27. helmikuuta 2018

Luottoponin rodeopäivät


Viima paiskoo kasvoja kun kaivat epätoivoisesti jotakin loimea ponille tuohon kamalaan tuulikeliin. Enkä edes löytänyt omaani mistään. En oikeasti ymmärrä, mihin viime talvena olen "laittanut tämän hyvään talteen tänne, että löydän sen sitten kun tarvii". Ihan perusmeininki siis. Yleensä meillä ei tavarat ole hukassa; ne ovat vain vähän hujan hajan, mutta tiedän tasan tarkkaa missä mikäkin likainen satulahuopa lojuaa. Ei kerrota, että eihän meillä edes ole kuin yksi tavarahylly.

Siinä asustaa niin likainen riimu, rasvaputelit kuin harjapakkikin. Kaikki kauniisti kasassa.


"KOVEMPAAAA"

Tämä. Tässä. Hieno Penni.

Kauniisti on Pennikin liidellyt menemään. Ponilla on todellakin virtaa ja on mukavaa kun voi vähän haastaa kumpaakin tekemään erilaisia juttuja kentällä. Tosin, olen vähän mielikuvitukseton, enkä yksikseni osaa ottaa niin paljon irti työskentelystä ainakaan toistaiseksi. Kevättä kohti silti mennään niin eiköhän ideatkin parane kelien parantuessa. Haaveilen niin jumalattomasti jo kesästä, että en muista milloin olisin näin paljon halunnut lämpimän jo tulevan ja yllättävän.




Nämä "oikeat" ratsastuskuvat ovat lauantain pienimuotoiselta treeniltä. Vähän baanailtiin laukassa ja yritettiin me sitten taas sitä vastalaukkaa vähän. Penni tosin itse päätti pitää vastalaukan halkaisijan jälkeen, joten otinpahan taas tasapainotreenistä ilon irti. Tuolloin poni oli mukavampi suustaan kuin vähään aikaan; se ei painanut läheskään niin paljon kuolaimelle ja tuntui muutenkin energiseltä. Enpä mä sitä hirveästi edes pyydellyt alas, mutta tuo nelijalkainen kyllä tarjoaa aika hyvin tuota oikeanlaista muotoa. Hah, helppoa. Paitsi sitten kun ollaan valvovan silmän alla.

Pilkun nussiminen on silloin kaiken a ja o. Mutta sitähän tämä laji kokonaisuudessaan on.



Ratsastaja keskittyi olennaiseen pukin jälkeen...

Sunnuntaina otettiin sitten pienimuotoinen irtiotto ja pitkästä aikaa otin ponin varusteitta kentälle. Aluksi leikittiin Pennin lempileikkiä; juokse sinä ulkouraa niin minä oikaisen täältä sisäpuolelta. Penni kuitenkin kuunteli todella tarkasti peruutuspyynnöt ja pysähdykset! Hauskaa on kyllä, että tuo juoksee perässäni. Kiilaakin vielä uralta lumihankeen, jotta itsellänsä olisi helpompaa.


Yritin epätoivoisesti saada poniani peruuttamaan tahdon voimalla.


Olin jo päättänyt hypätä pitkästä aikaa myös selkään ilman mitään, enkä odottanut mitään ihmettä tapahtuvan. Onneksi en, sillä jo alku oli vähän kankeaa kun joutui alkuvenyttelemään jo ennen kuin pääsi selkään. Penni leikki penkkihippaa, jossa penkin ei kuulu saada häntä kiinni. Tosin, ei se karkuun koskaan varsinaisesti lähtenyt. Käveli vain pois ja katsoi ilkikurisesti taakseen. Mitäpä nyt muuta olis voinut edes odottaa. Kärsivällisyys on valttikorttini, joten seurasin perässä ja kyllähän mä taas voitin senkin erän. Hähää. Ja sitten vähän nuolaisin ennen kuin palasin maanpinnalle.



Uskalsin jopa ravata pieniä pätkiä, mitä en ole harrastanut ilman satulaa pitkään aikaan peläten, että valun heti alas tynnyrin päältä. Nyt kuitenkin nostin jopa laukkoja ja laukkasimme pitkiä sivuja ja ravattiin lyhyitä sivuja. Penni kuunteli ääntäni. Raippaa mun ei tarvinnut edes käyttää, mutta se on meille sellainen tuki ja turva, pystyy vähän ohjaamaankin tuosta kaulalta oikeaa suuntaa. Suunnanvaihto tosin on hirveän hankalaa. Mutta onnistuttiin siinäkin jopa jo toisella yrittämällä!



