7. tammikuuta 2019

Tuhansien kilometrien maisemat

Tuhansia kilometrejä
Äärettömän hulppeita maisemia
Auringon nousun värjäämiä auringonlaskuja
Vapautta, rajattomuutta, kokemuksia

Suurta pienuutta



Siitä perjantai aamuherätys kolmesta se kaikki sai alkunsa. Takakontti täynnä tavaraa starttasimme kohti Norjan hulppeita maisemia tietäen, että tästä tulee oikeasti järisyttävän hieno reissu. Ja niin siitä tulikin; täydellinen kaikkien asioiden suhteen. Viime syksystä ehkä hiukan viisastuen olimme jo niin budjetoineet kuin tietoisia mihin kaikkialle nokkamme suuntaisimme, se mitä tulisimme näkemään oli kuitenkin mysteeri ja odottamisen arvoinen asia.

Oli hämmentävää miten nopeasti saavutimme Keski-Suomen. Mieleeni on jäänyt Kärsämäki jolloin keskustelimme siitä, miten rentouttavaa on herätä aamulla aikaisin ja saada paljon aikaan. Tai oikeastaan, että miten paljon olimme jo kilometrejä taittaneet viime kertaiseen verrattuna kun tuolloin lähtö tapahtui niin paljon myöhemmin.

Reinen kaupunki


Tavoitteenamme oli ensimmäisenä päivänä ajaa Kiirunaan saakka. Tähän tavoitteeseen piti päästä noin neljässätoista tunnissa ja kilometrejä piti taittaa miltein tuhatsata. Torniossa pysähdyimme syömään ja hankimme kulkupeliin uudet pyyhkijänsulat ihan vain varmuuden vuoksi. Vaihtamisoperaatiosta ei puhuta. Se tilanne muistutti enemmän kahden ihmisen tyhmän pään yhteen lyömistä. Onnistuneesti kuitenkin jatkettiin rajan yli matkaa, tuulilasin kanssa, josta vihdoin näki räntäsateessakin eteenpäin.

Ruotsin puolella totesin taas sen hämmennyksen miten liikennemerkitkin muuttuvat epäselvimmiksi lukuunottamatta isojen teiden liikenteenjakajia. Risteyksistä ei ilmoiteta ennen kuin kohdalla ja luntakin oli niin paljon, etten ole hetkeen nähnytkään moista määrää. Siellä oli kirjaimellisesti talvi. Koskemattoman lumen lomassa huomasi miten hirvetkin liikkuvat tietyistä kohdista tien yli. Pimeässä sitä jopa vähän pelkää kun liikkuu teillä tuntemattomilla. Onneksi yhtäkään sarvipäätä emme nähneet, vaikka Ruotsissa sentään osataan varoittaa jos toinen autoilija tuommoisen hortoilijan on nähnyt.

Ja siellä muuten pitkien valojenkin käsitys muuttuu.
Sokaistuminen jumalattomista valonheittimistä kävi kyllä lähellä.



Kun oltiin ajettu jo vähän matkaa KeskiPohjois-Ruotsin puolella, kuului kuskin paikalta vieno tokaisu; kato lämpömittaria. Ensin katsoin ja vilkaisin toista silmiin. Sitten katsoin uudestaan ja järkytyin; yhtäkkinen -5 asteesta -26 oli aika järkytys tämmöiselle Etelä-Suomessa asustelijalle. Olihan se maisemakin kyllä sen näköistä, mutta oli vähän hymy herkässä. Varustus oli meininkiä "ajamme autoa koko päivän", joten ulos kapuaminen autosta ei oikein miellyttänyt. Kiirunassa tosin ei ihan niin kylmä sentään ollut, mutta kyllä se kahdenkymmenenkin asteen pakkanen kesäpopoissa vähän tuntuu. Tai auton piuhaan laittaminen, joka tuntui aluksi ihan heprealta. Digitaalinen pistoke oli jokseenkin hämmentävä kokemus, vaikka harvinaisen kätevä; kunhan näppäilit lähtöajan niin lämmitys starttasi kaksi tuntia ennen lähtöä. Pointsit Ruotsiin tästä.

