2. lokakuuta 2017

Maailma muuttuu heittäytymällä

Lokakuu. Totaalinen syksy on saavuttanut meidät ja energiaa riittää kylmyyden takia. Pennillä. Minä puolestani lasken vain kuukausia ensi kesään ja toivon suurella sydämellä, että se kesä myös silloin viitsisi tulla tännekin. Syksyinen maisema on silti taas niin mahtavaa katseltavaa ja omalla tavallaan tästäkin nauttii. Ruska ja sen väriloisto ovat niin loistavaa kuvattavaa, että jos nyt saisi aikaiseksi kuvata Penniäkin ihan oikeasti joku päivä. En ole sitä harrastanut hetkeen.


Olen elänyt blogin puolella hiljaisuudessa ja oikeastaan tulin juurikin tästä asiasta tänne kirjoittamaankin. Toiset varmasti tietävät sen tilanteen kun elämässä on oikeasti vihdoin sisältöä ja elämä tuntuu elämisen arvoiselta; vielä enemmän mitä se pari kuukautta sitten tuntui. Minun elämäni on kuljettanut minut johonkin, mihin en olisi uskonut ikinä. Olen onnellinen.

Ja voin sanoa sen vilpittömästi hymyillen, tarkoittaen sitä.

"Täytyy antaa kaikkensa, jos haluu kylpee onnessa."

Arkielämäni on muuttunut totaalisesti kuukaudessa, enkä ole niin jumiutunut ponin kaavoihin. En ota liikaa enää stressiä Pennistä ja sen asioista, vaikka tällä hetkellä on taas menossa satulaprokkis. Että kiitos vaan kadonneet kilot. Minä kun luulin ostaneeni satulan, joka menee monta vuotta. Pyhpah, liian leveä. Mutta voitte vain kuvitella kuin ihanaa on sanoa, että se satula on liian leveä. Olen myymässä myös yleissatulaa pois, koska todennäköisesti tulevat hypyt voidaan suorittaa koulusatulalla jos oikeasti haluaa.

Meistä tuli se truu dressageratsukko, mitä en olis uskonut. Nyt uskon.


Meillä ei ole tällä hetkellä mitään suurempia tavoitteita, me vain mennään, ollaan ja nautitaan tekemisestä. Käydään viikottain ratsastustunnilla ihan vain siksi, että kyllä mä haluan oikeasti silti kehittyä ja päästä eteenpäin. Katsotaan niitä muita juttuja sitten jos sen aika vielä tulee. Ehkä ensi kesänä.

Elän kiireisenä ihmisenä; käyn töissä, hoidan ponin ja ajelen kahden kodin välillä. Siihen väliin vielä kaikki "ylimääräinen". Etsin kovasti uutta työpaikkaa, elän veloiksi koska tein suuren päätöksen elämässä ja hankin ihan ensimmäisen oman auton. Olen niin helvetin aikuinen. Ja se on syy siihen, miksen ole kirjoittanut. Kun en edes koe olevan mitään kirjoittamisen arvoista. Elämä rullaa päivä kerrallaan. On suuria suunnitelmia. On unelmia.


Enkä olisi pari kuukautta sitten uskonut kirjoittavani, että jätän tämän blogin hetkeksi. Jatkan Instagramin puolella kyllä Pennin arjen jakamista, eikä me kokonaan kadota. Otetaan pieni tauko, katsotaan mitä tuleman pitää tämän suhteen. Katsotaan kykenenkö olemaan kirjoittamatta, koska kirjoittaminen on ollut suurta nautintoa ja pidän ihan älyttömästi tästä hommasta nyt kun sain itseni taas kirjoittamaan. Onneksi muuallekin voi kirjoittaa.

Toivotan kaikille oikein hyvää syksyn jatkoa, joulukin on ihan kohta ovella.

Minä kiitän teitä tähän asti. Kaikkia, jotka ovat jaksaneet kommentoida ja lukea tekstejä.

Nöyrä ja syvä kumarrus.

12. syyskuuta 2017

Yksinkertaisia ajatuksia

Viimeisimmän blogitekstin jälkeen on omassa elämässäni tapahtunut ihan älyttömän suuria muutoksia. Blogiin vaikuttavin asia näistä on varmasti hankkimani uusi tietokone, joka motivoi taas uudella asenteella kirjoittamaan yhtikäs mitään. Ainoana ongelmana on, etten toistaiseksi pysty tällä uudella koneella laittelemaan kuvia kuosiinsa, joten on ollut ongelma saada mitään julkaistavaa. Enkä nyt tähänkään postaukseen saa niitä hyppykuvia, mutta josko seuraavaan sitten. Haluan nyt kuitenkin jotakin päivitellä.

