29. tammikuuta 2017

Kaunoluistimet kavioihin?

Monessa muussakin blogissa on käsitelty tätä iän ikuista jääkeliä. Ei naurata ei. Siinä vaiheessa kun meinaa jo omilla kotirappusilla lentää pyrstölleen, tekisi mieli vain kääntyä takaisin sisälle, lukita ovi visusti ja vetää peitto korviin. Joku voisi sitten vaikka soittaa, että hei kevät on tullut! Ja sitten voisin kömpiä mielissäni auringonpaisteeseen ja hiekkaiseen maisemaan.

Mutta kun ei ne asiat niin helposti ratkea. Oli kyse sitten mistä tahansa.

© Outi Uusitalo

Olen nyt kuitenkin positiivisesti ottanut tämänkin takaiskun ja todennut, että ainakin käytiin eilen maastossa kävelemässä kaverin kanssa. Pennin mielestä olisi ollut vain harvinaisen kiva mennä kovempaakin, mutta tällä kertaa jätettiin se vauhti kotiin. Alussa pieni ilmaloikka sai mut jo ajattelemaan, että mitähän tästäkin tulee, mutta kyllähän poni sitten vähän rauhoittui. Oltais kyllä voitu se lenkki kävellä pariikiin otteeseen, mutta läpimärkänä ei sekään jostain syystä huvittanut.

Samaten meillä oli oikein kamera mukana, mutta kuvasaldot jäivät kelin myötä onnettomiksi. Josko joku toinen kerta uudestaan! Penni kuitenkin vakuutti mut, että asiat eivät nyt oikeasti ole niin huonosti, sillä tuo virta mikä löytyi, yllätti minutkin iloisesti. Onneksi mukana oli kuitenkin reippaampi kaveri, joten päästiin me vähän ravaamaan toista välillä kiinni ja Penni otti yhden pienen laukkapätkänkin.

Ihan itsenäisesti tosin.

Tunnetteko muuten paljon hevosia, jotka osaavat ihan itse jarrutella, jotta pääsevät ravaamaan? Penni teki sitäkin yhdessä vaiheessa. Se oikein tuskallisesti käveli hitaasti ja kun kannustin sitten ottamaan kaverin kiinni, niin toinen oikein ponnahti raville! "Jee, me liikutaan!" Olisi varmaan sopinut ponin suuhun paremmin kuin hyvin. Ja ei, tuo lausahdus ei sen suusta kuitenkaan kovin usein kuulu.

Ja ihan uutena asiana, meidän lookki muuttui tuossa viime viikon loppupuolella radikaalisti. Villimustangista tuli nyt kunnon kisaponi! En olisi tämän päivän ikinä uskonut tulevan, että oikeasti oma-aloitteisesti (okei, oli mulla kannustusjoukkoja) suostuisin leikkaamaan Pennin tukan lyhyeksi. Nyt se on kuitenkin tehty ja olen suunnattoman tyytyväinen tähän! Uusi tyyli antoi myös mulle jotakin positiivista virtaa tähän hommaan, eikä asiat tuntuneet enää niin kamalilta. Tiedä sitten, mistä moinen johtuu...

Musta tuli melkein ruunan näköinen! T.Penni

Taidan silti kaivaa luistimet jalkaan ja yrittää luistella ainoan mäen ylös, joka mulla on matkalla tallille. Jos en ikinä perille pääse, liu´un ainakin takaisin kotiovelle jos ei muuta.

Sitä kevättä odotellessa. Ponin karvatkin puhuvat jo vähän siihen suuntaan.

26. tammikuuta 2017

Ei mekään ruusuilla tanssita


Kun jaksaa hehkuttaa, niin eiköhän sitä ole pian edessä jotakin niin murskaamatonta, ettei enää mikään toimi. Enhän mä toki tiedä, että mikä oli niin murskaamatonta, mutta mikään ei ole vain toiminut. Ei ponilla, eikä kyllä kaksjalkasellakaan.

Motivaatio katosi Kiinan laivapostissa, vaikka se postilaatikkoon kolahtikin aikaisemmin. Ilmeisesti se oli jonkun muun motivaatio, joka lähti paluulennolla. Jotenkin tässä silti ollaan rämmitty. On itketty ja on katsottu peiliin.

Todennäköisesti vika on siellä peilissä.