Ensimmäinen hotellimme, tai oikeastaan vain yöpymispaikka, oli koulun asuntola. Tai näin ainakin päättelimme. Huoneessamme ei ollut mitään hienouksia, mutta tarkoitus olikin vain saada unta, että jaksaa jatkaa taas seuraavana päivänä eteenpäin. Ja kyllähän se unikin maistui. Aamupala kuului hintaan, joka syötiin koulun ruokalassa. Mikään kummoinen ei sekään ollut, mutta kelpasi sitä juoda kahvia avatakseen silmänsä ja rouskuttaa tuoretta sämpylää hyvien päällisten kera. Mahat täynnä roudasimme pakolliset tavarat takaisin autoon ja raappasimme umpijäässä olevat ikkunat. Ei paljon sisälämppäri tuommoisilla yli kahdenkymmenen pakkasilla oikeasti auta.


Reine

Kuuluisa tattivuori

Keli oli harvinaisen kaunis, pinkkilila taivas avasi kauniit vuoristonäkymät silmiemme eteen. Ruotsin puolella tosin tuo vuoristo on vähän erilainen kuin se mitä tavoiteltiin. Oli sitä kuitenkin pakko päästä pysähtymäänkin, vaihtamaan tosin vain vähän lämpimämpää kenkää todeten, että ne ovat yön aikana jäätyneet autossa. Jalkalämmittimet täysille ja talvikengät takapenkin puhaltimen eteen. Jossakin vaiheessa onnistuin onneksi pukemaan ne jalkaanikin.

Tässäkin vaiheessa ajaminen oli lähinnä suorittamista, koska seuraavalle hotellille oli miltein neljänsadan kilometrin matka ja koska se käsitti myös Norjan puolen mutkaisia teitä, matka-aika oli miltein puoli päivää. Pysähdyspaikkoja ei Norjan ja Ruotsin rajan välillä ihan hirveästi ole, joten jokaisesta kaupasta oli otettava ilo irti. Kofeiinipitoiset juomat tuottivat hilpeyttä ajamiseen ja suolakeksit toimivat ruoan korvaajina ennen kuin pääsisimme oikeasti kauppaan. Kun Riksgränsenin jälkeen saavuimme rajalle, iski pieni paniikki minäkuskini mieleen. Ei muuten ylitetty rajaa ihan tuosta noin vain. Punainen valo paloi tullissa.

Siinä kun selitätte tullimiehelle, ettette puhu ruotsia vaikka Suomesta tullaankin, on tilanne jokseenkin koominen. Onneksi parempi puolisko onnistui lausumaan niin surullisen kuuluisan jag talar inte svenska, oli tullimieskin tyytyväinen. Kysyi vielä, että onkohan meillä olutta mukana. Osasi ihan sanoa olut. Taitanee tuollapäin joskus liikkua enemmänkin suomalaisia. Oluen kera.

 Bogen

Naureskellen saimme kuitenkin jatkaa matkaa ja eipä mennyt aikaakaan kun laskeuduimme sitä hulppeaa mutkatietä Norjan maalle. Sitä ei oikeasti ikinä unohda. Se on jotakin satua, kun yhtäkkiä vuoret vain avautuvat silmien edessä ja tiedät, että nyt kaikki on vain ihastelua. Ja kaikki vain on niin kaunista katseltavaa meren äärellä. Tässä vaiheessa ulkoilmakin oli siedettävää etelänihmisen mielestä ja kuvaaminenkin onnistui ilman sormien paleltumista.