Mitä meille nyt ihan yksinkertaisuudessaan kuuluu?

Treenit sujuvat jos sujuvat. Jos siis olisin itse edes kiivennyt viime torstain jälkeen Pennin selkään. Huomenna on tarkoitus ryhdistäytyä tämän asian osalta. Viime viikon ratsastustunnilla pääsin kokemaan neljä kertaa miten poni lähti viemään minua. Nauroin, vaikka olisihan mun pitänyt se asia ottaa tosissaan. Kun sain itseni tilanteessa kerättyä, ei ollut taas mitään ongelmaa. On vain niin naurettavan positiivista, että Penni välillä ottaa ja lähtee. Tiedättehän te.


Viime viikolla päätin myös voittaa itsetuntopelkoni juhannuksen aikaisen tippumisen johdosta. Kaverini tuli henkiseksi tueksi (kamera kädessä kuvaamaan mahdollista uutta maastoutumista) katsomaan kun hyppäsin onnettomia esteitä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan voisin todeta, että ei, minusta ei vain enää saa esteratsastajaa eikä Pennikään oikeasti ole esteponi. Ei siinä, kaikkihan sujui noin yleisesti mallikkaasti, mutta en tiedä kuuluuko estepenkissä (okei, yleissatulassa) tuntea itseään kakkaavaksi sammakoksi...

Oli miten oli, voitin pelkoni ja ehkä voinen vielä hypätä tulevaisuudessakin.

Olen kyllä alkanut omalla tavallani pohtimaan, että pitäisikö Pennille saada joku vuokraajatyyppinen ratsastaja edes pari kertaa viikkoon tai silloin kun mahdollisesti tarvisin avustusta ponin liikutuksessa. En oikeastaan tiedä itsekään kuitenkaan mitä mieltä asiasta olen, koska jotenkin se kuulostaa oudolla tavalla pahalta. Ja toisaalta mulla on hienoja ihmisiä ympärillä, jotka ihan mielellään Penniä välillä liikuttavat muutenkin. Joista tiedän pärjäävän sen kanssa.

Enpä mä tuota ponia nyt hankalana pidä, mutta onhan siinä ne omat opittavat asiat.

Toisaalta jos löytäisi jonkun joka kenties tahtoisi Pennillä hypätä? Mutta toisaalta, tarvitseeko se sitä välttämättä... Ikuisuus kysymyksiä, joihin ehkä saan joskus vastauksen. Pääsisi nyt vain itse takaisin siihen normiin, mitä oli.


Tänään meillä oli puolestaan viimein se raspaajan kontrollikäynti, joka osoittautui positiiviseksi. Hampaat ovat lähteneet todellakin parempaan suuntaan ja ylähampaisiin on jopa alkanut kasvamaan uutta, hyvää hammasta! Kivi vierähti sydämeltä, aion kuitenkin jatkaa suun huuhtelua silloin tällöin, sillä alahampaissa on silti pientä sanomista ja jos ylähampaisiin auttoi huuhtelu noin hyvin niin eiköhän se kannata. Tosin mistäs sen nyt tietää mistä sekin hyvä johtuu; onhan se poni kuitenkin laihtunutkin ja syö säännöllisemmin ja...

Positiivisin mielin silti nyt ollaan, ei se auta kuin potkia itseään pohkeille ja todeta, että hitto vie ratsasta niin ei se ponikaan kädelle paina.

Ettäs tiedätte. Minäpersoonani.

2. syyskuuta 2017

Unohdettu voltti - Seiskan loiva kiemura

Tänään meillä oli Pennin kanssa tosipaikka. Pitkästä aikaan käytiin katselemassa niitä valkoisia pikkuisia aitoja, jotka aiheuttavat jännitystä ilmaan. Ratana oli tällä kertaa se K.N Special, joka jäi viimeksi käymättä ponin jäätyä pois trailerista ihan oma-aloitteisesti. Itsessään rataa ei tullut päntättyä ponin kanssa sen koommin, mutta sitäkin enemmän loivia kiemuroita ja keskellä olevaa laukannostoa. Laukasta suoraan käyntiinkin aiheutti harmaita hiuksia.