Ponilla todennäköisesti alkaa kenttä maistua hiekalta, vaikkei hiekkaa näkyvissä tällä hetkellä olekaan. Käytiin eilen kaverin seurana pellolla kävelemässä ja siellähän tuosta ponista kuoriutui taas menohaluinen itsensä. Tallipihalle olis ollut kiva laukata, siinä lenkin päätös. Tai no, mentiin me vielä käymään kentällä, jonne Penni ei tosiaakaan olisi halunnut enää suunnistaa. Käytiin kuitenkin ja kehuin toisen taivaisiin.

Mulla loppuu vain enää ideat miten piristäisin toista, koska Pennin kanssa on tosi vaikea lähteä yksin mihinkään maastoon. Tai en edes enää tiedä onko se ongelma sitten minä vai poni. Pelkään ehkä liikaa, että mitä voikaan sattua. Enkä puhu tippumisesta vaan jostakin kamalammasta.

Kun ajatukset ovat sekaisin koko nelijalkaisen suhteen.


Tavoitteet ovat kuopattu. Ei jaksa pohtia. Ei jaksa vaivautua ponnistamaan. Tunnille ollaan menossa, josko se nostaisi jotenkin edes tästä mutakuopasta ylös. Kaiketi sielläkin on joskus käytävä, jotta taas jonain päivänä arvostaa sitä, ettei poni näytä mutakuopassa käyneeltä. Kaunishan se on. Ja söpö joka ikinen päivä.

Poni on kaivannut myös jonkin verran hellyyttä menneinä päivinä ja se on painanut päänsä monesti syliini. Tiedä sitten porkkanan toivossa tai ei... Nuo pienet hetket ovat olleet kyllä ihania ja pistäneet hymyn pienesti huuleen. Kliseisesti siis sanon, että kyllä mä vaan niin rakastan tuota eläintä. Suurella sydämellä.


Mitään sen suurempaa ei ole tähän mennessä meidän arjessa tapahtunut. Kunhan nyt rämmitään suksilla loskakelissä, vaikka kelit ovatkin olleet mahtavia muutaman päivän ajan. Kaksjalkanen odottelee kevättä ja kesää, koska ei pahemmin osaa arvostaa pakkaskelejä, vaikka ehkä pitäisi.

Kun aina pitäisi olla niin positiivinen.
Nyt en ollut.

Koska ei me oikeasti ruusuilla edes tanssita.

Mielipiteeni yhtään mistään. T.Penni

18. tammikuuta 2017

Haaste; Hevoseltani olen oppinut...

Jos oikein tarkkoja ollaan, niin en mä jotenkin olisi ikinä uskonut, että jonain päivänä oikeasti omistaisin ponin. Olin pitänyt sitä jo mahdottomana haaveena, joka toteutuisi jos jonain päivänä voittaisin lotossa. Mutta sitten siitä haaveesta vain tuli yhtäkkiä totta. Asiat vain loksahtivat paikoilleen. Nimet paperissa me ajettiin äitin kanssa Pennin vanhasta kodista kotiin, enkä silloin vielä oikeasti edes tajunnut, mitä se meinaa kun ne nimet siinä paperissa on.

Elän edelleen välillä siinä uskossa, että minä vain vuokraan jonkun muun nelijalkaista, joka vain on tajuttoman ihana. Sitten välillä taas muistan, että eihän se mihinkään ole lähdössä, ellen minä itse asialle tee jotakin. Olen myös joutunut pohtimaan mitä erikoisimpia kysymyksiä ja oppinut älyttömästi kaikkea uutta ja ihmeellistä tämän noin puolentoista vuoden aikana.


Mutta mitä Penni sitten onkaan opettanut minulle?

Ensimmäiset viikot ja kuukaudet oli mulle sitä omanlaista yhdessäolon aikaa. En kauheasti vaivannut ponin päätä sillä ratsastamisella, sillä se oli oikeasti ylitsepääsemättömän vaikeaa, koska Penni ei liikkunut. Mulla ei myöskään ollut kavereita, jotka olisivat hirveästi pystyneet tulemaan auttamaan, joten suosiolla vain juoksuttelin ponia. Olen aina tiennyt, mutta vasta Pennin kanssa kokenut sen todella, kuinka paljon tuollainen yhdessä olo voikaan lähentää ja miten paljon hevosen kanssa voikaan tehdä ilman satulaa ja suitsia. Luottamus syntyy yhdessä ololla. Uskokaa tai älkää.