Viime syksyiselle Bogenin huoltoasemalle pysähdyttiin vessaan ja ostamaan (mitäs muutakaan kuin) kahvia. Tämä ostos oli varmistus siitä, että matkalla olisi vielä pysähdyttävä moneen otteeseen, mutta sehän oli vain hyvä. Ennen kuin pääsimme sisälle saakka, totesimme, että tästä on nyt pakko aloittaa se kuvaaminen kunnolla. Kaivoimme kamerat esille ja ikuistimme sitä valoloistetta, jota tuolla kutsuttiin päivän valoksi. Ja kun kerran muistat miten hienoa on kuvata maisemia, haluaisit asentaa kameran auton katolle, jotta voisit vain painaa nappia kun haluat kuvan jostakin kohteesta. Etenimme jo suunnittelun tasolle tämän asian kanssa, koska mitäs muutakaan meillä oli kuin toistemme legendaariset ideat seuranamme.



Ajelimme tuttuja teitä pitkin muistellen missä olimme viime kerralla pysähdelleet. Ihastelimme värejä, joita tuolla näkee ja nautimme teistä, jotka olivat hyvässä kunnossa. Tosin eipä tuolla ollut edes lunta, mutta jäistä oli joillakin levähdysalueilla. Ja paikoitellen teilläkin, mutta ajokeli oli noin muuten mukava. Aika pitkälle ajoimme ennen kuin yhdestä liikenneympyrästä tie erkani pois E10:ltä ja matka jatkui kapenevaa tienpätkää kohti Sortlandin kaupunkia. Tuon liikenneympyrän muistan aina; siitä avautuu Lofoottien suuntaan kahden vuoren välissä kulkeva tie, joka tuntuu hirvien unelmakodilta. Jos olisin hirvi, asuisin siellä.

Tässä vaiheessa nokkamme oli siis kohti Jäämerta, suoraan ylöspäin. Pimenevä päivä toi extremen tuntua kaposilla teillä, mutta olisimmepa vain tienneet mikä tuolla matkalla vielä odottaakaan. Ei olisi paljon tullut valitettua.

Nyksundin keskustie

Saavutimme pikkukaupunki Myren, joka oli viimeinen paikka missä oli kauppoja. Pakastepizzaa pakastealtaasta mukaan ja matka jatkui varmasti jo neljännen persikkabatteryn voimin. Matkaa oli kolmetoista kilometriä, jotka loppupeleissä tuntuivat sadoilta kilometreiltä. Siinä vaiheessa kun tie asvalttitie päättyy ja putoat hiekkatielle totaaliseen pimeyteen, kannattaa olla varuillaan. Oikealle avautui jumalattoman korkeita vuoria, jonka piskuisella reunalla ajat. Tie on juuri ja juuri auton levyinen. "Tossa vasemmalla on sitten meri" kuuluu navigaattorin suusta ja miltein itken onnesta kun pelko perseessä ajelen hiekkatien jokaiseen kuoppaan. Ne kuopat ei olleet mitään pieniä vaan jokaisella kerralla sattui sieluun autoni puolesta. Sadan metrin välein kyselin, että onko vielä pitkä matka ja kun tie alkoi kaartumaan vasemmalle vallihaudan näköisellä sillalla, olin varma, ettemme selviä.

No ehkä vähän liioittelen. Siinä vaiheessa olimme aivan innoissamme, koska Nyksundin kylä oli jotakin niin kaunista. Vaikka olikin pimeää. Tie ajatti meidät kallion ja kauniiden talon seinien välistä kaartaen jälleen vasemmalle, kallion näköiselle pläntille. Viimeiset jumalattomat kuopat ja sitten tuli pääty vastaan. Tästä ei ollut asiaa pidemmälle.

Olimme saapuneet Jäämeren rannalle.

Nyksund

Taivas loisti pilvettömyyttään kun talsimme ensimmäistä yötä Norjassa kohti vuoria. Tähtitaivas oli kaunis pisarameri, jonka kuvaaminen sai innon nousemaan korviin. Pienen vuoren päällä oli kaunis valkoinen talo, jonkun koti, jonka yläpuolella kaarsi linnunrata. Kun toinen talokuva koristi kameran näyttöä oli pakko tuijottaa sitä vähän tarkemmin. Ja kyllä.