Kaikki tuo vähän turhaan, sillä ainoat virheet teki jälleen kaksjalkanen. Unohti sen hiton toisen voltin.

Kaiken kaikkiaan olen älyttömän tyytyväinen kuitenkin siihen, miltä poni tuntui, vaikka se vaikuttikin vähän siltä, että saattaa räjähtää millä hetkellä hyvänsä. Penni oli tosi jännittynyt aluksi, mutta hämmästyin miten se kuitenkin kuunteli apujani ja oli hyvin läsnä. Ainoa mikä minua itseäni vaivaa suunnattomasti on se tuntuma sinne suuhun, joka ei kyllä vastaa sitä mitä haluaisin kokea käsissäni. Mietin myös mielessäni, että miten epätasaiselta poni näyttääkään, koska siltä se tuntui...

Ja sitten katsoin videon ja totean, ettei ihmiset vissiin oikeasti ole ihan turhaan kehuneet.

Eihän se näyttänyt yhtään niin epätasaiselta miltä se tuntui selkään! Samaten minua itseäni sen koommin kehumatta, istuntani ei ollutkaan niin perunasäkkimainen mitä ajattelin. Penni ravasi niin eri tavalla taas, että mulla oli kieltämättä vähän haasteita pitää itseni koossa. Olis ollut kyllä vähän ikävää kerätä radalta ruumiinosia vain sen takia, että hei mun poni joskus liikkuu ihan eteenpyrkivästikin. Sillä sitä se minun mielestäni oli. Se liikkui omatoimisesti ja halusi tehdä.

Sitten se tuomari viheltää pilliin ja melkein tipahdan kun tajuan unohtaneeni sen voltin... Pettymys, mutta onneksi se nyt oli vain yksi virhe, eikun jatketaan, Penni kun ei edes tajunnut tapahtunutta onneksi. Loppuradalla olevat laukat eivät tosin sujuneet niin hienosti kuin olisi voinut ajatella, väärää laukkaa ja raville tiputtamista, mutta otan syyt niskoilleni; paremmat avut ja se vasen laukka nyt vaan on ollut taas vähän hankala jostain mystisestä syystä. Parhaat puolet aina vaihtelee päivittäin, ainakin meillä näköjään.

Onneksi Penni sentään nosti oikean (vasemman) laukan vielä siihen lävistäjälle ja päästiin tekemään se siirtyminen käyntiin. Kuuden pisteen arvoinen suoritus, ei paha ollenkaan! Viimeiseen pysähdykseen hitusen vinossa, mutta kyllä se poni niin ansaitsi taas ne taputuksensa! Minua olisi joku voinut vähän lyödä poskelle ja kertoa, ettei pilaisi hienon ponin suorituksia.

"Kaunis hevonen, joka saisi liikkua paremmin jalan+ohjan välissä ja pyöreämpänä."

Pisteskaala on nelosesta seiskaan; me saatiin ekasta loivasta kiemurasta seiska! Oli niitä jauhettukin. Todettu, että menee miten menee. Myös ensimmäisestä käyntiosuudesta saatiin seiska, joka hämmästyttää itseäni. Muistan vielä kuinka takaraivossa raikasi "anna sen lantion liikkua" -lause... Kiitoksia vain siitä jauhamisesta, tiedät kyllä kuka.

Prosentteja meille tippui 60,600%, joka on parannusta tasantarkkaan 2,991% edellisestä kerrasta! Tosin eri rata ja niin edelleen, mutta kuitenkin. Voiko sitä taas tyytyväisempi olla.

Poniin. Parhaaseen poniin.

22. elokuuta 2017

Takaperin kuperkeikalla -viikko

Viime kerralla kirjoitin pinkistä pilvistä ja tipahdin samaisena päivänä maanpinnalle hakiessani Pennin sisälle ratsastettavaksi. Eipä menty. Ponilla oli vasen etujalka melkein kolminkertaisen paksuinen. Jalkaa se ei kuitenkaan ihan älyttömästi ontunut, vähän kyllä, ja loppupeleissä siitä löytyi vain jumalattoman kova patti jalan sisäpuolelta. Polvesta alaspäin koko jalka oli täysin muodottoman näköinen ja minä muodoton ymmärtämään, että mitäs sitten tehtäisiin...

Onneksi ympärillä on auttavia ihmisiä ja pääsin lopputulokseen kylmäämisen ja kipulääkkeen kanssa.

