2. lokakuuta 2017

Maailma muuttuu heittäytymällä

Lokakuu. Totaalinen syksy on saavuttanut meidät ja energiaa riittää kylmyyden takia. Pennillä. Minä puolestani lasken vain kuukausia ensi kesään ja toivon suurella sydämellä, että se kesä myös silloin viitsisi tulla tännekin. Syksyinen maisema on silti taas niin mahtavaa katseltavaa ja omalla tavallaan tästäkin nauttii. Ruska ja sen väriloisto ovat niin loistavaa kuvattavaa, että jos nyt saisi aikaiseksi kuvata Penniäkin ihan oikeasti joku päivä. En ole sitä harrastanut hetkeen.


Olen elänyt blogin puolella hiljaisuudessa ja oikeastaan tulin juurikin tästä asiasta tänne kirjoittamaankin. Toiset varmasti tietävät sen tilanteen kun elämässä on oikeasti vihdoin sisältöä ja elämä tuntuu elämisen arvoiselta; vielä enemmän mitä se pari kuukautta sitten tuntui. Minun elämäni on kuljettanut minut johonkin, mihin en olisi uskonut ikinä. Olen onnellinen.

Ja voin sanoa sen vilpittömästi hymyillen, tarkoittaen sitä.

"Täytyy antaa kaikkensa, jos haluu kylpee onnessa."

Arkielämäni on muuttunut totaalisesti kuukaudessa, enkä ole niin jumiutunut ponin kaavoihin. En ota liikaa enää stressiä Pennistä ja sen asioista, vaikka tällä hetkellä on taas menossa satulaprokkis. Että kiitos vaan kadonneet kilot. Minä kun luulin ostaneeni satulan, joka menee monta vuotta. Pyhpah, liian leveä. Mutta voitte vain kuvitella kuin ihanaa on sanoa, että se satula on liian leveä. Olen myymässä myös yleissatulaa pois, koska todennäköisesti tulevat hypyt voidaan suorittaa koulusatulalla jos oikeasti haluaa.

Meistä tuli se truu dressageratsukko, mitä en olis uskonut. Nyt uskon.


Meillä ei ole tällä hetkellä mitään suurempia tavoitteita, me vain mennään, ollaan ja nautitaan tekemisestä. Käydään viikottain ratsastustunnilla ihan vain siksi, että kyllä mä haluan oikeasti silti kehittyä ja päästä eteenpäin. Katsotaan niitä muita juttuja sitten jos sen aika vielä tulee. Ehkä ensi kesänä.

Elän kiireisenä ihmisenä; käyn töissä, hoidan ponin ja ajelen kahden kodin välillä. Siihen väliin vielä kaikki "ylimääräinen". Etsin kovasti uutta työpaikkaa, elän veloiksi koska tein suuren päätöksen elämässä ja hankin ihan ensimmäisen oman auton. Olen niin helvetin aikuinen. Ja se on syy siihen, miksen ole kirjoittanut. Kun en edes koe olevan mitään kirjoittamisen arvoista. Elämä rullaa päivä kerrallaan. On suuria suunnitelmia. On unelmia.


Enkä olisi pari kuukautta sitten uskonut kirjoittavani, että jätän tämän blogin hetkeksi. Jatkan Instagramin puolella kyllä Pennin arjen jakamista, eikä me kokonaan kadota. Otetaan pieni tauko, katsotaan mitä tuleman pitää tämän suhteen. Katsotaan kykenenkö olemaan kirjoittamatta, koska kirjoittaminen on ollut suurta nautintoa ja pidän ihan älyttömästi tästä hommasta nyt kun sain itseni taas kirjoittamaan. Onneksi muuallekin voi kirjoittaa.

Toivotan kaikille oikein hyvää syksyn jatkoa, joulukin on ihan kohta ovella.

Minä kiitän teitä tähän asti. Kaikkia, jotka ovat jaksaneet kommentoida ja lukea tekstejä.

Nöyrä ja syvä kumarrus.

12. syyskuuta 2017

Yksinkertaisia ajatuksia

Viimeisimmän blogitekstin jälkeen on omassa elämässäni tapahtunut ihan älyttömän suuria muutoksia. Blogiin vaikuttavin asia näistä on varmasti hankkimani uusi tietokone, joka motivoi taas uudella asenteella kirjoittamaan yhtikäs mitään. Ainoana ongelmana on, etten toistaiseksi pysty tällä uudella koneella laittelemaan kuvia kuosiinsa, joten on ollut ongelma saada mitään julkaistavaa. Enkä nyt tähänkään postaukseen saa niitä hyppykuvia, mutta josko seuraavaan sitten. Haluan nyt kuitenkin jotakin päivitellä.