Siellä ne loistivat yhtä vihreänä kuin viimeksikin. Revontulet.
Nuo luonnon niin mullistavat ihmeet.

Eikä se väsymyskään enää painanut päivän ajosta vaan ihastelimme kameroiden räpsiessä, miten oikeasti kävikin niin hyvä tuuri, että ihan ekana yönä saatiin nauttia valoshowsta.



Seuraava aamu avautui kauniina auringonnousuna. Aamukahvi meren pauhatessa vieressä oli käsittämätöntä. Ensimmäinen askellus ulkona tuotti muutaman sadan metrin aamulenkinkin, koska oli vain pakko nähdä se kauneus. Aallot jytisivät rantakallioihin ja siihen hetkeen olisi vain voinut jäädä. Tosin sinne mökkiinkin olisi voinut jäädä asumaan. Hotellimme oli vanha kalastajamökki, niin kuin nyt Norjassa nuo aika pitkälti ovat, jossa oli parvella myös nukkumatilaa. Lämmitys pelitti liiankin hyvin ja sänky oli hämmentävän korkea. Kaikista hienointa oli kuitenkin lukea Nyksundin historiaa, joka on muuten järisyttävän hieno. Paikka on todella vanha kalastajakylä, joka on tässä välissä autioitunut ja nykyään siellä asustaa ympäri vuoden vain 26 ihmistä. Koko paikka on rakennettu periaatteessa uudestaan; rakennukset ovat kuitenkin pysyneet samana. Suosittelemme lämpimästi käymään tuolla jos vain matka käypi sinne suuntaan!

Toisen päivän aikana kävimme kiertämässä pikkukylät Klo ja Sø, josta löysimme hienot sillat ja jäätynyttä rantaa. Lumihuiput peittivät horisonttia ja edelleenkin se kaamoksen värityskirja on niin mieleen painuvaa. Kirkkaan sininen sekoittuu kauniiseen oranssiin suon tapaisen alueen yllä. Mitä siinä muuta voi kuin pysähtyä.



Illalla oli taas aika lähteä metsästämään revontulia, koska ollaan addiktoituneita noihin tanssiviin hameen helmoihin. Suunnattiin samoihin paikkoihin kuin päivällä, vaikkakin onnistuimme ensiksi ajamaan vähän harhaan. Ajatuksena oli käydä Gisløyan saarella, muttemme ikinä saavuttaneet kohdetta, koska luonto vangitsi meidät pitkälle suoralle ja räjäytti taivasta. Oli vaikeaa päättää kuvatako revontulia vai linnunrataa kun kummankin osapuolen maisema oli niin hulppeaa, onneksi sitä ehtisi kuvaamaan ihan kumpaakin ja onnistunein fiiliksin ennen kuin päätimme vaihtaa paikkaa noille jäätyneille rannoille, joita päivällä kävimme katsomassa.

Tuona yönä muisti taas miltä tuntuu olla niin pieni luontokappale ja millaista on olla onnellinen juuri siinä hetkessä. Ajatus ei harhaile, tiedät mitä teet ja teet juuri sitä mistä nautit. Otat vähän riskejä ikuistaaksesi jotakin uniikkia ja kun onnistut siinä, on ilo lapsen iloon verrattavissa. Sellaista se on. Sellainen täydellinen valokuvaus.






Ajoimme viimeistä kertaa sitä pelottavaa hiekkatietä poispäin hienosta Nyksundista. Eikä muuten osuttu enää niihin kuoppiinkaan. Navigaattoriin oli kirjoitettu Sakrisøy, joka oli se pääasiallinen kohde. Tuonne meille oli varattu huimat neljä nukkumisyötä. Hotelli oli tuttu ja turvallinen, joten miettimistä majoituksesta ei niinkään ollut. Arvuuttelimme lähinnä E10 tien tunneleita; tuleekohan nyt se pitkä vai onko tää se, missä mennään meren alla. Se on jännä miten hyvin muisti tiettyjä kohtia ja ne olivat piirtyneet niin syvälle, että osasi jopa katsoa sitä vesiputousta, josta viimeksi otettiin kuvia. Tällä kertaa tyydyimme kuitenkin muistamaan sen putouksena, koska jäätynyt vesi ei saanut aikaan pysähtymistä.