Vedettiin kipulääkettä sellainen kuuriluontoinen neljä päivää. Jalkaa kylmäsin joka päivä vedellä jonkin aikaa, kunnes loppupeleissä mulla meni yleensä hermot, ettei Penniä jaksa kiinnostaa sen auttaminen tuossa tilanteessa. Onneksi jalan turvotus laski tosi nopeastikin päivä päivältä ja jäljellä on nyt tällä hetkellä enää se kova patti. Mystinen se kyllä vähän on, mutta ehkä sekin pikku hiljaa katoaa. Nyt kun todennäköisesti kirjoitan näin, niin saatan meinaan mennä ja todeta ettei sitä enää ole.

Niin kuin viimeksikin totesin, että kaikki menee niin hiton hyvin. Jos siis olisin totuuden tiennyt.

Pennin jalan lisäksi tulin itse kipeäksi ja olin miltein koko viikon pois töistä. Pakko mun oli silti käydä aina piristymässä ja paijaamassa ponia, vaikka kyllä mua ihan kiellettiikin. Sanoivat, että hoitavat kyllä sen mun ponin ilman muakin... Joojoottelin ja onneksi keskiviikkona olin jo paremmin elävien kirjoissa. Koska olin saikulla ja kuulin hierojan tulevan torstaina, sain extempore ajan vapaapäivälle vielä hierojankin!

Siis Pennin hieronnan. Enhän minä mitään hierontoja...

Penni oli selästään jumissa ja tottakai jalka oli vaikuttanut myös vasemman lavan jumiuteen, mutta onneksi ne lähti aika helposti auki. Muutenhan poni oli mukavalla tuulella. Tosin juossut aamulla tarhaan ja toisena iltana juossut sisälle. Tämä oli erittäinen harvinaista kuulla ja kertoi siis oikeasti vain siitä, että tuokin junttipulla osaa kerätä energiaa! Tähän iso Wau. Mietinkin siis, että saisinkohan seuraavalla ratsastuskerralla alleni raketin, pitkästä aikaa.

Perjantaina menen taas samaan, vanhaan, tuttuun tapaan hakemaan Penniä tarhasta ja arvatkaapa mitä siellä sitten odottaa. Takakengätön connemaratamma. Tähän muutama sensuroitu kirosana. Kenkää ei löytynyt, ei sitten mistään enkä todellakaan tiedä mihin kuun kiertoradalle Penni on sen onnistunut viskaamaan, mutta se katosi. Siinähän sitten soittelet perjantaina neljän aikaan kengittäjälle, joka toteaa ettei ole enää saatavilla. Jälleen auttavien ihmisten ansiosta sain minulle tutun kengittäjän kiinni, joka taasen antoi mulle toisen kengittäjän numeron.

Onneksi. Sillä sieltä saatiin apua jo lauantaille kello yhteentoista. Huokaus. Syvä ja levollinen huokaus.

Päätin tästä suuresta takakengättömyydestä huolimatta kiivetä selkään ja edes kävellä kenttää ympäri. Onneksi Penni omaa hyvän ja kovan kavion, eikä kenkä ollut mitenkään pahasti repeytynyt irti. Lauantaina se sitten kuitenkin kengitettiin kokonaan ympäri, vaikkei kengityksestä nyt niin kauaa ollutkaan. Vaihdettiin alle nyt kuitenkin ohuemmat, normikengät, kasimilliset.

Lauantaina kävin heti testaamassa uudet popot ja silloin ne todettiin hyväksi. Sunnuntaina puolestaan sain jälleen sydänkohtauksen kun hyppäsin selkään ja nelijalkainen tuntui pahemmalta kuin oudolta. Se oli kuin olis hypännyt kaks vuotta takaperin ja siihen tunteeseen kun Pennillä silloin ratsasti! Kamalaa. Mietin, onko se nyt seuraavaksi jossakin kuumeessa, onko kengitys aiheuttanut kuitenkin jotakin vai tekeekö se nyt vain kuolemaa niin kuin minäkin (jätettäköön tästä ratsastajan kuolemasta osa kertomatta kröhöm..).

Juoksutettuani ja pikkuisen pakotettuani kuitenkin totesin karvanalleni olevan vain juntturassa ja vähän kenties väsynytkin. Niin kuin olin minäkin. Olin niin valmis päättämään tuon viikon. Täysi epäonnen viikko.

