7. maaliskuuta 2019

Olettamus, kokeilu ja odotusten ylittäminen


Oletko kokenut parempaa tunnetta kuin sen
että ponisi tulee sinua kutsusta vastaan, vaikka ruoka-aika on juuri käynnissä?

Minä en. Siinä jotenkin omalla tavallaan punnitsee sen, miten mielellään nelijalkainen haluaa mukaani lähteä, vaikka kaverit jäävätkin syömään. Näin minulle kävi muutama päivä sitten kun satuin olemaan juuri H-hetkenä hakemassa Penniä pihatosta. Olen alkanut kutsumaan sitä aina kun tiedän edes haisun verran, missä päin pihattoa se saattaisi majailla. Nykyään se majailee suomenhevosystävänsä kanssa useimmiten pihaton "mäen" päällä. Siellä niillä on mitä ilmeisimmin enemmän tilaa syödä rauhassa kaksistaan.

Tuolloin Penni oikein peruutti pois heinämaatilta ja tuli luokseni. Ja kyllä, on minulla useimmiten sille antaa jokin nami kun se luokseni tulee. Minusta se nyt vain on ihan oikeutettua antaa siinä vaiheessa. Kenties siis sen intressi onkin vain siinä jumalaisessa oranssissa kimpaleessa. Tosin onhan se tullut monen monta kertaa ilman namiakin. Tai oikeastaan tullut seuraavallakin kerralla kun sitä porkkanaa ei ollutkaan.

Teen siis johtopäätöksen; Penni tulee mielellään luokseni ja lähtee mielellään myös pois pihatosta.
Ruoka-ajasta piittaamatta.

Olen myös ihan laiskuuttani vain pujottanut riimun päähän laittamatta sitä sen koommin kiinni. Minun ei ole tarvinnut kertaakaan a. vetää ponia perässä sisälle tai b. kertoa sille mihin suuntaan pitää mennä. Tallillamme on pihattolaisille oma pieni "talli", jossa on kolme karsinaa. Olen myös päästänyt Pennin ovelta jo sisälle itsekseen ja sanonut sille mihin karsinaan voisi kenties mennä. Melkein haluaisin jo uskoa tuon ymmärtävän sanat ensimmäinen ja toinen, koska jokainen kerta se osaa kyllä sen oikean valita.

Ajalta kun talvi oli vielä talvi

Pidemmän aikaa olen seurannut PHA:n kuvia ja julkaisuja maastoretkistä, jolloin hän taluttaa hevosta vain kaulanarun kanssa ja pohtinut, uskaltaisiko tuota asiaa kokeilla nyt kun tuntuu, että Penni muutenkin seuraa minua ihan hyvin paikasta a paikkaan b. Tosin kaulanaruilujen aikana poni on myös tehnyt niitä ihan omiakin johtopäätöksiä, jolloin minun sanallani ei ole ollut kovinkaan suurta vaikutusta. Ollaan siis ihan kiltisti menty riimulla sinne kentälle leikkimään villejä ja vapaita.

Tänään päätin tehdä toisin. Päätin luottaa.

Hain Pennin pihatosta saakka pelkällä kaulanarulla (johon olin kiinnittänyt riimunnarun), eikä meillä tullut mitään ongelmaa asian kanssa. Se valitsi sen minun sanomani ensimmäisen karsinan ja sai heinää nenän eteen niin kuin tapana on ollut. Harjattuani taas aimoannoksen karvoja omaan takkiini, pilkoin porkkanoista mukavia suupaloja taskuuni ja päätin, että katsotaan mitä tapahtuu. Mahdollisuudet olivat kuitenkin vain se, että poni lähtee vain kävelemään omille teilleen tai sitten se oikeasti seuraa perässä. Ja korkeintaan karkaa ensimmäiselle heinätupsulle. Sehän me tiedettiinkin jo.

Nappasin kypärän varmuuden vuoksi mukaan ja päätin, että tavoitteenamme on päästä kentälle lumipyrystä huolimatta. Tarkoituksenani ei ollut tehdä mitään suuren suurta, mutta jos Penni minut selkään päästäisi helposti, kävelisin muutaman kierroksen. Saatika jos ikinä sinne kentälle edes eksyisimme.