Mitä meille nyt ihan yksinkertaisuudessaan kuuluu?

Treenit sujuvat jos sujuvat. Jos siis olisin itse edes kiivennyt viime torstain jälkeen Pennin selkään. Huomenna on tarkoitus ryhdistäytyä tämän asian osalta. Viime viikon ratsastustunnilla pääsin kokemaan neljä kertaa miten poni lähti viemään minua. Nauroin, vaikka olisihan mun pitänyt se asia ottaa tosissaan. Kun sain itseni tilanteessa kerättyä, ei ollut taas mitään ongelmaa. On vain niin naurettavan positiivista, että Penni välillä ottaa ja lähtee. Tiedättehän te.


Viime viikolla päätin myös voittaa itsetuntopelkoni juhannuksen aikaisen tippumisen johdosta. Kaverini tuli henkiseksi tueksi (kamera kädessä kuvaamaan mahdollista uutta maastoutumista) katsomaan kun hyppäsin onnettomia esteitä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan voisin todeta, että ei, minusta ei vain enää saa esteratsastajaa eikä Pennikään oikeasti ole esteponi. Ei siinä, kaikkihan sujui noin yleisesti mallikkaasti, mutta en tiedä kuuluuko estepenkissä (okei, yleissatulassa) tuntea itseään kakkaavaksi sammakoksi...

Oli miten oli, voitin pelkoni ja ehkä voinen vielä hypätä tulevaisuudessakin.

Olen kyllä alkanut omalla tavallani pohtimaan, että pitäisikö Pennille saada joku vuokraajatyyppinen ratsastaja edes pari kertaa viikkoon tai silloin kun mahdollisesti tarvisin avustusta ponin liikutuksessa. En oikeastaan tiedä itsekään kuitenkaan mitä mieltä asiasta olen, koska jotenkin se kuulostaa oudolla tavalla pahalta. Ja toisaalta mulla on hienoja ihmisiä ympärillä, jotka ihan mielellään Penniä välillä liikuttavat muutenkin. Joista tiedän pärjäävän sen kanssa.

Enpä mä tuota ponia nyt hankalana pidä, mutta onhan siinä ne omat opittavat asiat.

Toisaalta jos löytäisi jonkun joka kenties tahtoisi Pennillä hypätä? Mutta toisaalta, tarvitseeko se sitä välttämättä... Ikuisuus kysymyksiä, joihin ehkä saan joskus vastauksen. Pääsisi nyt vain itse takaisin siihen normiin, mitä oli.


Tänään meillä oli puolestaan viimein se raspaajan kontrollikäynti, joka osoittautui positiiviseksi. Hampaat ovat lähteneet todellakin parempaan suuntaan ja ylähampaisiin on jopa alkanut kasvamaan uutta, hyvää hammasta! Kivi vierähti sydämeltä, aion kuitenkin jatkaa suun huuhtelua silloin tällöin, sillä alahampaissa on silti pientä sanomista ja jos ylähampaisiin auttoi huuhtelu noin hyvin niin eiköhän se kannata. Tosin mistäs sen nyt tietää mistä sekin hyvä johtuu; onhan se poni kuitenkin laihtunutkin ja syö säännöllisemmin ja...

Positiivisin mielin silti nyt ollaan, ei se auta kuin potkia itseään pohkeille ja todeta, että hitto vie ratsasta niin ei se ponikaan kädelle paina.

Ettäs tiedätte. Minäpersoonani.

2. syyskuuta 2017

Unohdettu voltti - Seiskan loiva kiemura

Tänään meillä oli Pennin kanssa tosipaikka. Pitkästä aikaan käytiin katselemassa niitä valkoisia pikkuisia aitoja, jotka aiheuttavat jännitystä ilmaan. Ratana oli tällä kertaa se K.N Special, joka jäi viimeksi käymättä ponin jäätyä pois trailerista ihan oma-aloitteisesti. Itsessään rataa ei tullut päntättyä ponin kanssa sen koommin, mutta sitäkin enemmän loivia kiemuroita ja keskellä olevaa laukannostoa. Laukasta suoraan käyntiinkin aiheutti harmaita hiuksia.

Kaikki tuo vähän turhaan, sillä ainoat virheet teki jälleen kaksjalkanen. Unohti sen hiton toisen voltin.