Eilen me aloitettiin tämä uusi viikko kuitenkin hyvillä mielin, onnenhuovan kera. Tällä viikolla olisi tiedossa torstaina ratsastustuntia ja pitäisi sitä nyt oikeasti sitten ihan reenatakin. Ongelmanani tuntuu olevan loogisen viikkoliikunnan järjestäminen. Meinaan, ettei tule niin kuin liikaa ratsastettua.

Kun tuli tuossa viikon aikana kuitenkin intoa vähän kerättyä. Noin positiivisesti ajatellen.

13. elokuuta 2017

Realistinen ratsastaja(ko)?

"Mieti nyt hetki, että mikä oli vuosi sitten perseestä."


Oltiin keskiviikkona palauttamassa mun istuinluita takaisin maanpinnalle Krista Mutasen istuntatunnilla. Näistä tunneista on kyllä revitty irti niin paljon vinkkejä ja jokaisella kerralla sitä on vain saanut käteensä jotakin uutta. Viimeisimmälläkin kerralla sain kuulla, että olen suoristunut selässä huimasti viime kerrasta. Ongelmana on lähinnä kaatuminen mutkissa sisälle päin ja pientä hankaluutta noin muutenkin vasempaan kierrokseen. Mutta eniten mua pistää hymyilyttämään se, että jälleen ollaan kuulemma menty yhdessä ratsukkona eteenpäin.

Ollaan hei ihan oikea kouluratsukko! Tätä pitää juhlia.





Olen aina pitänyt itseäni vähän sellaisena haaveilijana, mutta tuolloin sain kuulla, että mulla on jotenkin hirveän realistinen käsitys siitä mitä haluan ja mihin haluan tähdätä. Ehkä realistisuus on tullut siitä, että aikaisemmin sitä on oikeasti ollut niin iloinen siitä, ettei poni pysähtynyt ensimmäisen ravipätkän aikana. Saatika, että se liikkui sen jälkeen kun nousin selkään. Mukisematta. Nykyään haetaan jo paljon paljon enemmän, mutta sen realistisuuden nimissä.

Koska onhan se lähtökohta kuitenkin välillä siellä takaraivossa.


Vaikka raivonvallassa sitä välillä vääntääkin laukkaympyrää ja toteaa, että tänään poni on perseestä, enkä jaksaisi. Sitten sulle tullaan taas sanomaan päin naamaa, että mieti nyt Janita vielä. Mieti, mikä oli vuosi sitten perseestä.

Ja minähän mietin. Ja sitten olen taas positiviinen. Nauran kun Penni hypähtääkin itse laukalle.





Nämä kuvat ovat keskiviikon tunnilta. Penni tuntui silloin ihan järisyttävän kivalle, vaikka se onkin painanut kädelle ihan ylttiömäisen paljon. Tuolloin se ei tuntunut niin pahalle, mutta tiedä sitten mikä oli aikaisempaan ero. Enemmän jalalla ratsastusta? Niin voipi olla. Petyin silti nähdessäni kuvia. Ei me näytetykkään niin kivoilta kuin kuvittelin. Kuvittelin liikoja. Odotin jotakin ihan muuta. Kun kehutaan, että näyttää tosi hyvältä niin odotan näkeväni kuvassakin jotakin oikeasti hyvää. Tässäkö se realistisuus kaatui vai? Tavoittelenko sitten tavoittelematonta? Vai luulinko hyppääväni liian suuriin saappaisiin?


Kyllä sieltä irtoaa sitä hymyäkin välillä!






En sitten tiedä, alkaako mun silmäkin viilata pilkkua, enkä tyydy enää vähempään. Pääasia on kuitenkin, että poni tuntuu kivalta ja onhan se ollutkin kiva pitkän aikaa; se liikkuu itse, mutta sille kädelle painamiselle pitäisi keksiä selitys. Hainkin eilen meille uuden kuolaimen, josko ongelmaan löytyisi ratkaisua sieltä. Toinen vaihtoehto on, että niissä hampaissa on nyt joku taas vialla. Kumpa nyt raspaaja vain tulisi ja tarkistaisi sen suun...

Niin väsynyt, mutta tyytyväinen




Kaiken kaikkiaan voidaan edelleen elää pinkeissä pilvissä ja todeta, että elämä on niin hienoa ja siistiä. Kaikki menee putkeen ja koputetaanpa sitten taas puutakin. Niin ja kirjoitan taas samasta aiheesta, koska olen mielikuvitukseton tämän suhteen... Toivottavasti kestätte sen.

Onhan se kuitenkin niin, ettei tässä ilmaiseksi mitään ole saatu.