Olen aika liiankin monta kertaa käynyt Penniä vain hoitamassa ja sisältä lähdön jälkeen se on päässytkin siis vain suoraan pihattoon takaisin. Siitä on muotoutunut ponillekin omanlainen rutiini ja jokainen kerta se tarjoaa sitä portin reunustaa kun olemme tallin ovesta ulos päässeet. Ja niin se teki tälläkin kertaa. Kerroin, että josko vähän käytäisiin kävelemässä ja samantien huomasin, ettei Penniä pahemmin olisi voinut kiinnostaa mihin suuntaan minä haluaisin mennä.


Koska hallinta pelkän kaulanarun kanssa on... no sanoisin, että minimaalinen, kävelin sen perässä ja kaivoin porkkanan palan taskustani vain kertoakseni, että jos se tulisi minun valitsemaani reittiä, saisi palkan. Penni otti porkkanan, mutta lähti sen jälkeen silti marssimaan omaa tietänsä ja olin tässä vaiheessa jo ihan varma, että tein niin huonon päätöksen. Sinnikkäästi kuitenkin vaihdoin suunnitelmaa ja ajattelin, että jos päästäisiin edes kaksikymmentä metriä siihen suuntaan mihin minä halusin mennä, olisi se jo luottamusvoitto meille kahdelle.

Kolmisen porkkanan palaa myöhemmin olimme jo liikkuneet kentälle päin reippaasti ja vaikka Penniä kovasti arvelutti niin se seurasi. Porkkanan pala minulla oli koko ajan kädessä ja suostuttelin sitä perässäni sillä. Kun annoin neljännen palan ja lähdin taas kävelemään eteenpäin kohti alunperin asettamaani määränpäätä, sain niin suunnattoman onnen tunteen; Penni lähti seuraamaan kyselemättä sen enempää ja talsi vierelleni tyytyväisen oloisena. Viimeiset kymmenen metriä me siis kävelimme YHDESSÄ kentälle. Ilman riimua. Pelkällä kaulanarulla ja riimunnarulla.

Seuraava etappi oli sulkea portti, koska yksinäni en sitä uskaltanut jättää auki. Tallirakennuksen ympäri pääsee takaisin pihatolle, joten ajatukseni siitä, lähtisikö Penni omin nokkinensa tuota tietä etiäpäin, olivat suuret. Ja ihan turhaan! Penni odotti nätisti kun raahasin ison portin kiinni, peruutti kun sanoin, että täytyy vähän väistää ja asteli sisälle ihan itse. Kääntyi ympäri ja odotti, että sain suljettuakin portin hakasella.


Tässä vaiheessa jo kehuin ponin kolmanteen taivaaseen ja irroitin riimunnarun. Vaihdoin piponi kypärään, koska fiilis oli se, että tänään tämä homma sujuu ja otin pahamaineisen jakkaran, mistä ponnistaisin selkään.

Pennistä on tullut rauhaton penkin vieressä seisoja ja olenkin sitä ajoittain treenannut, että sen vieressä voidaan seistä ihan nätisti, eikä se merkkaa aina selkään nousemista. Aluksi poni lähtikin peruuttamaan koska kerjäsi herkkua, mutta kun sanoin kerran, että odota, niin Penni pysähtyi kuin seinään. Se antoi asettaa penkin sen vierelle (tämäkin on ollut ongelma ilman varusteita mentäessä) ja antoi minun niin seistä penkillä kuin hypätä selkään ilman mitään ongelmia.

Ja palkkioksihan tästä sai tottakai sen porkkanan palan!

Seuraava jännitysmomentti olikin sitten se, että liikuttaisiinko me suuntaan tai toiseen, koska namien kerjäys ja portilla seisoskelu on Pennille ollut aika pop-juttu. Kumotaampa taas kaksijalkaisen "olettamukset" ja todetaan, ettei mitään vastahakoilua ollut ja kävelimme monta kierrosta ilman minkäänlaista ongelmaa! Kiertelimme, kaartelimme, juuri sinne mihin minä halusin ohjata! Käytiin me katsomassa muitakin hevosia ponin omasta tahdosta, mutta noin yleisesti en muista, koska olisi kääntyminen vaikeampaankin suuntaan käynyt noin yksinkertaisesti!