Kirjautuessamme sisään hotelliin Sakrisøyssa saatiin ilmaiset polttopuut, koska olimme ainoita asiakkaita tuona aikana. Turistikausi ei tuohon aikaan ole käynnissä, joten oli ihan luksusta kun naapuri mökkeröissä ei asunut yhtäkään thaimaalaista turistia niin kuin viime syksynä. Astuessamme neljän yön kotiimme olimme ällikällä lyötyjä. Hirsiseinät, vanha lautalattia ja parvella oleva sänky olivat jotakin niin ihanaa, ettei sanoiksi osannut laittaa. Jonain päivänä haluan tuollaisen talon jostakin keskeltä ei mitään ja nauttia siitä tunteesta joka päivä. En poistuisi kodistani ikinä sen tunnelman takia. Meri oli aivan alapuolellamme ja pelkkiä rappusia pitkin pääsi etuterassilta uimaan. Jos siis olisi halunnut uida tähän aikaan vuodesta. Sininen ulappa ruokapöydän päätyikkunasta ei jättänyt kylmäksi.

Kotoinen maisema ja kuuluisat Lofoottien vuoret

Se oli tuttua maisemaa, ne vuoret ja mökit olivat samanlaisia kuin vuosi sitten ja tiet kaartuivat edelleen samalla tavalla. Kotoisaa jos niin voi sanoa. Sitä tiesi jo vähän mihin halusi suunnistaa taas kameran voimin, vaikkei silti osannut taaskaan odottaa, että taivas oikeasti räjähtäisi ihan yläpuolellamme kun nautimme vihdoin ansaittua ruokaa. Ei sitä ehtinyt edes nielaista viimeisiä sämpylän rippeitä kun oltiin jo menossa kohti meren rantaa.

Näissä tilanteissa kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa.
Eikä kuvaankaan saa taltioitua niin paljon kuin enemmän.

Etuterassilta räjähdys


Se on täydellinen tanssi
Yöllisen neidon kaunis valssi
Se on suunnatonta askellusta
Pohjoisen pallonpuoliskon valaistusta


Revontulet




Seuraava päivä valkeni pilvisenä, tosin horisontti esitteli oranssinkeltaisia värejään kun aurinko jossakin päin maailmaa nousi. Aamulla pohdimme suuresti mitä haluaisimme tehdä ja mihin mennä ja koska voimia oli todellakin säästelty autolla ajon takia, päätimme lähteä kapuamaan kohti korkeuksia. Tavoitteena oli Rytenin vuori Kvalvikan rannalla, mutta sinne saakka emme ihan viitsineet lähteä. Päivät ovat tuolla niin lyhyitä, että jo puoli kolmen aikaa alkoi hämärtyä siihen malliin, ettei tuntemattomilla teillä tee mieli kauheasti liikkua. Ainakaan vaeltaen.



Liukasteltiin pitkospuilla, talsittiin suoperäistä mäkeä, ihastelimme kahta järveä vuoren huipulla ja leikimme vuorten valloittajia. Näimme niin pitkälle kuin vain voi nähdä. Halusimme kuitenkin nähdä myös sen Kvalvikan, jota olimme lähteneet metsästämään, joten suurella tarmolla puuskutettiin läpi sammaleisen vuoren huipun. Polkua ei tässä vaiheessa enää ollut, koska teimme oman pienen ratkaisun ettei meidän korkeanpaikan kammoisten tarvitse ihan sinne Rytenin pelottavalle huipulle mennä jäisellä kelillä. Nousu oli aika huimaa siinä vaiheessa kun jalatkin uppoavat teille tietämättömille, mutta jostakin se voima siihen kiipeämiseen kuitenkin tuli.