Kuvat ovat Outi Uusitalon käsialaa, kiitos!

Tai väsymättä. Viisi kertaa viikossa kun ratsastaa, niin kyllä ne puolet niistä päivistä on niitä päiviä kun miettii jaksaako sitä.

Mutta useimmiten niinä väsyneimpinä päivinä se poni yllättää.

Kokeilkaapa vaikka. Minäkin kokeilin.


Mitäpä sanotte uudesta ulkoasusta muuten?

1. elokuuta 2017

Kaikki voi muuttua kahdessa vuodessa


Kuukaudet vaihtuvat vuosiksi ja vaikka puhutaan vain parista vuodesta, olen silti onnellinen, että Penni on tallustanut vierelläni jo niinkin pitkään. Virallisia päiviä me ei edes muistella, oikeasti tuo kaksivuotis päiväkin on vasta tulossa, mutta olkoon vain. Me ikuistettiin nämä hetket jo tänään. Hierontapäivät ovat parhaimpia kuvauspäiviä; ponikin on niin leppoisana, että korvia piti taas kaksijalkaisen korjailla.

Katselin vanhoja kuvia alkuajoilta, taas, ja kyllä mä vain haluan itselleni kumartaa peilin kautta ja todeta, että ootpas sä vihdoin ottanut itseäs niskasta kiinni ja tehnyt elämälläs jotakin. Oma elämäntilanteeni oli täysin eri pari vuotta takaperin. Ja Pennin tulon myötä, löysin sen jonkin. Jonkin syyn jaksaa eteenpäin. Oikeastaan, oli velvollisuus jaksaa ja haluta mennä eteenpäin. Mutta kyllä mä silti olen itsestäni irti saanut eniten vasta viimeisen puolen vuoden aikana.



Mä en enää tiedä kumpi tässä on edustavampi... Minä vai poni...


Kun mä vihdoin tajusin, että mä todellakin haluan olla hyvä tässä ja tehdä sen eteen enemmän kuin varmaan oikeasti edes jaksaisin. Mutta kyllä sitä vain jaksaa. Meillä on mennyt viime aikoina niin hyvin.

Niin hyvin, että mun on ollut ongelma kirjoittaa mitään. Tämä blogi oli alunperinkin vain kirjoitusta siitä, miten miltein mahdottomasta saadaan taas mahdollista. Ja miten tahdonvoimalla voidaan saavuttaa suuriakin asioita. Kertomus siitä, miten tavallinen tallaaja tuhlaa kaikkensa... No, kaikkensa eteen. Nyt mä koen olevani jo voiton puolella. Eikä meistä kukaan selviä ilman huonoja päiviä; ne huonotkin päivät ovat vain muuttaneet muotoaan. Niistä on tullut vain kynnyksiä oven karmeissa.

Ja niiden yli on astuttu. Aikaisemmin väsyin niistä. Nykyään käännän ne vain oppimiseksi.



Me ollaan opittu Pennin kanssa ihan hirmuisesti kaikesta. Siksi me ollaan nyt päätetty, että me vähän muutellaan ruokaa ja pidetään yllä niitä kunnon treenipäiviä. Minä puolestani saan edelleen patistaa itseäni ratsastamaan tosissaan; Penni ei anna ilmaiseksi mitään ja jos mä annan yhden päivän sen alittaa riman...

Se alittaa sen huomennakin. Ja mahdollisesti yli huomennakin.


Mulla on itsellä syttynyt jumalaton palo kouluratsastukseen. Kovasti haluaisin kisata, mutta ehkäpä kaikki aikanaan. Kyllä me joku päivä taas päästään kokeilemaan radalle; on kuitenkin onnistuminen onnistua kotona tekemään vastalaukkaa. Tai ravissa kunnon avotaivutusta. On aina mahtavaa kuulla, että poni liikkuu hyvin. On mahtavaa kokea kun poni liikkuu pohkeesta eteen tai se oikeasti kantaa itseään jäämättä mun käsille makaamaan. Ja on aina mukava kuulla kehittämisen aiheita, koska muuten sitä junnaa paikallaan. Siihen mä jäin hetkeksi.

Junnaamaan samaan vanhaan. Ja luulin, että sitä mä halusin.
Nyt me ollaan tässä. Ja tästä me jatketaan.

Parempina kuin koskaan. Tyytyväisempinä kuin milloinkaan.