Olin selässä ihan maksimissaan kymmenen minuuttia, koska olin päässyt siihen tavoitteeseen mitä olin edes hakemassa. Ja ylittänytkin ne omien oletuksieni takia.


Tässä vaiheessa tajusin, että porkkanan palat olivat kadonneet parempiin suihin hommien lomassa ja seuraava etappi olisikin sitten päästä takaisin karsinaan. Hitusen jännitys iski, koska Pennillä on yleensä ollut aika tarmokas askel lähteä töistä pois ja näin, että toinen hevonen lähti maneesista myös sisälle. Mutta eipä tuossa tilanteessa oikeastaan auttanut muu kuin luottaa siihen, että saadaan portti kiinni ja homma pakettiin.

Eikä Pennillä edes ollut kiire mihinkään. Sain ihan rauhassa laitella portin takaisin lähtökuoppiinsa, eikä poni tehnyt elettäkään lähteäkseen "omille teilleen". Otettiin vielä yksi haaste tähän väliin ja päätin, että oikaistaan karsinaan tallin käytävän kautta. Avasin oven ja tajusin samantien oven vieressä olevan porkkanasäkin, jolle ponin turpa varmasti ihan vahingossakin uppoaa. En voinut kuitenkaan jättää enää menemättäkään kun niin olin päättänyt. Puhinoiden saattelemana Penni uskalsi astua käytävälle, nuuhkaisi porkkanoita ja kääntyi sitten odottamaan, että suljen oven.

Nuuhkaisi. Ei maistanut.

Vähintäänkin tässä vaiheessa maailman kirjani kiepsahti totaalisesti ympäri!

Päästiin takaisin lähtöasemiin ja hain vielä yhden porkkanan, koska olihan tuo otus nyt oikeasti ansainnut ihan suunnattoman suuret kehut ja herkut. Kaulanarun kanssa me vielä mentiin pihattoonkin ja nähdään taas -porkkana upposi suureen suuhun alta aikayksikön. Rapsutukset, taputukset ja sitten Penni talsi takaisin kaveriansa etsimään. Ja ihan varmasti tyytyväisenä.

Ja tiedäthän sinä senkin tunteen
kun nelijalkaisesi painaa päänsä sinua vasten silmät suljettuina?

Niin minäkin. Mutta me pidämme sen hetken meidän ihan kaksinkeskeisenä.

23. helmikuuta 2019

Vertauskuvana L-peruutus

Pyyhittyäsi tekstiruudun viidettä kertaa, et enää jaksa nähdä vaivaa siihen, mitä teksti eteensä tuo. Olkoonkin se sekavaa tai jollekin ehkä arkipäiväistä lukemista, en halua kaunistella. Tuntuu, että raiteet taas katoavat horisontissa, vaikka tiedänkin niiden kaartuvan juuri oikeaan suuntaan.

Koko viikko on vierähtänyt liiankin nopeasti silmien ohitse ja se on tuonut mukanaan stressaavalle ihmiselle vielä enemmän stressattavaa. Se on vienyt onnistumisista totaaliseen tunnelamaantumiseen, vaikka kaikki mitä on tapahtunut on ollut loppupeleissä vain positiivista. Tuntuu, että kaikki on liikaa, mutta vähänkin on tällä hetkellä taas liikaa.




Elämä tuo eteensä viikkoa, kuukausiakin, jotka tuovat mukanansa enemmän asioita, joita jaksaisi kantaa. Kokonaisuus kaikesta kuitenkin koostuu hiljaisemmista ja kiireisimmistä ajoista. Kun niistä on selvinnyt, voi ehkä taas hetken hengähtää ennen uutta myrskytuulta. Mutta jos ajatuksesi kaikesta kariutuvat niihin stressaaviin... Miten pitäisi toimia?

