Vanhuus tulee pelkuruudessa

Se tunne, kun kiinnität ensimmäiseksi huomiota siihen, että ponisi näyttää likaiselta.

Onneksi se on vain sitä tummunutta karvaa. Tosin, ei se luistata minua siitä hommasta, että Penni todellakin kaipaisi perusteellista pesua. Tykkäsi se siitä tai ei. Ehkäpä kuitenkin kannattaa odotella edes hitusen lämpimämpiä kelejä. Vaikkei tuolla nyt kylmäkään enää ole. Eilen oli.

Kuvat ovat viime vuoden puolelta, koska nykyistä kuvamateriaalia ei toistaiseksi ole.

Perse penkkiin ne sanoi...

Eilen kapusin pitkästä aikaa ponin kyytiin ja tänään jalat kyllä kertovatkin siitä, ettei motivaatiota ole ollut. Penni oli kuitenkin todella kiva ratsastaa ja yllätyinkin miten kivasti se oli kuulolla! Vasen kierros meille on hankala, mutta nopeasti tuntui, että pohje meni läpi ja homma sujui. Venyttelyä kaivattaisiin silti. Poni tuntuu vähän rautakangelta, mutta enpä sanoisi muuta ratsastajastakaan.

Vähän pelko perseessä sitä tuolla kyllä menee, niin minä kuin Pennikin. Pelkäämme liukasta pohjaa ja kaatumista. En ymmärrä kun toiset vain antavat mennä. Jotenkin itsellä ei riitä kantti ja laukkaakin harrastin vain vähän, tosin sen vähän se tuntui aivan älyttömän hyvältä mennä! Olenkin miettinyt, että pelkäänkö minä ja poni luikahtaa aidan ali kun minä en uskalla pyytää ihan niin paljoa... Sitä on tullut vanhaksi, kun alkaa pelottaa erinnäiset asiat. Siitä olen varma.

Aikas pitkä askel.. vai mitäs sanotte?

Minulle olisi erävoitto jos uskaltautuisin vähän edes baanaamaan pellolle, mutta se sitten ei taas tunnu hyvältä ajatukselta siltä kannalta, että Pennihän nyt saattaa keksiä jotain. Eikä mua siinä mikään muu, mutta tippuminen aidattomalla alueella on jotenkin hirveä ajatus. Tiedän kyllä, että tuo nelijalkainen varmasti nauttisi siitä.. Kenties voitan itseni joku päivä.

Tosin se joku päivä saattaa olla liian myöhään jos nyt säätiedotuksia katsoo.

Mehän ei olla edes poistuttu maastolenkeille sitten syksyn. Musta on todellakin tullut totaali pelkuri. Tosin metsälenkki kuulostaa silti houkuttelevalta. Olis jotenkin omalla tavallaan mukavaa lähteä viettämään vähän ponin kanssa aikaa sinne. Se on terapiaa oikeasti. Mutta ehkä sekin jonain päivänä. Sitten kun asiat tuntuu hyvältä. Nautin kuitenkin suunnattomasti kenttätreenistäkin.

Onhan niissä kaikissa se oma jokin. Jos nyt edes säännöllistäisi sitä ratsastuksen harjoittamista. Ensiksi.

Luonnonrauhaa ja liian suuri ponin pää

Toivottavasti pääsisi tässä piakkoin kuvaamaan Penniäkin, nyt kun tuota lunta satoi ja maisemat ovat vähän kivemman näköisiä. Sitä ennen jaan teille kuitenkin näitä luontokuvia, jotka osa varmasti on nähnyt Instagramin (@JNV.photo) kauttakin. Pennistä nyt kuitenkin saa aika mukavia kuvia tähän aikaan vuodesta kun se ei vielä näytä kuoriutuvan munan kuoresta. Meinaan vain, että kun se karva alkaa tummumaan varmasti taas kevään mittaan, niin minusta se näyttää ainakin vähän kuoriutuneelta tipuselta.

Muutenhan meillä menee ihan hyvin. Treenit ovat jääneet edelleen niiden kelien takia, mutta kenties tästä pikku hiljaa pääsisi tekemäänkin jotakin! Eilisen tunnin tosin jouduin jättämään kipeyden vuoksi, mutta jos tänään uskaltautuisi tallille kokeilemaan Pennin uusia suitsia. Kyllä, ostin sille jälleen uudet suitset, mutta älkää huoliko; olen edellisiä kyllä myynytkin.