21. heinäkuuta 2017

Heinäkuun kriisi


On se jotenkin niin jännää, että Penni toimii aina todella hyvin... Kun sataa. Ja sitten välillä aurinkoisellakin säällä. Esimerkiksi tällöin kun nämä kuvat on otettu eli 18.7. Tuo päivämäärä kauhistuttaa kesästä nauttijaa, joka odottelee edelleen edes kesän alkua. Penni tosin on ottanut niistä yksittäisistä ihanista päivistä kaiken ilon irti ja todennut, ettei todellakaan tee mitään. Liian kaunis päivän töihin. Ratsastaja pää punaisena yrittänyt kertoa, että kun olisi kiva sellaisella kivalla säällä.

Mutta ehei, mun täytyy vain olla sokeriton versio ja mennä vesisateella.



Mummo ratissa!

Syksy voisi siis ponin osalta jo tulla. Ja sitten syksyn jälkeen taas kevät kiitos, koska talvet ovat pitkiä, tylsiä ja aina niin synkkiä. Oli lunta tai ei. On vain aika järkyttävää tajuta, että tämäkin vuosi on jo "voiton" puolella ja tuntuu, ettei enää pysy edes kuukausissa kiinni. Saanen olla vähän ikäkriisissäkin, vaikken nyt varsinaisesti olekaan; mitä tämä ajan kuluminen on sitten muutaman vuoden päästä!? Entäs kolmekymppisenä?!



SE OLI PAARMA JOS MULTA KYSYTÄÄN T. Penni


Sen verran oon nyt kuitenkin ponin liikutuksen osalta keskittynyt laukkoihin ja lisättyihin raveihin, että oikeasti hymyilyttää ponin toimiminen. Lisätyn ravin harjoitteleminen on hauskaa kun Penni jo ymmärtää lähteä eteen, mutta itse askeleen venyttäminen vaatii vielä vähän hiomista. Laukkoihin ollaan keskitytty lähinnä vauhdin puolesta ettei laukka lössähtäisi niin nelitahtiseksi. Sitä kautta kokeilin myös kaheksikko tyyppisesti vastalaukkoja ja ai että sitä oloa kun Penni ei edes kyseenalaistanut testausta! Eihän se nyt koottua ollut tai mitenkään rallituksesta poikkeavaa, mutta kenties noistakin on hyötyä loppupeleissä laukan harjoittelun suhteen! Ratsastajalla kehitettävänä osa-alueena on osata istua pompottavammassa ravissa. Ehheh.



Mutta mitäpä muuta meille.. Eipä meille mitään. Hampilääkäri aika peruuntui tai siis kontrolliaika eikä me kisoihinkaan päästy toistaiseksi. Intoa riittäisi kyllä lähteä johonkin elokuussa, mutta kaikki riippuu kaikista muista ja minähän lyöttäydyn vain mukaan jos joku muu on menossa. Luulisi, että viimeistään syyskuussa edes yhdissä kisoissa käydään. Toivon näin, koska toinen Been startti todellakin houkuttaa.


Toivoisinkin, että jos jollakin pilkahtaa päähän jotakin ideoita tai toiveita, mitä haluaisi täällä lukea, niin ilmoittaisi asiasta. Olisin ikionnellinen jos inspiroituisin oikeasti kirjoittamaan jostakin asiasta perin pohjin tai ylipäätään tekisin postauksesta aiheesta, joka kiinnostaisi teitä todella.
Pidetään nyt silti vielä vähän edes kiinni niistä kesätunnelmista ja nautitaan.

Vaikka sitten niistä sadepäivistä; poni kun toimii silloin.

11. heinäkuuta 2017

Katkennut kepukka ja pikaliimaa takapuoleen




Kesäpäiviä on ollut liian vähän, mutta toisaalta kun alkaa miettimään, eipä ole ötökätkään ihan älyttömästi (ainakaan ratsastajaa) kiusanneet. Kuumuuskaan ei ole haitannut menohaluja, vaan on saanut ihan hupparissakin vääntää menemään. Ponille tosin tullut hiki monesti, mutta sehän se tarkoitus onkin! Enkä kyllä kiellä, etteikö itselläkin olisi ollut monesti kaunis pottatukka ratsastuksen jälkeen. Ollaanpa siis kaikessa yksinkertaisuudessaan vaan menty ja nautittu. Pidetty helppoja päiviä ja sitten taas vähän viety hommaa hermorajoille. Minun hermorajoille.