Tunteiden tasolla joutuu taas muistuttamaan itsellensä olevansa olemassa ja tässä hetkessä. Se on epävakaan suuria haasteita; päästä yli siitä tunteesta, ettei tunne mitään. Monesti se iskee silloin kun koko päivä on ajettu vuoristorataa. Ja sellainen tämä viikko on ollut. On niin paljon asioita mitä pitäisi kenties ymmärtää, pitäisi saada tehtyä ja mitä olisi toisaalta kivakin saada tehtyä.

Vähän kuin L-peruutus; edessäsi on kulma, josta pitäisi kääntyä kolhimatta.
Tiedät mitä tehdä, tiedät miten tehdä, muttet silti tiedä miten sen saatte tehtyä.




Talleilu jäi tältä viikolta. Kannan taas suurta taakkaa siitäkin asiasta. Kun heräät aamulla ajatellen, että pian voisin lähteä ja kahden tunnin päästä istut silti olohuoneessasi miettien, ehtisinkö vielä. Punnitsee mahdollisuuksia, mutta asia ei tunnu mahdollisuudelta. Toisaalta ei talleilu kokonaan jäänyt, käytiin me tallikaverin kanssa leikkimässä narunpyörittäjiä muiden ratsastajien joukossa. Ja olihan se hauskaa. Kyllä se vetää ajatukset ihan muualle.

Mutta kun ajattelet seuraavaa päivää, sovittuasi näkeväsi kaverin uudestaan, et enää tiedä jaksatko. Toisaalta syyni jättäytyä pois tuosta mahdollisuudesta oli oikeastikin se, että kaaduin jäisellä pihalla lyöden polven aika haipakkaankin maahan. Ei sitä ole enää viisivuotias, jolle tulee vain itku ja sitten jatketaan. Koko kroppahan huutaa hoosiannaa. Että mitäköhän sitten kymmenen vuoden päästä... Saanen vain kysyä.




Koko viikon on myös tuntunut siltä, että jokainen ihminen olisi jotenkin niin kaukana omasta mukamas todellisuudesta, ettet tiedä mitenpäin olisit. Puhut, olet ja teet ihan normaalisti, mutta jokin todellisuus niistä asioista puuttuu. Olet kuin et olisikaan läsnä omalla henkisellä tasolla. Ja sitten taas ajautuu siihen samaan ajatukseen, että mitä sitä muille ihmisille onkaan. Sulkeutuu taas omien ajatuksien kanssa siihen kuplaan, joka on niin tuttu ja turvallinen. Sekin toisaalta ihan normaalia, niinhän minä aina olen toiminut.

Mutta mikä senkin ajatusmaailman loppupeleissä synnyttää?




Minun on todella hankala puhua asioista ääneen. Se on aina ollut hankalaa ja saatan monen päivän ajan patouttaa ajatuksia päässäni, kunnes ehkä saatan lopulta räjähtää. Räjähtämisellä tarkoitan, että olen ensimmäiset kaksi tuntia pohtinut, miten asian esittäisi kauniisti ja lopulta se tulee itkuna ulos. Se kaikki. Ja se kaikki ei siinä vaiheessa ole mikään pikku juttu.

Tällä viikolla sitä ei ole tapahtunut. Olen vain yrittänyt kakistaa ulos tunnepuolta, mutta halunnut silti säilyttää sen itselläni, koska asiat kuitenkin loppupeleissä ovat oikeasti hyvin. Eihän sitä onnellinen ihminen halua toisen onnea kadottaa omiin murheisiinsa? Ja sitten taas palaan siihen, että kun liian kauan patouttaa tilannetta, johtaa se niihin ei-niin-arvostettuihin ajatuksiin. Ei tosin niin kamalalla tasolla kuin aikaisemmin.




Tämäkään kirjoittaminen ei tuo minulle omanlaista helpotusta ajatuksissa, koska en nyt vain jotenkin pysty ylittämään sitä tyhjyyttä, joka johdattelee tummalle tielle. Toisaalta tämä viikonloppu pitää sisällään ensimmäisen isomman kuvauskeikan, joka saa jännittämään. Ja siitä, jos jostakin, olemme yhdessä iloisia. Ja jännitämme tietysti yhdessä tätä asiaa. Lohduttaahan se, näin jännittäjääkin.