Toki me oltiin Pennin kanssa jo tuttuja, joten meidän alku ei ollut täysin tuntematon.

Kun sain vihdoin pienesti apua Pennin liikutuksiin, heräsi kysymys siitä, miten tuollaista eläintä kuuluu ruokkia. Yritin kerätä tietoa mahdollisimman helposta ruokintaohjeesta ja kyselin neuvoja. En oikein vain ikinä päässyt jyvälle, vaikka Penni kauraa söikin. Poni oli myös lihavassa kunnossa, joten ei sille voinut heittää vain kaikkea nenän eteen. Vanhalla tallilla se myös asui hetken tallissa ennen kuin muutimme nykyiselle pihattopaikalle. Nythän meillä on se villi ja vapaa heinä, joten itse väkkäreihin en halua edes paljoa kajota. Mutta en mä silti osaa vieläkään sanoa ruokinnoista mitään. Oppinut silti jotakin.

Heinä on elinehto, niin Penni mulle kertoi. Mutta porkkanat kiva lisä, se vielä jatkoi lausetta.

Syksyllä 2015

Jo ennen muuttoa mulla oli kauhea pulma sopivan satulan suhteen. Tällainen suurimmaksi osaksi itseoppinut maalaisjuntti ei kyllä oikeasti tajua satuloista muuta kuin että Prestiget on tosi kalliita ja Wintecit halpiksia. Jälkimmäinen tuli vain todettua omalle ponille epäsopivaksi. Oli pakko etsiä tietoa, päntätä leveysmitoista kaikki mitä suinkin pystyi ja merkkejä piti arvioida hinnoiltaan. Ai että kun olisikin ollut varaa vain hankkia satula-auto pihalle, mutta yritin kaikin keinoin itse ensin etsiä. Ja oi sitä onnen päivää kun sopiva satula löytyi.

Ihan itse löysin. Sopivuuteen sain vähän apuja, mutta kaikki satulat olen ihan itse hankkinut ja todennut ponille hyväksi. Toki, voisinhan todeta, että mistäs minä tiedän onko ne sitten edes sopivia...

Uskon silti, että ponin hyvä liikkuvuus kertoo jo paljon.

Tämä on kesältä 2014, kun en edes tiennyt saavani tätä joskus omaksi.

Jos nyt summataan nämä asiat jo yhteen niin voisin todeta, että Penni on opettanut minulle myös sen, että rahaa palaa. Hevosella pääsee rahoistaan ja niitä sellaisia lauseita. Heppashoppailu on harvinaista herkkua, vaikka harrastan sitä turhankin usein ja ihan turhiin asioihin. Ne tärkeät jutut jääkin sitten ostamatta ja yleensä ne maksetaan sitten niillä hiluilla, mitä niistä kivoimmista kamppeista jää. Meille myös hyvien loimien löytäminen on ollut vähän haasteellista tuon ponin vaikean koon puolesta, mutta nyt meillä on kyllä loimiarmeija hyvin koossa.

Niin ja senkin olen oppinut, että tuollaiselle ponille on harvinaisen vaikea oikeasti löytää yhtikäs mitään sopivaa. Full on liian iso, cob liian pieni. 135cm liian lyhyt ja 145cm liian pitkä. Liian ahdas edestä, liian suuri edestä. 16" liian lyhyt, 17" liian pitkä. Satula on liian kapea, leveyden puolesta ei olekaan ollut ongelmaa. Paitsi se, ettei niin leveitä satuloita tehdä.

Milloin keksitään Pennin mitoitus?


Mentäisiinko vihdoin eteenpäin... Penni on myös opettanut mulle henkiseltä kantilta ihan hurjasti kaikkea. Suurimpana asiana varmastikin sen, että kärsivällisyys maan perii. Läskin sulatus ei ole nopeaa puuhaa, eikä kunnon kohotus tapahdu viikossa. Tuollainen vaatii myös totaalista työskentelyä, eikä vain pientä jolkottelua. Tähän tosin voisi lisätä, että eihän mikään tapahdu hetkessä, mutta tuloksia voi saada aikaan oikeasti lyhyessäkin ajassa. Sehän riippuu ihan, mitä haluaa tavoitella.