Kaiken kaikkiaan olen älyttömän tyytyväinen kuitenkin siihen, miltä poni tuntui, vaikka se vaikuttikin vähän siltä, että saattaa räjähtää millä hetkellä hyvänsä. Penni oli tosi jännittynyt aluksi, mutta hämmästyin miten se kuitenkin kuunteli apujani ja oli hyvin läsnä. Ainoa mikä minua itseäni vaivaa suunnattomasti on se tuntuma sinne suuhun, joka ei kyllä vastaa sitä mitä haluaisin kokea käsissäni. Mietin myös mielessäni, että miten epätasaiselta poni näyttääkään, koska siltä se tuntui...

Ja sitten katsoin videon ja totean, ettei ihmiset vissiin oikeasti ole ihan turhaan kehuneet.

Eihän se näyttänyt yhtään niin epätasaiselta miltä se tuntui selkään! Samaten minua itseäni sen koommin kehumatta, istuntani ei ollutkaan niin perunasäkkimainen mitä ajattelin. Penni ravasi niin eri tavalla taas, että mulla oli kieltämättä vähän haasteita pitää itseni koossa. Olis ollut kyllä vähän ikävää kerätä radalta ruumiinosia vain sen takia, että hei mun poni joskus liikkuu ihan eteenpyrkivästikin. Sillä sitä se minun mielestäni oli. Se liikkui omatoimisesti ja halusi tehdä.

Sitten se tuomari viheltää pilliin ja melkein tipahdan kun tajuan unohtaneeni sen voltin... Pettymys, mutta onneksi se nyt oli vain yksi virhe, eikun jatketaan, Penni kun ei edes tajunnut tapahtunutta onneksi. Loppuradalla olevat laukat eivät tosin sujuneet niin hienosti kuin olisi voinut ajatella, väärää laukkaa ja raville tiputtamista, mutta otan syyt niskoilleni; paremmat avut ja se vasen laukka nyt vaan on ollut taas vähän hankala jostain mystisestä syystä. Parhaat puolet aina vaihtelee päivittäin, ainakin meillä näköjään.

Onneksi Penni sentään nosti oikean (vasemman) laukan vielä siihen lävistäjälle ja päästiin tekemään se siirtyminen käyntiin. Kuuden pisteen arvoinen suoritus, ei paha ollenkaan! Viimeiseen pysähdykseen hitusen vinossa, mutta kyllä se poni niin ansaitsi taas ne taputuksensa! Minua olisi joku voinut vähän lyödä poskelle ja kertoa, ettei pilaisi hienon ponin suorituksia.

"Kaunis hevonen, joka saisi liikkua paremmin jalan+ohjan välissä ja pyöreämpänä."

Pisteskaala on nelosesta seiskaan; me saatiin ekasta loivasta kiemurasta seiska! Oli niitä jauhettukin. Todettu, että menee miten menee. Myös ensimmäisestä käyntiosuudesta saatiin seiska, joka hämmästyttää itseäni. Muistan vielä kuinka takaraivossa raikasi "anna sen lantion liikkua" -lause... Kiitoksia vain siitä jauhamisesta, tiedät kyllä kuka.

Prosentteja meille tippui 60,600%, joka on parannusta tasantarkkaan 2,991% edellisestä kerrasta! Tosin eri rata ja niin edelleen, mutta kuitenkin. Voiko sitä taas tyytyväisempi olla.

Poniin. Parhaaseen poniin.

22. elokuuta 2017

Takaperin kuperkeikalla -viikko

Viime kerralla kirjoitin pinkistä pilvistä ja tipahdin samaisena päivänä maanpinnalle hakiessani Pennin sisälle ratsastettavaksi. Eipä menty. Ponilla oli vasen etujalka melkein kolminkertaisen paksuinen. Jalkaa se ei kuitenkaan ihan älyttömästi ontunut, vähän kyllä, ja loppupeleissä siitä löytyi vain jumalattoman kova patti jalan sisäpuolelta. Polvesta alaspäin koko jalka oli täysin muodottoman näköinen ja minä muodoton ymmärtämään, että mitäs sitten tehtäisiin...

Onneksi ympärillä on auttavia ihmisiä ja pääsin lopputulokseen kylmäämisen ja kipulääkkeen kanssa.

Vedettiin kipulääkettä sellainen kuuriluontoinen neljä päivää. Jalkaa kylmäsin joka päivä vedellä jonkin aikaa, kunnes loppupeleissä mulla meni yleensä hermot, ettei Penniä jaksa kiinnostaa sen auttaminen tuossa tilanteessa. Onneksi jalan turvotus laski tosi nopeastikin päivä päivältä ja jäljellä on nyt tällä hetkellä enää se kova patti. Mystinen se kyllä vähän on, mutta ehkä sekin pikku hiljaa katoaa. Nyt kun todennäköisesti kirjoitan näin, niin saatan meinaan mennä ja todeta ettei sitä enää ole.