Kerrottakoon vielä, että tarkoitukseni oli alunperin kirjoittaa teille toissa viikon ratsastuksesta, jonka aikana opeteltiin Pennin kanssa vähän uusia ulottuvuuksia peruutuksen ja trail-ratojen suhteen. Nämä kuvat siis siltä hetkeltä, jolloin poni oli loistava, vaikka ajoinkin sen liiallisen väsymykseen, eikä laukan kanssa sitten enää ollutkaan niin helppoa. Voitin kuitenkin ponin itsepäisen tahdon, vaikka se uupunut olikin, koska ei asioita kuitenkaan voi puolitiehen jättää jos olet ollut jo pyytämässä. Tuolloin olin taas niin onneni kukkuloilla siitä, mitä tämä kevät meille antaakaan.

Nyt haluaisin taas löytää sen hetkellisen kultaisen keskitien.
Syyttämättä itseäni taas yhtikäs mistään.

Se kuitenkin on asia, joka syö ihmistä, jos ei eniten, niin ainakin toiseksi eniten.

17. helmikuuta 2019

Sosiaalinen media; vertailukohteita ja numeroita

Nykypäivän sosiaalinen media luo suunnattomia paineita ihmisten arkielämään. Koko elämä tuntuu kulminoituvan vertailuun, julkaisemiseen ja jokaisen hömppäasiankin kertomista ihmisille, joita ei edes tunne. Jokainen seuraa numeroita; kuinka monta seuraajaa minulla oli eilen, kuinka monta katselukertaa tuo kuva sai aikaiseksi ja miten paljon kommentteja tämä julkaisu toikaan tullessaan.

Kaikki mitataan somessa numeroilla. Ja se luo ihmisille vertailukohteita.

Kun ihminen vertailee itseään näihin sometähtiin, tulee tunne, ettei ole koskaan tarpeeksi ja aina voisi jotenkin olla parempi. Hevospiireissä luomme itsellemme päiväkirjaa hevosihmisen silmin, tuomme esille rakkaiden nelijalkaisten ystäviemme parhaita puolia ja tahdomme antaa timanttisen kuvan meidän elämästä yhdessä. Ja jokainen tietää ne vaikuttavimmat sometilit hevospuolella.

Luomme tiedostamattammekin mielikuvia ihmisille harrastuksestamme. Kuvien, kommenttien ja tarinoiden katseluiden aikana teemme omanlaista laskelmaa siitä, millainen ihminen ja hevonen on kyseessä. Lokeroimme heidät kiinnostaviin ja ei-niin-kiinnostaviin ihmisiin. Huomioimme epäkohdat, virheet ja kehityksenaiheet, koska se on helpompaa ja koska vertailu on ihmisen jonkinlainen pakkomielle. Tykkäämme toisen tavasta toimia, arvostamme seuraavan tapaa toimia, kolmatta emme ymmärrä ja neljännen kantaa emme edes tahdo ymmärtää.

Koska kuitenkin kaiken takana on omanlainen mielipide, näkemys ja tahto.


Postaamalla kuvan muiden silmien eteen, tuomme esille aktiivisuutta. Se, joka jaksaa postata päivä toisensa perään, saa eniten huomiota. Ja näin taas vertaamme omaa tahtiamme siihen johonkuhun, jota emme edes tunne. Luomme itsellemme paineen, että jos toimisin noin, olisin suositumpi. Tai saisin enemmän katseluja. Tai vain olisin jotenkin parempi. Mutta missä olisit parempi?

Seuraamme useimmiten sellaisia ihmisiä, jotka meitä kiinnostavat. Hevospiireissä tuntuu olevan mittakaavana suurimmaksi osaksi vain ja ainoastaan aktiivisuus. Laatu ei kohtaa määrää välttämättä. Toisaalta pätee tämä muiltakin osa-alueilta. Ja toisaalta somehan toimii niin; mitä aktiivisempi olet, sitä kattavamman katselumäärän tulet saamaan. Tai sitä suuremmalla todennäköisyydessä tulet nähdyksi.