Suitset ovat Premiera merkkiset, todella kauniit koulusuitset. Tai koulusuitsiksi niitä itse kutsuisin, koska niissä on pyöristetyt nahkahihnat. Leukahihnaa noissa suitsissa ei ole, mutta mullahan on omasta takaa jo PS of Swedenin leukahihna, jonka saa kiinni sitten tarvittaessa. Ainoa asia mikä itseäni nyt juuri huolettaa on, että suitset ovat cob kokoa ja silmääni ne näyttävät aika pieneltä. Saa siis nähdä menevätkö ne Pennin päähän. Jos eivät, täytynee koittaa sitten myydä ne ja ostaa ne full kokoiset tilalle.

Suosittelen kaikille, että hankkikaa sellainen hevosen pää, johon ei tarvitse kokoa aina arpoa. Tai mittailla armottomasti. Minä en ainakaan jaksa mittanauhan kanssa pelleillä.

Mutta niistä kenties enemmän illemmalla. Jollei nyt käy oikeasti niin, että ponin pää onkin liian suuri.

Mutta kertokaahan toki mielipiteenne näihin kuviin! Niitä on aina mukava kuulla!

Sitten ensi vuonna...

Kun avaan pitkästä aikaa tämän vanhan tutun tekstiruudun kuvineni, hymyilen pienesti.

Voinen kertoa, että on todella mukavaa näpytellä jälleen teille tänne luettavaa, vaikka aloitankin vähän puhtaalta pöydältä. Se miten edes blogin kirjoittaminen tulee jatkumaan tai miten haluan tätä jatkossa toteuttaa on minullekin yllätys. Tein silti pienimuotoisen lupauksen tälle vuodelle, että nostaisin tämän takaisin jaloillensa.

Olen tätä kuitenkin hurjasti kaivannut, koska en ole kuukauksiin päässyt toteuttamaan itseäni tekstin muodossa ja jo nyt taas ymmärrän miten tästä hommasta nautinkaan. Päivitin ulkoasun, väsäsin uudet pikkuiset esittelykuvat ja ahh, kaikki tuntui taas niin kotoisalta. Hovikuvaajani innostui Pennin kuvauksesta, joten kuvasaldoakin on. Toivottavasti on jatkossakin.

Tahtonen kuitenkin kertoa, että ei pidättäydytä enää täysin Pennin ympärillä; haluan jakaa teille varmasti muitakin otoksiani, jotka seuraavat minua Instagramissakin toisella tililläni. Kasatkaamme silti tänne se kokonaisuus myös tekstinä.

Kuvat ovat viime vuoden joltain viimeisiltä päiviltä, kun oli vielä semi kaunista.

Mutta ehkäpä siinä ne alun perinpohjaiset ja turhatkin jaaritukset, joita en itse ikinä jaksa lukea. Pennin kanssa me ollaan oikeastaan lokakuun loppupuolelta leikitty "motivaatio piilosilla" -leikkiä ja myönnän, että olen kokenut suuria laiminlyönnin omantunnon tuskia. Olen saattanut olla käymättä neljään päivään tallilla edes katsomassa ponin perkelettä, mutta toisaalta aina todennut, että kyllä se into taas palaa.

Seuraavalla viikolla todennut saman uudestaan.

Ja nyt on jo se ensi vuosi, josta aina niin puhutaan. Katsotaan sitä treenaamista sitten ensi vuonna. Laihdutus alkakoon ensi vuonna. Olkoon kaikki paremmin ensi vuonna. Ja sitten olen minä joka haluan todeta, että jos katsotaan sitten toukokuussa.

Otetaanpa silti ihan pienimuotoinen ponikatsaus viime vuoteen!

Nimittäin viime keväänähän prinsessa Penni muutti omaan vuokra-asuntoonsa (jonka MINÄ kustannan, okei kustansinhan minä pihattopaikankin mutta ymmärrätte pointin). Sen jälkeen meillähän alkoi ihan huima nousukausi ja kaikki asiat vain loksahteli paikoilleen. Napattiin kesällä meidän ihka ensimmäinen sininen ruusuke koulukilpailuista ja siirryttiin sen jälkeen ratsastamaan Helppoa Beetä.

