30. tammikuuta 2016

27. tammikuuta 2016

Varusteratsastusta

Mä vihaan talvea. Jälleen. Astetta enemmän. Siksi mä olenkin varusteratsastellut sisällä koneen ääressä ja pohtinut pääni totaalisesti puhki, millainen kuolain olis hyvä Pennille. Löysin monia, joita vois kokeilla. Harmi, etten löytänyt samalla seteleitä läjässä. Hienot kuolaimet maksaa. Hienot ponit maksaa. Mihinkäs muuhun se raha onkaan tehty kuin poniin?

Nuo kolmipalat mitkä meillä nyt ovat, eivät tunnu oikeilta Pennin suuhun, joten kokeillaan tänään oliivikolmipalaa ja tilasin sylinterikuolaimen testiin. Toivoisin, että tuo sylinterimalli voisi olla hyvä, ainakin kehuja kyseinen kuolain on paljon saanut. Senpä näkee vasta sitten kun kuolain on ponin suussa. Itse en vain jaksaisi enää pohtia kyseistä asiaa. Sovitaanko, että se on hyvä?

Ja sitten mä kuitenkin kuolaimien katselun lomassa menin ja tilasin Dyonin ihanat suitset. Pohdin kyllä pitkään muutaman vaihtoehdon välillä (siis kyllä, Pennihän tarvii uudet suitset..) ja päädyin sitten Dyonin Working -suitsiin. Ihastuin erilaiseen poskihihnaan ja niskahihnan leveyteen. Kieltämättä ne on ihanat ja kokeillessani niitä, ne oikein loksahtivat ponin päähän. Yllätyin, että voivatko suitset edes olla noin mukavan näköiset. Saisinkohan mäkin tollaset jostain?

Dementikkona en ottanut ponista vielä kuvia suitsien kanssa, mutta eiköhän niitä tule ihan tarpeeksi myöhemminkin.

Juoksutin Pennin eilen uusien suitsien kanssa ja aluksi sitä ilmeisesti kummastutti outo leukahihna. Kieltämättä se heilui vähän hassunnäköisesti, mutta eiköhän se siitä. Toisaalta harmi, ettei sitä saa irti. Pennin mielestä oli muutenkin ihan jostain syvältä joutua juoksemaan satulan kanssa ja yhteistyö tuntui olemattomalta. Kyllähän se toimi, mutta olisi se voinut toimia paremminkin. Kerran se rynnisti melkein kohti ja muutaman kerran viskeli päätään niin, että oli totaalinen piteleminen ettei liina lähde käsistä.


Viedessäni ponia takaisin tarhaan se jäi taas rapsuteltavaksi portille, vaikka toiseen tarhaan oli tullut uusi kaveri. Pennistä on mitä ilmeisimmin tullut pihaton pomo, sillä edellinen johtaja poistui toiseen tarhaan. Vaikuttaa ainakin pitävän arvonimestään. Ja vaikka se laiskanpulskea onkin niin kyllä siellä rallitetaankin, Penni mukana!


Nythän me vain odotetaan, että millaiseksi nämä kelit muuttuvat. Saatiin jo vähän tarjousta maneesille lähtöön, mutta tiedän vallan hyvin Pennin asenteen traileria kohtaan. Saa nähdä siis vielä mitä tuleman pitää.

Koska siis... enhän mäkään ole käynyt maneesissa kuin kaksi kertaa.

23. tammikuuta 2016

Lämmin henkäys kasvoillani



"Kaikkein vaikeimmilla hevosilla on sinulle eniten annettavaa"
-Lendon Gray


Välillä tuntuu, että unohtaa sen lähtötilanteen. Sen itkun ja epätoivon mistä lähdettiin liikkeelle. Ei sitä aina muista, kuinka itse yritti kaikkensa, muttei saanut kaikkea takaisin. Leikittiin kuuroa ja tosi kuuroa. Musta vain tuntuu, että minä olin se tosi kuuro ja poni vain kuuro.

Ollaan edetty niin jumalattomalla vauhdilla ihan tajuttoman paljon. Halaan Penniä ja huomaan joka päivä, kuinka kiinnyn siihen vain enemmän ja enemmän. Kuinka se joka päivä jaksaa aina ilahduttaa omilla jutuillaan, vaikka joskus saakin kokea poninperkeleet takalistossaan. Me liikutaan. Me liikutaan ilolla ja halulla. Ei pelolla ja pakolla.