Niin kuin viimeksikin totesin, että kaikki menee niin hiton hyvin. Jos siis olisin totuuden tiennyt.

Pennin jalan lisäksi tulin itse kipeäksi ja olin miltein koko viikon pois töistä. Pakko mun oli silti käydä aina piristymässä ja paijaamassa ponia, vaikka kyllä mua ihan kiellettiikin. Sanoivat, että hoitavat kyllä sen mun ponin ilman muakin... Joojoottelin ja onneksi keskiviikkona olin jo paremmin elävien kirjoissa. Koska olin saikulla ja kuulin hierojan tulevan torstaina, sain extempore ajan vapaapäivälle vielä hierojankin!

Siis Pennin hieronnan. Enhän minä mitään hierontoja...

Penni oli selästään jumissa ja tottakai jalka oli vaikuttanut myös vasemman lavan jumiuteen, mutta onneksi ne lähti aika helposti auki. Muutenhan poni oli mukavalla tuulella. Tosin juossut aamulla tarhaan ja toisena iltana juossut sisälle. Tämä oli erittäinen harvinaista kuulla ja kertoi siis oikeasti vain siitä, että tuokin junttipulla osaa kerätä energiaa! Tähän iso Wau. Mietinkin siis, että saisinkohan seuraavalla ratsastuskerralla alleni raketin, pitkästä aikaa.

Perjantaina menen taas samaan, vanhaan, tuttuun tapaan hakemaan Penniä tarhasta ja arvatkaapa mitä siellä sitten odottaa. Takakengätön connemaratamma. Tähän muutama sensuroitu kirosana. Kenkää ei löytynyt, ei sitten mistään enkä todellakaan tiedä mihin kuun kiertoradalle Penni on sen onnistunut viskaamaan, mutta se katosi. Siinähän sitten soittelet perjantaina neljän aikaan kengittäjälle, joka toteaa ettei ole enää saatavilla. Jälleen auttavien ihmisten ansiosta sain minulle tutun kengittäjän kiinni, joka taasen antoi mulle toisen kengittäjän numeron.

Onneksi. Sillä sieltä saatiin apua jo lauantaille kello yhteentoista. Huokaus. Syvä ja levollinen huokaus.

Päätin tästä suuresta takakengättömyydestä huolimatta kiivetä selkään ja edes kävellä kenttää ympäri. Onneksi Penni omaa hyvän ja kovan kavion, eikä kenkä ollut mitenkään pahasti repeytynyt irti. Lauantaina se sitten kuitenkin kengitettiin kokonaan ympäri, vaikkei kengityksestä nyt niin kauaa ollutkaan. Vaihdettiin alle nyt kuitenkin ohuemmat, normikengät, kasimilliset.

Lauantaina kävin heti testaamassa uudet popot ja silloin ne todettiin hyväksi. Sunnuntaina puolestaan sain jälleen sydänkohtauksen kun hyppäsin selkään ja nelijalkainen tuntui pahemmalta kuin oudolta. Se oli kuin olis hypännyt kaks vuotta takaperin ja siihen tunteeseen kun Pennillä silloin ratsasti! Kamalaa. Mietin, onko se nyt seuraavaksi jossakin kuumeessa, onko kengitys aiheuttanut kuitenkin jotakin vai tekeekö se nyt vain kuolemaa niin kuin minäkin (jätettäköön tästä ratsastajan kuolemasta osa kertomatta kröhöm..).

Juoksutettuani ja pikkuisen pakotettuani kuitenkin totesin karvanalleni olevan vain juntturassa ja vähän kenties väsynytkin. Niin kuin olin minäkin. Olin niin valmis päättämään tuon viikon. Täysi epäonnen viikko.

Eilen me aloitettiin tämä uusi viikko kuitenkin hyvillä mielin, onnenhuovan kera. Tällä viikolla olisi tiedossa torstaina ratsastustuntia ja pitäisi sitä nyt oikeasti sitten ihan reenatakin. Ongelmanani tuntuu olevan loogisen viikkoliikunnan järjestäminen. Meinaan, ettei tule niin kuin liikaa ratsastettua.

Kun tuli tuossa viikon aikana kuitenkin intoa vähän kerättyä. Noin positiivisesti ajatellen.