Tiedä sitten innostuiko tuo vai ketuttiko sitä hyppivä ihminen selässä, mutta selatessanne tästä alemmas, voitte nauttia yhdentoista kuvan sarjasta kun leppoisasta laukkailusta vaihdettiin pienimuotoiseen rodeoon.












Ja jälleen erävoiton vein minä, joka ei edes tipahtanut vaan totesi vain, että eiköhän sinne pellollekin vois uskaltaa mennä baanaamaan; jos tuolla hypyissä pysyy ilman mitään varusteita niin hitto vie, miten sitten satulan ja suitsien kanssa lentäisi?! Kysynpähän vaan sinulta, minä pelkuri.



Katsahtakaamme silti tulevaan kevääseen, se kolkuttelee jo. Minä otin varaslähdön ja päätin jo ensi kesän trendi-auringonotto-alustan. Ja tiedän myös sen, mistä on parasta kiikaroida sitä tulevaa kesää.

13. helmikuuta 2018

Avainsanana ylöspäin


Harvinaisen pitkästä aikaa jaksoin uskoa siihen, että ratsastaminen kannattaa. Se on niin terapiaa itselleen kuin samalla liikuntaa ponille. Niin ja kuntolopulle minulle. Kiitos vain tauon, tuntui, että happi kulki vieläkin vähemmän sunnuntain ratsastustunnin aikana. Kaikki oli kuitenkin sen puuskuttamisen arvoista; vaahtohikinen poni oli niin tyytyväinen ja sietikin olla!

Tiesinpähän taas, miksi tähän iänikuiseen hommaan on juuri tuon nelijalkaisen kanssa lähdetty. Penni esitteli mitä mahtavimpia laukkapätkiä ja tuntui oikeasti siltä, että ohjissa olevat nappulat olivat kohdillaan. Tosin joutui mulle aina välillä muistuttamaan, että niistä nappuloista voi pitää oikeasti kiinni eikä hölläillä välillä salaa. Ei raami muuten pysy. Niin. Ettäs tiedän.




Me kuulemma jopa näytämme ihan hyvälle, mutta näytimme vielä paremmalle kun sain ponin retaleen kaalin nostettua edes hitusen korkeammalle kuin olen tottunut sitä ratsastamaan. Ja ai että kun kaikki askellajitkin tuntuivat ihan erilaisilta! Pennihän ihan ponnisti. Ylöspäin, eikä vain laahustanut lumihangessa jättäen jälkeensä metrin levyistä uraa. Niin kuin ennen vanhaan. Silloin kun me oltiin totaali pullukoita.

Kohta voisi taas sanoa, että pullat on uunissa. Tällä liikutustahdilla kesäkunto 2030 kuulostaa tavotteelta.




Ottaisinpa siis itseäni niskasta kiinni. Ottaisin sen ilon irti näistä keleistä. Ja tänään otin sen saman fiiliksen kuin olisin mennyt sunnuntain tunnille. Kyllä se Penni vain on niin söpö ja kaikkea ja saa mulle itselle aina hymyn huulille kauneudellaan. Päättäminen oli se avainsana tähänkin hommaan; poni oli aivan ihanteellinen. Tosin noustuani selkään se lähti samantien ravaamaan. Ja minä nauroin toisen innokkuudelle. Joutui ihan toppuuttelemaan, että jos nyt kuitenkin käveltäis.



Kuvat ovat parhaimman ihmisen käsialaa *klik*

Sunnuntain pienten laukanvaihtojen todellisten alkeiden jälkeen oli kiva testata kykeneekö minimammuttini vielä menemään lävistäjän jälkeen vastalaukkaa. Ja menihän se. Hymyni paistoi varmasti Naantaliin ja takaisin. On Pennillä varmasti tasapaino kehittynyt. Sanoinkin sille ääneen, että ei me onneksi olla ihan kokonaan ruostuttu. Vaikka puhki ollaankin kunnon reeneistä.

Sitähän se urheilu on. Verta hikeä ja kyyneliä. Tänään ne olivat onneksi onnen kyyneliä.



Kun talutin ponin takaisin talliin pienen ratsastustuokion jälkeen, katselin kun se asteli perässäni iloisen oloisena ja silmät kiiluen. Olen kova puhumaan Pennille, joten kehuin sen maasta taivaisiin ja kerroin kuinka ihanan värinenkin se on näin talvella. Kuinka sen tuikkivat ruskeat silmät ovat aina vain kauniimman väriset. Ja varsinkin kun se toljottaa minua pää vienosti kenossa tallin käytävällä, korvat hörössä, odottaen sitä ansaitsemaansa porkkanaa.

Se tunne valtaa minut täysin kun nyt olen nähnyt poniani. Se onni.


Siitä, että kyllä minä vain omistan maailman kauneimman
ja rakastettavimman minimammutin.