Olen antanut kamalasti vapauksia. Olen alkanut luottaa vielä enemmän itse tuohon nelijalkaiseen ja toivon, että  jonain päivänä se luottaisi minuun yhtä paljon. Jopa enemmän. Hörökorvainen kaviokas ei ole enää luimukorvainen tahmatassu. Se on eloisa ja tyytyväinen. Se tulee useimmiten luokse, tunnistaa ja hamuaa porkkanaa. Siihenhän sen opetin. Oma moka.

Talutan Pennin pyöröaitaukseen ja päästän irti. Poni seisoo vieressäni ja totean, että haluan ottaa uuden haasteen. Pujotan riimun pois sen päästä ja kävelen hetken yhdessä sen kanssa. Se seuraa ja pysähtyy kun minä pysähdyn. Se ei ohita, tulee vain vierelle. Itse haastehan oli vasta edessä. Juoksutus irtona ilman henkistä tukea , raippaa.


Otettiin tänään pientä kenttätyöskentelyä todella pitkästä aikaa täysin yksin. Tajusin vasta hetken ratsastelun jälkeen, että meillä on monesti kentällä ollut joku kaveri tai edes joku toinen hevonen. Siksi poni oli aluksi vähän outo ja hankala. Päättäväisyyden myötä homma alkoi luistaa. Penni alkoi lämmetä ja se liikkui jo paljon paremmin. Pääasia oli, että poni liikkui. Alkutunnusteluiden jälkeen totesin, etten siltä halua edes pyytää sen suurempaa. Ja me onnistuttiin. Me liikuttiin. Eteenpäin.

Poni lähtee yllättävän nätisti eteenpäin ja yllätynkin. Yleensä Pennin kanssa on saanut vääntää ympyrälle menemisestä. Ilo oli lyhyt. Pennin tapaan se tarjoaa takapäätänsä keskelle kun ei vain nyt satu kiinnostamaan juokseminen. Kiroan kun poni jo kolmatta kertaa jaksaa vääntää menemisestä. Äänikin lähtee eikä itse jaksa juosta. Vaikeinta on, ettei Penniä voi ottaa riimusta kiinni ja näyttää suuntaa. Mutta sehän se juttu olikin. Jonkun ihmeellisen voiman myötä saan sen kuitenkin liikkumaan ja kuuntelemaan tarkasti äänimerkkejä.


Penni on hyvinkin yritteliäs poni kuitenkin. Se haki tänäänkin nätisti alas päätänsä ja selkeästi haluaa myös työskennellä, vaikka välillä pitää testata onko kuski hereillä. Keskittyminen ei saa herpaantua. Ravi alkoi sujumaan jo todella nätisti, kunhan itse vielä osaisi ratsastaa. Laukassa en vielä ole pyytänyt sen suurempia, koska sen työstäminen on puolitiessä. Tärkeintä on, että se laukkaa eteenpäin, vaikka sitten vähän liiankin reippaasti.

Hyvän suorituksen jälkeen kyykistyn itse maahan ja Penni tulee automaattisesti luokse. Se puhaltelee lämmintä ilmaa naamalleni ja haukottelee monta kertaa makeasti. Rapsutan sitä kun se tunkee päänsä syliin. Se ottaa vielä pari askelta lähemmäksi, jotta yletyn rapsuttamaan sen lempikohdasta. Penni rapsuttaa takaisin; mupeltaen olkapäätä. Sitten mä taas muistin kuinka ihana se on. Ettei se vihaa mua ja mun kamalia käskemisiä. Se teki kaiken täysin irtonaisena. Ja kaikista paras.
Se tuli lopuksi luokseni, täysin oma-aloitteisesti.


Kaiketikin sitä pitää olla ylpeä. Ylpeä nimenomaan Pennistä. Siitä on tullut hieno ja seurallinen ponitamma. Se on ollut halukas oppimaan uutta ja tekemään yhdessä asioita. Nyt kun mietin puoli vuotta taaksepäin, muistan sen katseen. Sen vähän mitäänsanomattoman olemuksen, joka on tipotiessään. Vaikka se on saanut kuulla kaikki ärräpäät, olen silti jokaisen päivän jälkeen halannut sitä. Kertonut, että huomenna nähdään.