Ja kun se maisema sitten vihdoin avartui sinne rannalle...

Kvalvika beach

Oli huomattavasti helpompaa ja nopeampaa lähteä kapuamaan alaspäin, vaikka jännitystä oli selkeästi ilmassa jäisen kallion takia. Valunut vesi oli jäätynyt mustaksi jääksi, jolloin sitä oli välillä hankala paikallistaa, joten varovainen sai kyllä olla. Mutta olihan ne pelottavat kohdat kyllä sen vaivan arvoisia, vaikka toistettiinkin toisillemme lausetta "ei me täältä kyllä alas päästä". Päästiin, eikä se edes pelottanut niin paljoa enää siinä vaiheessa. Se kiipeäminen oli se pelottavin kohta. Kaiken tämän lisäksi kumpikaan ei edes kaatunut reissun aikana kun viime syksyn reissulla taisi toisen hanuri saada vähän enemmänkin osumaa märkien kivien johdosta.

Viime syksynä myös mietimme, miten tuon vuoren päälle pääsee, joten nyt on sekin tutkittu.


Matkalla kohti Lofootteja

Siinähän se yhden päivän valoisuus sitten menikin. Tuulinen sää alkoi yltyä iltaa kohden, mutta jos olisimme tieneet mitä kaksi viimeistä päivää tuo tullessaan, emme olisi valittaneet. Tuona iltana oli myös pilvistä ja olimme aika väsyneitä, joten emme illalla suunnanneet mihinkään suuntaan. Siirtelimme kuvasaldoa talteen kovalevylle ja halusimme toki nähdä isommalta ruudulta jo mukavaa kuvamäärää.

Seuraava etappi Nusfjord.

Tarkoitus oli tällä reissulla käydä kiertämässä vähän enemmän näitä pikkukyliä, joita Lofoottien saaret tarjoavat. Kauhean pitkälle ei edes tarvinnut lähteä ennen kuin oli jo pakko pysähdellä kuvaamaan joutsenia ja simpukoita. Tämän pysähdyksen jälkeen pääsimme jatkamaan matkaa ehkä noin kilometrin kun eteen valkeni niin hulppea vuoristojono, että miltein ihmettelen, ettemme viimeksi kääntyneet tuolle pikkutielle. Siitä sitten vaan luovuus valloilleen taas.


Itse Nusfjord oli ihana pieni kylä, jonne mahtui yllättävän paljon taloja. Sininen meri se sielläkin pauhasi ja tuuli oli aika mielenkiintoinen yhdistelmä kavuta pienelle nyppylälle. Auton takaluukkuakin joutui pitämään kiinni, ettei tuuli olisi riuhtaissut sitä omille teilleen. Oli kyllä silti mukavaa päästä vähän leikkimään turistia ja ikuistaa tuollaista hömppää kameraan, eihän sitä kuitenkaan tiedä tuleeko koskaan käymään edes uudestaan ja jos vanhana ei vaikka sitten muistakaan. Sitä paitsi saapahan muutkin vähän käsitystä siitä, millaista tuolla oikeasti on.

Nusfjord

Nusfjordilta suunnattiin pienelle rannalle, jonne oli jäätynyt hienoja jäälauttoja ja rantahiekka oli täynnä simpukoita. Itseäni niin kovasti kummastuttaa, että tuollakin päin maailmaa on oikeasti ihan oikeita hiekkarantoja, mutta onhan Suomessakin tietysti. Meren äärellä. Tuuli oli tehnyt hiekkadyynejä kivikkoihin ja mitä lähemmäs laguunin väristä vettä meni, sitä vähemmän näki sinistä. Ei sitä kyennyt noin vain ikuistaakaan, joten räpsäisimme taas kuvaa vain omille verkkokalvoille ja suosittelemme käymään paikan päällä jos mielii saada enemmän irti.