Tässä elämäntavassa on myös oltava avoin kaikelle uudelle, eikä mitään vinkkejä saisi heittää heti pöydän alle. Olenkin eteenpäin liikkumisen suhteen saanut monilta ihmisiltä monia erilaisia lähestymistapoja. Olen tajunnut myös ratsastustuntien suuren merkityksen jos tavoitteena on oikeasti tehdä muutakin kuin vain höntsäillä. Tunneilta olenkin saanut ihan hurjasti irti ja tuolloin se poni melkein liikkuu parhaiten. Sieltä ne motivaation siemenet ovatkin lähteneet.

En tiedä onko tämä jo joskus esiintynyt täällä, mutta 2014 ensimmäisiä ratsastuksia.

Olen tajunnut, että hanskat tiskiin -asenteella tavoittaa vain ja ainoastaan huonon fiiliksen. Tämän ponin kohdalla on myös pakko olla aina asenne kohdillaan, jotta tamma ei vetäisi hommaa ihan ranttaliksi. Tällä tarkoitan, että mitä parempi asenne mulla on saada se liikkumaan, sitä paremmin se nyt vain oikeasti liikkuu. Jos mua väsyttää, poni kettuilee enemmän. Siksi olen joutunut välillä vain sanomaan itselleni, että tänään et ratsasta, olet vihainen, surullinen, väsynyt tms. jolloin tietää, ettei hommasta oikeasti vain tule mitään. Vihaisuus tuon ponin kanssa on kyllä se vihoviimeinen...

Lohikäärmeen poikanen on silloin syntynyt.

Mutta ehkä suurimpana asiana ikinä olen oppinut sen, miten suuri vastuu mulla on. Olen vastuussa siitä, jos se rikkoo jotakin. Olen vastuussa kun satulavyö on hiertänyt sitä. Minä joudun päättämään, puetaanko sille päälle vai ei. Jos puetaan, mitä sille puetaan. Tarviiko se suojia hommissa vai ei. Ovatko ne satulat sopivia, jos eivät, mitä sitten? Pitäisikö Penni kenties hieroa tai hoitaa jotenkin muuten. Milloin kengitykset, milloin raspaukset... Rokotukset... Jos sillä on haava, minulla on vastuu hoitaa...

Se vastuu on jotakin niin suurta, mitä ei varmasti voi verrata mihinkään. Eikä sitä pidäkään verrata.


Tästä puuttuu varmasti paljon asioita, joita olen oppinut. Olisinhan minä voinut vielä laittaa senkin, että olen oppinut Pennin kanssa vasta edes ratsastamaan, mutta koska tämä on loputonta opettelua, en sitä tuonne halua upottaa. Olen samaan syssyyn oppinut myös luottamaan Penniin, vaikka kaikkea en vielä uskalla tehdä. Olen silti esimerkiksi seissyt ponin selässä, hypännyt ne korkeimmat esteeni ja voittanut pelkoni sänkipeltoja kohtaan. Edelleen silti kammoksun laukkapätkiä kaverin kanssa maastossa. Olenhan kuitenkin tippunut Penniltä vain ja ainoastaan maastoreissuilla... Myös ihka ensimmäisellämme.

Ja ihka ensimmäisen nilkankin olen murtanut Pennin kanssa.

Onhan se siis opettanut myös sen, että tässä lajissa voi oikeasti sattuakin.
Ja että harjasta kiinni ottaminen ei ole noloa, se on joskus ihan kannattavaa.

15. tammikuuta 2017

Motivaatio, joka katosi postissa

Viikot vierivät niin hirvittävän nopeasti, ettei postauksiakaan kerkeä kirjoittamaan kuin keskellä yötä. Mitäpä tuolla nyt niin väliä kuitenkaan, tuntuu, että tekstisuoni kukkii juuri nyt eikä huomenna! Osasyy myös hiljaisuuteen oli ponin osalta motivaation puute. Tai pikemminkin ratsastajan saamattomuus saada poni liikkeelle kunnolla. Mutta siitähän minä voisinkin tarinoida teille lisää...


Olen siis elänyt koko alkuvuoden pienessä olotilassa "Penni ei vain halua liikkua, olkoon...". Todellisuushan on ollut varmastikin se, että minulla itsellä katosi motivaatio ja Suomen talvisäät eivät edesauta asiassa edes hiutaleen verran. On harvinaisen inhottavaa pukea kolmetoista kerrosta niskaansa ja sitten yrittää rantapallon tavoin pysyä tynnyrin kyydissä. Sitten ne pakkaset hellitti, eikä motivaatio silti tullut takaisin. Talvisää ei lähettänyt palautusosoitteeseen sitä kuuluisaa motivaatiota.

