13. helmikuuta 2018

Avainsanana ylöspäin


Harvinaisen pitkästä aikaa jaksoin uskoa siihen, että ratsastaminen kannattaa. Se on niin terapiaa itselleen kuin samalla liikuntaa ponille. Niin ja kuntolopulle minulle. Kiitos vain tauon, tuntui, että happi kulki vieläkin vähemmän sunnuntain ratsastustunnin aikana. Kaikki oli kuitenkin sen puuskuttamisen arvoista; vaahtohikinen poni oli niin tyytyväinen ja sietikin olla!

Tiesinpähän taas, miksi tähän iänikuiseen hommaan on juuri tuon nelijalkaisen kanssa lähdetty. Penni esitteli mitä mahtavimpia laukkapätkiä ja tuntui oikeasti siltä, että ohjissa olevat nappulat olivat kohdillaan. Tosin joutui mulle aina välillä muistuttamaan, että niistä nappuloista voi pitää oikeasti kiinni eikä hölläillä välillä salaa. Ei raami muuten pysy. Niin. Ettäs tiedän.




Me kuulemma jopa näytämme ihan hyvälle, mutta näytimme vielä paremmalle kun sain ponin retaleen kaalin nostettua edes hitusen korkeammalle kuin olen tottunut sitä ratsastamaan. Ja ai että kun kaikki askellajitkin tuntuivat ihan erilaisilta! Pennihän ihan ponnisti. Ylöspäin, eikä vain laahustanut lumihangessa jättäen jälkeensä metrin levyistä uraa. Niin kuin ennen vanhaan. Silloin kun me oltiin totaali pullukoita.

Kohta voisi taas sanoa, että pullat on uunissa. Tällä liikutustahdilla kesäkunto 2030 kuulostaa tavotteelta.




Ottaisinpa siis itseäni niskasta kiinni. Ottaisin sen ilon irti näistä keleistä. Ja tänään otin sen saman fiiliksen kuin olisin mennyt sunnuntain tunnille. Kyllä se Penni vain on niin söpö ja kaikkea ja saa mulle itselle aina hymyn huulille kauneudellaan. Päättäminen oli se avainsana tähänkin hommaan; poni oli aivan ihanteellinen. Tosin noustuani selkään se lähti samantien ravaamaan. Ja minä nauroin toisen innokkuudelle. Joutui ihan toppuuttelemaan, että jos nyt kuitenkin käveltäis.



Kuvat ovat parhaimman ihmisen käsialaa *klik*

Sunnuntain pienten laukanvaihtojen todellisten alkeiden jälkeen oli kiva testata kykeneekö minimammuttini vielä menemään lävistäjän jälkeen vastalaukkaa. Ja menihän se. Hymyni paistoi varmasti Naantaliin ja takaisin. On Pennillä varmasti tasapaino kehittynyt. Sanoinkin sille ääneen, että ei me onneksi olla ihan kokonaan ruostuttu. Vaikka puhki ollaankin kunnon reeneistä.

Sitähän se urheilu on. Verta hikeä ja kyyneliä. Tänään ne olivat onneksi onnen kyyneliä.



Kun talutin ponin takaisin talliin pienen ratsastustuokion jälkeen, katselin kun se asteli perässäni iloisen oloisena ja silmät kiiluen. Olen kova puhumaan Pennille, joten kehuin sen maasta taivaisiin ja kerroin kuinka ihanan värinenkin se on näin talvella. Kuinka sen tuikkivat ruskeat silmät ovat aina vain kauniimman väriset. Ja varsinkin kun se toljottaa minua pää vienosti kenossa tallin käytävällä, korvat hörössä, odottaen sitä ansaitsemaansa porkkanaa.

Se tunne valtaa minut täysin kun nyt olen nähnyt poniani. Se onni.


Siitä, että kyllä minä vain omistan maailman kauneimman
ja rakastettavimman minimammutin.