Myös se aktiivisuus siinä määrin, että harrastajat kirjoittavat käyvänsä tallilla näin ja näin usein, tuo jokaiselle seuraajalle joko positiivisen tai negatiivisen kuvan. Ja nimenomaan itsestään. Jokainen toteaa tuollaista tekstiä lukiessaan, että minä käyn vähemmän tai enemmän. Olen joko parempi tai huonompi. Ja jokaisen tallilla käyntiä mitataan siinä, kuinka usein kuvia tulee sometilille.

Vai olenko hakoteillä?


Some on karu, mielikuvituksellinen paikka. Se on luomus, joka tuo yhteen ympäri maailmaa erilaisia ihmisiä. Toisaalta se myös syö ihmisiä joka päivä vain lisää. Se kaappaa käsiinsä niitä, joille numerot tuntuvat parhaimmalta vertailukohteelta. Se ei välttämättä tuo edes iloa. Paineita, omien mielipiteiden patoutumista, itseinhoa ja edelleenkin sitä vertailua on ilmassa enemmän kuin koskaan. Toisaalta se on tuonut myös uusia näkökulmia ja antaa suunnattomia mahdollisuuksia löytää lisää uusia lähestymistapoja asioihin.

Haluaisin silti esittää kysymyksen, että kuinka moni on kuvannut hevosta kun se juo rankan treenin päätteeksi herkkujuotavaansa? Kuinka tärkeää se tilanne oli loppupeleissä ikuistaa? Oliko se paineen tuoma "minun pitää vakuuttaa, että olen edelleen elossa niille seuraajille"? Vai kenties pakkotilanne "minun on pakko saada jotakin kuvasaldoa tältäkin päivältä"?

Jokaista arkipäiväistä asiaa ei tarvitse ikuistaa. Enpä minä sitä kielläkään, mutta haluaisin tuoda ilmi, ettei aktiivisuus, määrä tai laatukaan korvaa mitään meidän ihmisten elämässä. Me kuitenkin elämme omaa elämäämme vain itsellemme ja jos jokin asia luo liikaa paineita, se ei silloin voi olla halumme tai tapamme elää. Tämä harrastus on monelle sometähdellekin elämäntapa. Ja toivon, että hekin tekevät päivityksiä vain omasta tahdosta ja osaavat ottaa oman ajan myös siihen, ettei jokaista hedelmäsalaattia tarvitse kuvata näytille. Saatika jokaista hevosen kanssa elettyä hetkeä tarvitse julkistaa.

Ei se hevonen kuitenkaan koskaan tule tajuamaan miksi elät ihan omissa ajatuksissasi kun ojennat porkkanan mustan mötikän takaa.

Tulemme kuitenkin olemaan varmasti tarpeeksi sille nelijalkaiselle. Aina.
Ilman älyluurin tuomaa neljäkymmentäkahdeksan pikselistä kameraakin.

7. helmikuuta 2019

Yrittämisestä yrittäjäksi; FotoFuusio


Onhan sitä monet kerrat miettinyt mitä elämässä oikeasti haluaisi tehdä. Jokainen mietintäkerta on päätynyt samaan tulokseen; jotakin sellaista mistä oikeasti nauttisi ja saisi myös iloa arkielämäänsä. Jotakin sellaista, joka luo totaalista onnistumisen tunnetta, haasteita ja pitäisi silti mielen virkeänä oppimalla uusia asioita. Ja juuri siitä mistä tykkää.

Sitten sitä miettii, että mikä sitten olisi sellainen juttu mitä haluaisi tehdä isona? Mikä on minun unelma-ammattini? Mistä minä haaveilen kun pohdin kaksikymmentä vuotta eteenpäin?



Jep, en minäkään oikeasti edes tiedä, eikä varmasti moni muukaan. Monesti sitä luulee tietävänsä, mutta sitten herää taas siihen todellisuuteen, ettei tämäkään nyt välttämättä kuitenkaan ollut se mitä halusin. Niin kuin minäkin yritin opiskella hevoshierojaksi, mutta totesin, ettei työn ohella oikeasti resurssit ja jaksaminen riitä. Ja sitten mietti, että tekikö sitä sitten kuitenkin vähän äkkipikaisen ratkaisun asian suhteen.

