaan jyrkkä vuoren rinne. Oli myös äitiä vähän ikävä ajoittain kun tiellä ei ollut minkäänlaista kaidetta edes meren puolella. Ikkunan avatessakin haisi kalalle. Turistiminä jopa totesi sen ääneen saaden yltiömäisen väsymysnaurunkin kattoon.

Norjassa ja Ruotsissa muuten myydään Batteryn energiajuomamakuna persikkaa, joka on tajuttoman hyvää. Parempaa en ole ikinä juonut! Ja tämä ei ole maksettu mainos, kannattaa kuitenkin käydessään tankata tuolla energiaa kitusiinsa jos meinaa ajella tällaisia matkoja, kuten me.

Sillä kun vihdoin yhden tunnelin, muutaman ihastelupysähdyksen ja monien porojen jälkeen saavuimme Repvågiin, päätimme samantien suunnata sinne niin kuuluisaan Nordkappiin.


Olihan siinä vielä vuorokautta nelisen tuntia jäljellä ja vasta toinen meistä oli ajellut enemmän. Koska minä jotenkin niin tykkään ajaa Norjassa, en antanut toisen osapuolen koskea rattiin kauheasti, ennen kuin olin todella kyllästynyt kaasupolkimeen. Otettiin hotellin avaimet vastaan ja lähdettiin vieläkin pohjoisemmas. Sitähän me haluttiin juhannuksena tehdä.

Maisemat edelleen hulppeat, mutta ehkä parhain oli siinä, että eteemme tömähti tunneli, joita tuolla Norjassa on aika kiitettävästi. Tämä tunneli kuitenkin vaivaiset 6,9km pitkä, 9% jyrkkä ja kulkee parhaimmillaan 212 metriä meren pinnan alapuolella. Ja kirjaimellisesti siis sen alapuolella. Jos siis auton olisi antanut itse mennä omia menojansa, olisimme varmasti selvittäneet tunnelin muutamassa sekunnissa, mutta jostakin syystä jännitysmomentti oli aika korkealla, eikä tehnyt mieli laskea 3km alamäkeä vapaasti. Korvatkin meni lukkoon jossakin kohtaa.



Ehkä liioittelin tuon olevan parhainta, sillä kyllä se nousu sinne Nordkappiin päin oli aika siistiä. Jumalatonta ylämäkeä, hitonmoisia pudotuksia auton vierestä alaspäin.. Siinä vasta oli tunnelmaa. Pilvien yläpuolelle kävi tie kirjaimellisesti ja muutaman kilometrin päässä määränpäästä tuli niin sankka sumu (pilvi), ettei nähnyt viittä metriä pidemmälle.

Itse Nordkapp oli aika pettymys kokemus sen turistirysän takia, jota me ei todellakaan osattu odottaa. Tiedettiin me siitä pallukasta, joka siellä on, mutta ei me ajateltu, että sinne joutuisi ihan oikeasti maksamaan itsensä kipeäksi päästäkseen sisään ja näkemään satoja ihmisiä kuvaamassa itseään pallukan juurella. Kelikin oli niin pilvinen, ettei me maisemia nähty, mutta eipä sinne oikeastaan olisi tehnyt mieli jäädä ihastelemaankaan mitään. Paikallisesta roinakaupasta päätettiin ottaa mukaamme diplomi käynnistä, joka sekin maksoi seitsemän euroa. Muutenhan tavara oli samanlaista kuin tuhat kilometriä alaspäinkin. Kuppia, magneettia ja fanipaitoja.

Tulipahan silti käytyä. Tuon pidemmälle kun ei tällä pallonpuoliskolla pääse autolla. Kartalla se vielä näyttääkin aika mahtavalta, että tuolla me ollaan oikeasti käyty.


Samanlaista fiilistä ei kuitenkaan tullut kuin Lofootti reissulla, joten tuonne ei ainakaan tarvitse uudestaan lähteä. Tosin maisemien takia ehkä voisikin. Poistuttiikin aika pikaseen paikalta ja poikettiinkin viereisessä kalastajakylässä, Skarsvågissa, josta nähtiin maisemiakin. Ja lisää poroja. Niin ja se hieno näkymä siitä, kun merta on silmänkantamattomiin jälleen. Nyt ihan oikeasti. Seuraava paikka tuolla merellä olisi vain Huippuvuoret.