Nämä kenttäkuvat ovat otettu 4.7.2017





Penni on ollut vaihteleva ratsastettava. En oikeastaan taas ole löytänyt muuta ongelmaa kuin sen, että annan itseni lipsua liikaa sen pään kantamisen kanssa. Pitäisi vain joka ikinen kerta jaksaa ratsastaa se hyväksi myös suustansa, mutta pakko myöntää, että välillä se into lopahtaa. Varsinkin kun poni on välillä tuonut esille mielipiteensä varsin haipakkaan. Haipakalla meinaan reilun kokoisia pukkeja, sekä pieniä lähtöyrityksiä. Jep, jumittelut ovat vain alkukankeutta ja niistä pääsee yli jos on tarpeeksi napakkana. Sitten seuraavana yrityksenä se yrittää karata alta ja pukitella kun vähän muistuttaa hanuriosastosta. Poni. Perkeleen vaikea poni.

Tai siis langan ali menevä poninketale.




Keskittyminen täydet sata prossaa!



Näissä varsinaisissa ratsastuskuvissa esiintyy myös meidän ihka uuden karheat PS of Swedenin Pioneer Revolution suitset, jotka osoittautuivat ponin päähän täysin sopiviksi. Jännitin nuo kaunokaiset ensimmäistä kertaa nähdessäni, että mahtaako ne istahtaa Pennin kuontaloon ollenkaan. En tiedä johtuiko kädelle painaminen myös osittain noista suitsista, koska onhan ne kuitenkin malliltaan taas niin erilaiset meidän edellisiin verrattuna. Jos jotakuta muuten kiinnostaa lakeriturpahihnalla varustetut CH suitset, niin vinkkaa, minä myyn. Uskompa silti, että Pennikin tottuu noihin kunhan käyttää niitä näin aluksi maltilla ja oma mieli on siinä asennossa, että haluaa todellisesti ratsastaa ponin hyväksi.






Päätin myös tuossa viikolla olla ihan tajuttoman rohkea ja karauttaa vähän pellolla. Kahteen yritykseen jäätiin, kun toisella kerralla hukkui totaalisesti jarrut ja olin sata varma, että kaahataan tallipihalle. Tai jos en minä, niin Penni ainakin. Mietinkin, että pitäskö mulla todellakin olla joku toinen kuolain maastoon/peltoiluun vai pitäskö mun kenties vaan liimata hanurini satulaan pikaliimalla? Mulla vaan ei ole ideoita kuin jälkimmäiseen; itse pikaliima.



Lentävä lihapullapyörykkä ja kaksjalkanen joka kerää epätoivoisesti ohjia


Peltokuvat on otettu 7.7.2017


Samaisena päivänä annoin Pennille myös pesun, koska alkoi epäilyttävästi näyttämään siltä, ettei hiekkapöly irtoa enää harjalla. Ihan kuin se ikinä lähtisi harjaamalla, mutta kuitenkin. Oli myös syy pestä poni, koska ostin uuden harjasieni yhdistelmän ja tätä piti päästä testaamaan. Olen kyllä tyytyväinen kolmen euron ostokseen! Parempi se oli kuin poikki mennyt yli parin kympin raippa. Ja kyllä, Penni astui sen päälle. Enkä ensiksi edes ajatellut sen menneen täysin poikki vaan tyytyväisenä lähdin kentälle kepin kanssa. Vasta kun annoin raippaa niin tajusin sen kiikkuvan miten sattuu messissä. Eikä edes harmita kuin sikana; se oli kuitenkin vain reilu kuukauden ikäinen raippa.

Ajatukseni tuolle kepukalle, uutta ja hyvää etsiessä.


Lällällää, ettepä muut pääsekää pesulle! T. Penni


Tulevaisuus näillä näkymin toisi tullessaan taas yhden etapin meidän yhteisellä taipaleella ja se saattaa olla kisat ihan vieraassa paikassa. Se, että toteutuuko moinen, on vielä auki. Tähtäys olisi kuitenkin suuri päästä sinne, mutta koska kyytijärjestelyt ovat aina kamalia järjestelyjä, en lyö lukkoon mitään. Tämä etappi on myös nostanut taas kouluratsastajan leukaa ylemmäs ja radan harjoittelut ovat kovasti käynnissä. Koska onhan se nyt kuitenkin ihan jees harjoitella ratoja, vaikkei kisoihin menisikään. Niissä kuitenkin on tosi hyviä liikkeitä.

Kuten laukasta suoraan käyntiin. Meidän nykyinen melkein pravuuri. Paitsi pellolla.