Puuskittainen tuuli ajoi meidät illalla Uttakleiv nimiselle rannalle Leknesin kaupunkiin. Olimme kuulleet siellä majailevasta lohikäärmeestä, joka antaa kuvata silmäänsä jos hyvä tuuri käy. Uttakleiviin vei pienimuotoinen tie, jossa piti ajaa yhden tunnelin läpi, joka sai vähän ihokarvatkin pystyyn. Tunneli oli niin kapea ja kivinen sisäpuolelta, että vähän pelotti milloin se romahtaa. Ei onneksi ainakaan meidän ajojen aikana, koska olen tässä. Rannalle on kesäisin maksullinen pääsy, joten meillä kävi hyvä tuuri kun ei tarvinnut sentään hiekkarannalla olosta maksaa ja saatiin olla ihan kahden. Otsalampun ja taskulampun valossa lähdimme etsimään liukkaille rantakiville sitä kuuluisaa lohikäärmettä meren pauhatessa niin hiton lujaa, että pelotti. Oikeasti pelotti. Aallot löivät välillä niin kovaa kiviin, että se kuulosti ukkoselta. Puuskittainen tuuli heitti naamaan hiekkaa ja olin varma, että vähintäänkin kuollaan kun selkään tarrasi tuuli niin, että meinasi kaatua sen voimasta.

Että jos haluatte extremeurheilua niin suosittelen tuota paikkaa. Myrskyssä.
Puuskatuuli noin 22m/s. Kannattaa pitää piposta kiinni.

Dragons eye, Uttakleiv

Lohikäärmeen silmä on kuin hiidenkirnu Suomessa. Se on rantakivikossa vettä täynnä oleva kolo, missä kivi koristaa sen keskiosaa. Kun oltiin jo hetken aikaa etsitty, tajuttiin, että voihan se toki olla jäässäkin, koska toiset vesikohdat kimmelsivät jäähilettä. Ja koska ikinä ei pidä luovuttaa niin onneksi löysimme tuon hienon kohdan! Sitä koristaa hauska punainen reunus ja kivet ovat ihan sileitä aukon reunalla. Ei ollut lohikäärmeen silmä jäässäkään onneksi. Tässä välissä kävimme nopeasti hakemassa kamerat ja jalustat autosta. Nopeaa oli matka autolle kun tuuli antoi vähän vauhtia. Toiseen suuntaan ei sitten enää ollutkaan niin helppoa.

Pystytimme vekottimemme kalliolle ja toivoimme tarkennuksen olevan pettämätön. Pitkän suljinajan myötä vedestä tuli kauniin pehmeä ja pilvetkin näyttävät juuri sitä myrskyä mitä tuolla olikin. Ilmeisesti nousuvesi sitten sai meidät häipymään aika pikasestikin paikalta kun jalustan jalat kastuivat aaltojen tullessa vaan kovempaa lähemmäs. Tulipahan ikuistettua ja nähtyä.

Olihan se nyt aika voittajafiilis kun uhmaa myrskyä saadakseen kuvan "Dragons eye"stä.


Myre

Tuona samana yönä pysähdyttiin vielä revontulten merkeissä rannalle, jossa olimme aikaisemminkin jo olleet. Pilvien raoista näimme noita tanssivia viivoja, vaikkakin muuten ei kyllä maittanut suuresti olla tuulen armoilla enää. Timelapsessa revontulten ja pilvien liike näkyi todella hienosti ja näistä keisseistä onkin tulossa koostevideo kunhan homma saadaan purkkiin. Jonkun aikaa me viedä hihhuloitiin siinä meren rannalla kunnes alkoi mitta tulemaan täyteen ja kamerakin lakkasi raksuttamasta. Oli selkeästi aika palata lämpimään mökkiin.