Lähetin perään vielä reklamaationkin, eikä silti kuulunut.


Silmä puoliksi kiinni, mutta aika komea poseeraus silti!


Ja sitten perjantaina otin itseäni vain niskasta kiinni ja kampesin saappaiden ja kannusten kera kultaisen makkarani kyytiin. Voisin melkein vannoa, että jos olisin omistanut huonon päivän, en olisi ollut tyytyväinen missään nimessä ponin menoon, mutta kyllä se vain yritti parhaansa. Siinä lumimäärässä joutui Pennikin nostelemaan kolminkertaiselle korkeudelle jalkojaan. Ja menimmekin ihan oikeasti pitkän treenin. Treenin aiheena: kohottaa kuntoa talvisäässä. Onneksi sillä oli nuo upouudet valkoiset suojat jaloissa, näettekin ne tämän päivän kuvista.




Se perjantain treeni tuotti tulosta siinä mielessä, että eilen Penni loisti ihanuudellaan. Se oli kuuliainen ja eteenpäinpyrkivä ihan omasta takaa. Laukka pyöri mukavasti, vaikka tehtiinkin pääosin ravissa vain harjoituksia. Oikeasti me vain yritettiin pysyä uralla suorana, eikä venkuloida itseämme vinoon, mutta ei kerrota sitä kenellekään. Olisi myös tosi kiva osata ratsastaa kulmat kulmina, eikä ravirataa... Pikku vikoja, korjattavissa ratsastajan huolellisuudella.

Mutta saanen silti töräyttää torveen ja kehua ponia vielä astetta enemmän tältä päivältä! Siis voitteko kuvitella; Penni halusi välttämättä laukata ja ihan tajuttoman lujaa kentällä!? Se ihan itse otti ja lähti hurjaa kyytiä ja minulta uupuivat ne ruosteiset jarrut. Mutta en minä jarruttanutkaan, nauroin ja kehuin ponia sen jumalattomasta innostuksesta! Loppuratsastuskin sujui tosi mukavasti, vaikkei me taaskaan mitään ihmeellistä tehty. Mentiin vaan ympyröitä ja taivutteluja. Vasempaan me ollaan muuten huomattavasti jumisempia...

Se ilme, kun poni haluaa vain mennä!


Olen jotenkin vain niin hämmentynyt siitä, miten nämä muutamat kunnon työskentelypäivät vaikuttivat tuohon poniin. Ja noinkin positiivisella tavalla, että toinen haluaa totaalisesti vain mennä! Enkä nyt tarkoita menneessä aikamuodossa puhuvana, että nämä treenit olivat tässä, ehei, vaan mehän jatkamme tällä linjalla. Huomasittehan sen, että se kadonnut motivaatio löytyi? Kasvatetaan Tarzanin lailla kuntoa, että jonain päivänä hypitään lianeissa pitkin Suomen mantuja.

Tai jos nyt ekaks kuitenkin tavoitteena vain se oikeasti onnistunut laukkavoltti.


Muuten, mitä mieltä olette pienesti uudistuneesta ulkoasusta?

7. tammikuuta 2017

Jalustin.net postaushaaste; Vuosi 2016

Tammikuun tallustelut

"Tältä näytin viime vuoden talviturkissa. T. Penni"

 Vuoden takaiset treenit näyttivät ennemminkin koeratsastuksilta.

Helmikuun hömpöttelut

 Taisi olla ekoja kertoja kun poni ei koko ratsastuksen aikana osoittanut mieltään. Toista on tänä päivänä.

Satulan syy, että istunta näyttää ihan järkyttävältä, ponihan jo yrittää!

Maaliskuun masun sulatus

 "Prinsessa minä! T. Penni"

 Meno näyttää jo joltakin. Maha ei kylläkään osoita laihtumisen merkkejä...

Kädelle painava poninketale. Ja varpaatkin melkein menosuuntaan.

Huhtikuun huhkimiset

 "Aurinko alkoi lämmittää mukavasti. T. Penni"

 Ensimmäisessä estevalmennuksessa ikinä! Vauhtia riitti tuolloin. Matka olikin jännittävin juttu varmasti.

 Estetreenit löytyivät pian kotooltakin. Poni on tässä ihan isänsä värinen.

Ensimmäisiä kertoja pelleillen. Kuva kertoo vauhdista, jota ei kylläkään ollut.

