29. joulukuuta 2015

Tähtiponin jouluseikkailut

Toivoin niin kovin, että pääsisin jouluksi ponin pään sisään käymään, mutta ikäväkseni se toive ei toteutunut. Poneilemaan päästiin kuitenkin. Jouluaaton maasto oli jymymenestys ja ratsastajakin mitä mainioin matkustaja. Kyseessä siis uljas poikaystäväni, kyllä ponipoika.

Penni oli puskutraktorimaiseen tapaansa aluksi hyvin laiska. Hitaasti syttyvät tahmatassut kuitenkin pikku hiljaa alkoivat laittamaan kaviota toisen eteen. Maastokaverimme aluksi töni melkein persuksissa vauhtia, mutta loppupuolella saimme vain odotella matti myöhäisiä. Kaverinamme oli Ressu-poni, koska mehän emme yksin maastoon oikein halua lähteä. Tai taluttaja ainakin tarvitaan.

Mutta kenties joku päivä nuo kaksi ponia ovat sydänkäpysiä.
Ponimaisuudet ainakin kohtaavat.

Koska Penni omistaa ihmisen, joka haluaa välillä irtioton arjesta, se sai tyytyä lauantain juoksutukseen Ressun omistajan kanssa. Nea olikin ottanut kunnon irroittelut. Kirjaimellisesti. Ei ollut kuulemma enää liina riittänyt niihin päästelyihin. Positiivista on, että se menee. Menköön sitte kovempaa jos se kerran on joko pysähdys tai täysiä.

Eilen, maanantaina, aikomus oli yrittää ratsastaa, mutta hautasin ajatuksen sillä samalla sekunnilla kun tuntui, että neiti Penni aikoo lähteä ja kovaa. Olin ajatellut löntystää ilman satulaa, Nean lainaamalla ratsastusriimulla ja koeajamillani uusilla saappailla. Ratsastin kierroksen ja hyppäsin alas: juoksutus varmaan olis ihan jees, edes aluksi.

Päädyimme kuitenkin irtojuoksutuksesta Seuraa johtajaa -leikkiin ja sitä myöten hyppäämään. Ensin kavaletteja ja puomeja, tasapainoharjoituksia ja selkälihastreeniä. Päätin samassa myös pystyttää pienen esteen, joka kasvoi loppujen lopuksi varmaankin noin 70cm korkeaksi. Poni nautti ja oli innosta soikeana, vaikkakin väsähti aika pian. Kunto ei oikein ole kohdillaan, mutta sitähän me kasvatetaan...

Jätettäköön mainitsematta, että ilman ihmistähän kyseistä estettä ei voinut hypätä.

Tänään puolestaan jo tutuksi tullut fysioterapeutti kävi meitä moikkaamassa. Kertoi, että kyllähän tuo poni on eteenpäin mennyt, vaikkakin paljon työtä on vielä edessä. Olen silti suunnattoman ylpeä ponista ja toki vähän siitäkin mitä olen tehnyt viimeisen kuukaudenkin aikana. Penni on kuin toinen poni. Kyseenalaistaminen ja mahdottomilta tuntuvien ongelmien ratkaiseminen on tehnyt tulosta.

Joku päivä me ollaan tähtiä.
Tai jos ei tähtiä niin ainakin ei-niin-lihavia.


20. joulukuuta 2015

Pienen ponin pieni historia

Alku olkoon aina hankala, mutta kokeillaan silti. Kerran olen pitänyt yllä blogia, joka kertoi hevoselämästä, mutta nyt sille olisi aihetta uudestaan. Sain kesän lopuksi toteutettua elämän suurimpia haaveitani; sain ikioman ponin. Ehkä tämä kirjoittaminen koostaa kaiken vaivan. Ehkä se kertoo vain kavionjäljistä persuksissa. Kuka tietää...


Olen aina haaveillut säkäkorkeudeltaan yli 170cm, perus ruunikosta, jolla on merkki otsassa. Kisatykki, kuumuva sellainen. Hankin kuitenkin (ilmeisesti epähuomiossa) ruunivoikon, merkittömän ja ylikasvaneen ponin. Takkutukka ja laiska kuin mikä. Ainoa tie on tähtiin tai sitten ei mihinkään. Poni on nimeltään Penni, hienolta viralliseltaan nimeltään Bergviks Moneypenny. Nimensä veroinen; rahat se vie.




Meidän yhteinen taival alkoi keväällä 2014. Penni asusteli Levannon suunnilla kesän ajan ja lähti kesän loppupuolella takaisin oikealle omistajalleen. Se oli siis vain ylläpidossa ja vei mun sydämen täysin sinä kesänä. Kuka oikeasti ihastuisi poniin, jonka kanssa joutuu vain tappelemaan ja siltikään se ei mene eteenpäin? Minä. Jukuripäinen viinitonkka oli vain niin hellyyttävä. Sitä ei vain kukaan ymmärtänyt. Enkä aina ymmärrä minäkään.


Joulukuussa 2014 sain kuulla Pennin tulleen myyntiin. Siitähän se pitkä tie sitten alkoikin ennen kuin omistajuus oikeasti siirtyi minun nimiini. Välissä kerkesin jo luovuttamaan monesti. Kasasin elämääni kokonaan uudestaan ja arvojärjestys asioilla alkoi hahmottumaan. Koeratsastelin ja kävin katsomassa ponia, eipä sen ihanuus mihinkään ollut kadonnut. Maha vain oli kasvanut mukavasti.

Setelitukku kädestä toiseen ja nimi paperiin. Siinä se nyt sitten oli. Mun ihan ikioma poni. Välillä en sitä vieläkään suostu uskomaan, mutta totta se nyt vain on. Kaikki siitä ponista on minun hartioillani ja sen olen myös tuntenut. Satulaongelmia, selkäongelmia ja kaikenlaisia ongelmia. Liikkumisongelma suurimpana. Kukaan ei varmasti ikinä koskaan tule ymmärtämään minkälainen muutos tuossa elikossa on tapahtunut. Se sentään liikkuu ja haluaa jopa liikkua ihan vain ääniavuilla.

Todellinen maastomopo se kyllä on. Siellä se tykkää mennä, vaikkakin on niin tamma muita hevosia kohtaan. Yksin sen kanssa ei vain silti maastoon voi lähteä. Tallin ovea pidemmälle ei nimittäin pääse. Kunnialla ollaan selvitty nämä ensimmäiset reissut ja mikä parasta; Penni selkeästi nauttii.

Kirjoittelen paremmat esittelyt neiti Ponista omalle sivulleen. Ehkä tämä kattoi suurimman osan Pennin historiasta. Nyt olemmekin viimein löytäneet tarpeeksi leveän satulan ja hommat alkavat luistamaan. Tulen varmasti vielä kertomaan näissä ensimmäisissä postauksissa Pennistä lisää. Sellaista yleistä nippelinappula tietoa. Kaikkea ei saa ahdettua yhteen tekstiin eikä kaikkia kömmähdyksiä saa kertoa ensi kättelyssä!

Mutta kyllä siitä vielä poni saadaan!