Ja koettiin myös se kerta kun ensimmäisiin HeB kisoihin oltiin menossa, ettei poni suostunut mennä traileriin. Katkerana edelleen.

Vuosi sitten rohkenin ja leikkasin tukankin niin, että Penni näytti hetken pottatukkaruunalta, mutta sen jälkeen ei ole villimustangi tukkaan ollutkaan paluuta. Kevään aikana laihduttiinkin niin urakalla, että kesällä meillä oli hanurissa jo mukavat pyllylihakset. Sitten tuli syksy, minun elämäni heitti kuperkeikan ja samalla tajusin, että olin elänyt kaksi vuotta pelkästään ponin kanssa. Tiedättekö kun koko elämä on poni poni talli poni.

Ja sitten siinä onkin yhtäkkiä sisältöä enemmän kuin osasi odottaakaan. Aikuistut kerta heitolla viisitoista vuotta ja olet silti teini, joka ei vieläkään ymmärrä miksi veroja maksetaan.

Aloitin viime vuonna myös hevoshierojan opinnot, jotka kuitenkin tyssäsivät kesällä omaan nilkkaan. Osaan mä ne perusjutut ja välillä vähän hemmottelenkin Penniä pienillä hieronnoilla; onneksi sitä voi harrastaa ihan omassa rauhassakin. Vaihdoin syksyllä myös työpaikkaa ja jotta tietäisin miksi käyn töissä, meillä oli viime vuonna kolme eri satulaa. Tällä hetkellä kuitenkin viimeisin ja parhain hankinta ikinä; Henry de Rivel.

Niiden satuloiden lisäksi ostin itselleni ajokin, sadoittain heppatavaraa, joulukuussa uuden kameran ja nyt vielä ihmettelen, että tilin saldot ovat miltein miinuksella. Noiden materialismi onnellisuuksien lisäksi muutettiin mahtavan elämänkumppanini kanssa yhteiseen asuntoon toiselle paikkakunnalle. En asu enää vanhempieni tai mummuni helmoissa vaan olen oikeasti aikuinen.

Joka omistaa ponin ja kadotti noihin kaikkiin asioihin motivaationsa. Tapansa kullakin.

Kävin viime vuonna myös elämäni ensimmäisellä "road trip" tyyppisellä reissulla Norjan Lofooteilla. Meidän reissu oli ikimuistoinen. Kuvasaldot huusivat hoosiannaa ja voinen sanoa, että enpä ole ikinä revontulia nähnyt, mutta siellä näin. Maailma on ihmeellinen paikka; taivaskin voi tanssia pään yläpuolella väriloistossa.

Reissulla mulla kyllä tuli Penniäkin hitusen ikävä, mikä osoittautui totaali virheeksi kun sain vähän tuon lauseen sanomisen jälkeen puhelun, että PenniPannipa on päättänyt loikata aidan yli. Kyllä, tuo tankki oli hypännyt aidan yli, mutta samantien mennyt tallinomistajan luokse. Onneksi tallilla on mahtavia ihmisiä ja Penni pääsikin liikkumaan tuon kolttosen jälkeen. Mitäpä minä olisin maailman laidalta voinut tehdä.

Ehkäpä tässä on jo katsausta meidän tapahtumarikkaaseen elämään, josta kaksjalkaselta puuttuu edelleen se oikea motivaatio; kelit eivät ainakaan auta asiaa. Toisaalta palo olisi oikeasti todella kova päästä ratsastamaan oikeasti ja tosissaan, mutta kentän pohjat ovat eri mieltä ja näin ollen intohimo yhtikäs mihinkään poniin liittyvään on vähän kadonnut.

Toki kukapa sitä haluaisi luistimet jalassa maastakäsin juttuja tehdä.

Poni kun jo muutenkin vetää perässään persmäkeä tuolla jäätiköllä.

Toivotan silti kaikki tervetulleeksi takaisin palaamaan meidän tekstien seuraan!

Toivottavasti olette edelleen menossa mukana!