Mutta tämä vuosi toi mukanaan nyt jotakin ihan uutta skaalaa koko ajatusmaailmaan. Kun olen joutunut syömään sanani merkonomin tutkinnon laidalla; "ei minulle ikinä tule olemaan hyötyä harmaasta tupsulakista". Nyt on.

Ja koskaan en ainakaan olisi uskonut sanovani olevani yrittäjä.

"Aika noloo tollee istuu lumihanges ku aina mulleki sanot et pitää edustaa kameran edessä"



Se ajatus kumpusi lähinnä vain päähänpistosta, jota tosin on pyöritelty silloin tällöin. Oikeastaan silloin kun koko muu elämä on tuntunut lyövän päin naamaa. Silloinhan sitä eniten tietysti pohtii, että mitäs jos tekisikin sellaista työtä, josta nauttisi ilman, että oikeasti kuluttaa itseään rikki. Minä kun tunnun olevan siinä harvinaisen hyvä vieläpä.

Siinä tammikuisena iltana me sitten vain totesimme toisillemme, että nyt. Oikeasti. Ja nyt se kaikki on saatu kuukaudessa nippuun ja siltikin tuntuu, että on niin ulapalla, vaikka yrittänyt ammentaa kaiken tiedon. Yrittäminenkin on yrittämistä. Tällä hetkellä eniten yrittämisen ymmärtämistä.


Mutta vaikka omalla tavallaan pelottaa, jännittää, mietityttää, on päälimmäisenä tunne siitä, miten onnellinen sitä onkaan taas. On löytynyt taas sen sammuneen liekin musta narunpätkä ratsastukseen. Uusiin haasteisiin sen osalta ja jaksaminen olla tässä ja nyt. Siitä innostuksen voimasta nautti; jokainen ilta kasasit palapeliä kasaan, jonka päämääränä on luoda itsellesi tulevaisuus. Sitä touhuamista jaksoi jollakin käsittämättömällä voimalla, koska aikaisemmin työpäivän jälkeen löysin itseni vain nukkumasta. Tai olemasta. Ei kiinnostanut.


Jos voisin, latelisin tähän kaikki mahdolliset adjektiivit, jotka kuvaisivat olotilaani juuri nyt, mutta sellaisia ei ole. Halu saada tämä onnistumaan on käsittämätön. Ja kaikkein parasta on, ettei edes tarvitse yksin kärvistellä. Yhdessä luomalla on ollut suuri merkitys ja se, että tavoite on yhteinen meille, tuo voimaa taas lisää koko toimintaan.

Sitä on vähän kuin pikkutyttönä kun unelmoi vaaleasta lännensatulasta ja yhden korvan suitsista.



Meidän perustama avoin yhtiö kantaa nimeä FotoFuusio, haluamme luoda kahden ihmisen näkökulmasta valokuvauspalveluja kaikenlaisilta osa-alueilta. Nelijalkaisten kanssa otetut valokuvat ovat kasvaneet räjähdysmäisesti, eikä todellakaan tule olemaan helppoa nostaa itseään jaloilleen tällä alalla. Muutenkin valokuvaajia riittää yllinkyllin, joskin kahta kuvaajaa et yhdellä maksulla ihan tuosta noin vaan löydäkään. Sitä pitänee yrittää erottua joukosta edukseen. Pitäisi varmaan alkaa kehittämään jotakin niin outoa ja erilaista, että te kaikki, jotka tätäkin luette, juoksette luoksemme.


Tämän suurempaa myyntipuhetta en aio pitää, koska parastahan olisi jos tarttuisi hiireen tai sormella painat itsesi osoitteeseen www.fotofuusio.fi, koska sieltä löydät todennäköisesti kaiken haluamasi. Ja jos et, niin aina voi laittaa viestiä ja ilmiantaa puuttuvaa tietoa.

Niin ja olisihan se kiva kun haluaisit tulla kameran eteenkin.
Ystävänpäivän kunniaksi tulet saamaan vielä pienen alennuksen kuvausvarauksesta, joka on tehty ystävänpäivään mennessä.

Sillä aikaa kun te selaatte kuviamme. Minä kuitenkin jatkan haaveilua siitä lännensatulasta.
Yhden korvan suitset meille kun on jo matkalla.