Saavuttiin lauantain puolella takaisin Hotel Repvågiin, joka oli toistamiseen meille aika pettymys paikka nukkua. Hinnan puolesta nyt toki ei hirveästi taas kannata alkaa valittamaan (81€), mutta kun vessassa ei ole edes käsienpesuallasta, vaan se on oleskelutilassa, niin pistää kyllä mietityttämään. Suihkutilan seinät olivat kosteusvaurioita täynnä ja kylmyys oli myös salakavalan inhottava piskuisessa vessassa. Tähän huoneeseen kuului kuitenkin parisänky, joka vähän helpotti tilannetta. Huoneessa oli omaan nenään vähän outo hajukin, mutta kyllähän siellä nyt nukkui. Oli se mukavampi paikka kuin märkä mätäs viileässä Norjan ilmastossa. Tämän hotellin hintaan ei sisältynyt edes aamupalaa, mutta se nyt ei meitä kamalasti haitannut. Tarkoitus oli kuitenkin startata herättyämme auto miltein heti ja lähteä kohti kotikontuja.


Lauantai 23.6. starttasimme aamupäivästä heti herättyämme kohti etelää. Tarkoituksena oli ajaa Inarin, Kuusamon ja Mikkelin kautta kotiin. Tosin ei ihan yhdessä päivässä tuollaista rykäisyä voi tehdä, mutta tarkoitus oli päästä takaisin Suomen kamaralle, jotta sunnuntaina oltaisiin kotosalla. Oikeastaan ainoa suurempi pysähdys ennen Suomen rajaa oli se, että oli pakko saada keitettyä kahvia, joten etsittiin mukava paikka ja pistettiin kahvipannu porisemaan. Nautittiin vielä niistä vedensolinoista, merestä ja hulppeista vuoristoista, koska niistä vain ei voi tarpeeksi nauttia.

Vähän jälkeen tuon pysähdyksen nähtiin kuitenkin neljä aivan mahtavaa sarvipää poroa tienvieressä, jotka oli pakko ikuistaa kameralle! Tuollaisia jumalattomia sarvikuninkaita oltiin etittykin ja onneksi ne vielä tupsahtivat tiellemme. Ja totean edelleen, että ovat nuo vain niin hienoja eläimiä...



Lemmijoella nähtiin viimeisen kerran meri ja ajettiin tästä vielä vähän matkaa, jonka jälkeen nähtiin aivan mahtava hiekkaranta, jolle oli pakko pysähtyä ottamaan muutamat kuvat. Lumivuoria, järvi ja hiekkaranta.. Voiko enempää toivoa? Oli mukavaa vähän talsia muutaman tunnin ajomatkan jälkeen ja jättää sitten Norjan maaperä oman onnensa nojaan ja ajella sen rajan yli. Niin kaihoisaa kuin se olikaan.

Inarissa tehtiin seuraava etappipysähdys polttopuiden toivossa, koska kovasti oltaisiin haluttu löytää telttapaikka, jossa pääsisi tekemään kunnon nuotion. Lapissa oli kuitenkin käynyt tänä vuonna jotakin suuren suurta puiden suhteen, eikä tarjolla ollut yhtäkään polttopuuta. Paikallinen huoltoasemanpitäjä kuitenkin neuvoi meitä käymään Jäniskosken nuotipaikalla, koska siellä klapeja varmasti olisi yltäkyllin, eikä ketään varmasti haittaisi jos otettaisiin sieltä muutama mukaamme. Teimmekin niin ja löysimme järisyttävän ison kosken riippusiltoineen. Autiotuvalla oli myös ulkomaalainen pariskunta, jonka kanssa vaihdoimme muutamia sanoja ja naureskelimme kahdelle siperianhuskylle, jotka hengailivat noiden kanssa leirissään. Koirat eivät siis heille kuuluneet, mutta mies oli aamulla vähän säikähtänyt oven takana olevaa koiraa. Siellä ne nautiskelivat heidän kanssaan elämästään.