KATO-räjähdys

Ajettiin jonkun matkaa kun alkoi näyttämään siltä, että kohta tapahtuu. Pysähdyimme vuoren rinteelle ja jäimme vielä ihastelemaan horisontissa olevia revontulia. Toinen sometti tyytyväisenä kun minun kamerani raksutti takapenkillä (kyllä, kermapersevalokuvaajan pelastus) kuvia enemmän ehkä kuitenkin pilvistä. "KATOKATOKATO" oli ensimmäiset sanat kun vuoren huipun tuntumassa räjähti aivan totaalinen revontuliviiva. Ei olla ikinä nähty sellaista! Jos olisi ollut pilvetöntä olisi varmasti ollut aivan liian mageeta nähdä koko räjähdys. Revontulten vihreä väri vaihtui hohtavan kellertävään pinkillä viivalla. Siinä oli jotakin todella uskomatonta, mitä en saa mielestäni pois ja minkä todellakin haluan nähdä uudestaan.

Ilman pilviä ja täysikuuta.
Matkustamista on siis turha lopettaa ennen kuin tämä toive on toteutettu.




Seuraavan päivän tarkoitus oli totaalinen turistius, jolloin käytiin Reinessä ja Åssa kiertämässä ja kuvaamassa noin yleisesti vain maisemia. Käytiin ne muutamat paikat, joista netissä on jumalattomasti kuvia, koska kyllähän nyt itselläkin tarvitsee olla niitä kliseisiä kuvia. Tattivuori oli aika pettymys tajuta, että sen ohi oltiin ajettu jo muutamat kerrat ennen kuin tajuttiin, että tuohan se edes on. Se on muuten kuvakulma mikä siitä tekee sienen näköisen. Että ihan huijausta vain.

Åssa puolestaan haluttiin vain fiilistellä sitä tien päättymistä, koska on siinä vain joku viehätys kun pidemmälle et vain pääse. Siitä tulee sellainen olo, että ei mikään vain ole loputonta.

Ja että tielläkin on yleensä päämääränsä.

Reine

Å i Lofoten

Aikaisin nukkumaan, jotta jaksoi seuraavana aamuna lähteä kotia kohti. Vaikka kaikki oli ollutkin tosi uskomattomia kokemuksia, oli ihan mukavaa pakata tavarat autoon ja suunnistaa kotiin. Ainoa ongelmamme tosin oli, ettemme tienneet missä seuraavaa yötä viettää, mutta tarkoitus oli ajaa niin pitkälle kuin jaksaa. Auringonlasku oli tuona päivänä järisyttävän kaunis ja maalasi taivaanrantaa hienosti. Se jollain tapaa kruunasi sen koko matkan sellaiseen pakettiin, että sitä on vaikea enää päihittääkään. Se paketti on nyt meidän mukana. Ja se pysyy rusetissaan.


Viimeiset auringonsäteet Norjassa

Kun kaksi tolloa lyö päät yhteen ja päättää, että ajetaanhan suoraan vain kotiin sen suurempia nukkumisia, on turha kenenkään sanoa mitään. Onneksi kukaan ei sanonut mitään. Kilometrejä tuolta taittui sellaiset 1560, joista varmasti viimeiset 300 olivat jo niin tuskaa vain sen takia, että matkan teko on niin tylsää Suomen maisemissa. Siinä väsymysprosentissa tosin pystyi miltein kuvittelemaan lumipyryn sekaan vuoriston. Meillä tosin oli se etu, että kaikki tulivat meitä vastaan, koska moni varmasti lähti viettämään joulua Lappiin. Etuna ei ollut se, että kaikki valot tuntuivat sokaisevan ja keli ei ollut mitenkään hupaisa ajettava.



Loppujen lopuksi me kuitenkin selvittiin. Puoli yhdeksän Norjan aikaa lähdettiin perjantaina liikkeelle ja lauantaina kello kymmenen Suomen aikaa oltiin kotipihassa.

Ja kyllä sitä taas arvosti omaan sänkyyn kaatumista.
Ja arvosti kotimaatakin.

Nyt tuntuu taas, että olisi aika lähteä jonnekin.
Olisi vähän niin kuin tämä Suomi taas nähty.