Toukokuun touhuilut

 Kavalettijumppaa, joka jäi lyhyeksi huonon kunnon takia.

Taitaapi olla ratsastajan ensimmäinen isompi este. Ilme kertoo kaiken.

Kesäkuun keksinnöt

 Juoksutusta ja maastakäsittelyä. Ihana kesäkarvainen PenniPanni.

 Ratsastajan istunta parantunut omaan silmään mukavasti. Satula alkoi tässä vaiheessa aiheuttamaan ongelmia.

 Esteistunnassa kylläkin parantamisen varaa... Poni silti innoissaan!

 Etutukka kiinni ja rakennekuvaa kehiin! Kamala pallomaha...

Tämähän näyttää jo ratsastukselta! Askelkin pidentynyt!

Heinäkuun hempeilyt

"Naamatauluni heinäkuun helteessä. T. Penni"

 Päivä, jolloin poni oli aivan mahtava ratsastaa. Kuvaajakin onnistui taltioimaan sen!

 Sivuprofiilista meno ei kuitenkaan ole mitenkään kummoisen oloista. Jalkatyö silti hienoa!

 Laukka oli kesällä vielä vähän hakemista. Uusi satula kuitenkin paransi ponin menoa huimasti!

Paljon ryhdikkäämpi istunta. Huomatkaa myös turvallisuusesimerkki puhelimesta taskussa!

Elokuun elonmerkit

 Etupainoisen pitkää menoa. Eteenpäinpyrkimys kuitenkin alkoi nousemaan pikku hiljaa.

Ratsastaja selkeästi tykännyt kevennellä kun näitä katselee...

Syyskuun satuilut

"Kävin sänkkärillä syömässä. T. Penni"

 Ja edelleen kevennetään... 

 Hypittiin niitä ratoja jo syksyn puolella. Jokseenkin moottopyöräilyn näköistä.

Menovauhti oli päätä huimaava... Not.

Lokakuun laiskottelut

"Lokakuussa olin niiiiiin söpö. T. Penni"

 Ratsastaja tuntunut löytävän jo nappuloita eteenpäin menoon.

 Nelitahtisen näköistä laukkaa. Silti parempaa kuin aikaisempina kuukausina.

Ravi saanut silti tosi paljon voimaa. Ratsastaja ei enää könötä ihan miten sattuu.

 Irtohypytyksiä, josta Penni tykkäsi ihan sika paljon!

 Vesikelillä toimitaan hienosti, tottakai.

Marraskuun mammuttihömpät

"En mä muuten olis tullut, mutta porkkanoista tiesin. T. Penni"

 Pitkää raviaskelta, ratsastaja menee edelleen riman ali keventäen...

 Laukka jo korkeempaa edestä. Kolmitahtisuus alkanut heräilemään paremmin henkiin.

 Etukeno on kiva... Poni silti kivannäkönen.

 Pieniä hyppelyitä oman mielen virkistykseksi. Ponikin tykkäsi!

Mukavaa takapäätyöskentelyä, pakko kehua!

Joulukuun jolkottelut

"Ja sitten kaksjalkanen leikkas mun tukan. T. Penni"

 Yksinäinen maneesikerta. Poni oli totaalitollo. Koulusatula myös pääsi kuvioihin.

 Ratsastajalla motivaatio katossa, hymykin korvissa! 

 Poni on vaan niiiiiiiin hiano!!

Viimeinen tunti viime vuoden puolella. Kehitys on silmiinpistävä. Jopa siihen omaan pistävään silmään.


Kokonaisuudessaan siis aika kehitysrikas vuosi ollut takana. Enempää ei olisi vuodelta voinut oikeasti edes toivoa. Startattiin muutamissa kisoissa ja koettiin aika paljon myös vastoinkäymisiä ponin liikkuvuuden osalta. Muutenhan meillä koko vuosi meni hyvin vähissä takapakeissa. Pennin kehitys on ollut järkyttävän hienoa, enkä olisi ikinä uskonut, että munkin taidot riittäisi viemään sitä tohon kuntoon.

Monta ihmistä meillä on silti ollut apuna ja tulee olemaankin. Ei yksin pärjää pitkälle.
Kiitokset jokaiselle osalliselle. 

Toivottavasti 2017 tuo mukanaan enemmän vauhtia.
Vaarallisia tilanteita ei tarvita, eikä terveydellisiä vastoinkäymisiä.