Hauskoja otuksia, olisin voinut ottaa mukaan.


Lähdettiin ajelemaan alaspäin nuotiopaikan toivossa ja yritettiinkin niin kartan kuin silmiemmekin avulla paikallistaa jotakin paikkaa, mutta mitään ei löydetty. Ajettiin ja ajettiin kunnes vasta Kemijärvellä luovutettiin väsymyksen takia. Ei me jaksettu alkaa edes telttaa väsäämään jälleen märkyyden takia, joten heitettiin kaikki roinamme takakontista ja takapenkiltä etupenkeille ja päätettiin nukkua autossa. Viimeisin autossa nukkuminen oli ollut tuskaisaa, joten mielenkiinnolla odotettiin mitä tämä kerta toisi mukanansa.


Ja kyllähän me nukuttiinkin. Itse heräsin 24.6. sunnuntai päivänä siihen, että aurinko porotti naamaani ja kuolin kuumuuteen. Mieluummin niinpäin, koska viime kerralla ei ollut toppatakkikaan auttanut kylmyyteen. Makuupusseilla ja kesällä saattoi toki olla osuutta asiaan. Eipä me kauaa siinä suoalueen vieressä oltukaan, kun raahattiin kamat takaisin paikoillensa ja lähdettiin metsästämään sitä nuotipaikkaa nyt, ehkä paremman lopputuloksen saattelemana.

Pitkälle me taas ajettiinkin, Suomussalmelle, ennen kuin löydettiin tienvierestä parkkialue ja myös vihdoin ja viimein nuotiopaikka. Alkoikin jo kahvihammasta, lettuhimoa ja ruokahalua kolottamaan. Vieressä oli mukava järvikin ja kyllä siinä taas hanuri vähän lepäsi kun ei tarvinnut istua autossa. Nautittiin luonnosta muutaman tunnin ajan ja sitten todettiin, että seuraava etappi olisi oma koti. Matkaahan tuolta kyllä vielä oli, mutta ainakin Suomen teitä on semi helppo ajella.



Loppumatka ei oikeastaan sisältänyt mitään suurempaa. Kajaanissa pysähdyttiin kauppaan ostamaan jälleen vähän energiaa ja jaksamista, sekä jonotettiin varmaan kaksikymmentä minuuttia kassalle, joka sai veren kiehumaan. Ajatus oli muutenkin jo suurimmaksi osaksi omassa sängyssä, vaikka matkustaminen mukavaa onkin. Mikkelin kohdilla tullessa alkoi jo usko loppumaan ja toivoi vai näkevänsä kyltin "Lahti", jotta tietäisi olevansa jo edes ajatusmatkan päässä.


Onneksi liikenneruuhkat olivat jo yöaikaan kaikonneet, eikä meidän tarvinnut kierrellä mitään teitä ruuhkien takia. Kun Lahti oli ohitettu, tuli Mäntsälän Shell P vähän liiankin yllättäen nokan eteen, jolloin totesimme jo ääneen, että eiköhän tämä nyt ollut tässä. Tututkin tiet tosin tuntuivat kahden aikaa yöllä tuntemattomilta, mutta selvittiin silti kotipihaan ja autokin pääsi pitkän pöristelyn jälkeen omalle parkkiruudulle nukkumaan.

Ja me myös. Yli 12 tuntia ajoa yhteen päivään oli jo aika ultimaattinen suoritus, varsinkin kun maisemat eivät enää hiveleet silmiä.


Kokonaisuudessaan reissu oli onnistunut; yhden hajonneen etusumuvalon, unohdettujen tyynyjen ja vesisateiden takia tästä varmasti nautti enemmän kuin tarpeeksi. Extempore reissut ilman suurempaa päämäärää tuovat sellaista vapauden tunnetta, jota ei voi sanoin kuvailla.
Ja vaikka kotiin oli mukava palata...

Kyllä sitä miltein haluaisi jo karata uudestaan teille tuntemattomille.