Penni painaa pään mua vasten ja pistää silmät kiinni.


Ja huomenna kerron sille jälleen, että se on kaikista poneista kaikkein paras.

18. tammikuuta 2016

Tehoponin tehoton treeni

Viikonloppu oli ponin osalta todellinen tehotreeni ja se varmasti tuli hyvinkin tarpeeseen. Perjantaina leikittiin villiponeja, mutta kameraongelmien myötä parhaat kuvat katosivat johonkin avaruuteen. Onneksi muutama hyvä kuva jäi silti talteen. Penni on hauskaa irtojuoksutus seuraa, sillä se seuraa täysin mun perässä ja oli oikeastaan melkein turhaa yrittää saada se juoksemaan itsekseen. Juoksin siis itsekin sitten. Oli hauska nähdä, että poni oli myös vähän muuttunut. Se nimittäin tuli pois puskista pyydettäessä. Ei se aiemmin niin tehnyt.


Kyllähän se toki pistää hymyn huulille, että toinen oikeasti myös haluaa tulla luokse. Penniä myös riemastuttaa kovasti jos vähän leikkii hipan tyyppistä juoksuleikkiä. Pukkilaukka spurtit olivat kyllä mageita, eikä tamma siltikään lähtenyt pitkälle minusta. Muutenkin se oli oikein iloisen oloinen, vaikka olimme torstaina tapelleet herruudesta. Kenties se taas ymmärsi jotakin uutta ja ihmeellistä.

Lauantaina meillä oli ihka ensimmäinen virallinen tunti. Voitte kuvitella miten tällaista puskaratsastajaa jännitti kun ei ole yli viiteen vuoteen tunneilla käynyt. Saatika, etten oikeastaan klassiseen puoleen ole perehtynyt. Hyppäsin selkään lämmitelläkseni Penniä ja se toimi kuin ajatus. Ei pukin pukkia. Me ei saatukaan suuresti huomautettavaa vaan enemmän kehuja siitä, että ei me olla mahdottomuus. Olin niin mielettömän onnessani, että osaan itsekin jopa jotenkin ratsastaa oikein. Suurimman osan kaikesta olen kuitenkin itse opetellut vain menemällä.

Tunninpitäjä totesikin, ettei tuo poni laiskaa ole nähnytkään. Minä taas mielessäni mietin, että odotetaanpa seuraavaan kertaan. Penni on kuitenkin aina Penni.


***


Sunnuntaina aukesi pakkasenpurema aamu, mutta me lähdettiin silti maastoon ponien kanssa. Penni sai kaverikseen tutun Ressun ja pihattokaveri Tomaatin. Teimme jälleen pitkän ja rankan lenkin, joka ei sitten ponissa näkynyt yhtään. Penni myös yllätti tälläkin kertaa. Se ei koskaan ole suostunut menemään edellä maastossa ja nyt se sen teki. Ja se meni muuten kovaa. Poni ei enää halunnut edes odottaa kavereita ja jos olisin sen antanut vain mennä, se olisi varmasti juossut kotiin asti. Positiivista tietysti, mutta saa sitä vähän jarrutellakin.


Meinattiin me ottaa lähdötkin ja jäädä auton alle, kun jälleen joku melkein täysjärkinen mersukuski kaasutti kuuttakymppiä ohi. Onneksi Penni otti vaan pienen laukkaspurtin ja hidasti kun pyysin. Kyllä siinä hetkessä sydän pomppasi kurkkuun ja risti kätensä kymmenesti. Tapahtuman jälkeen totesin, että on parempi jalkautua ihan vain kylmyydenkin takia. Penni ei silti hidastanut tahtiaan. Ihme tehoponi, ettei edes lähemmäs viidentoista kilometrin lenkki saa väsymään.

Tai sitten sillä tuli adrenaliinipuuska, koska nälkä.

13. tammikuuta 2016

Pedikyyri-Penni

Loimi saapui toissa päivänä postiin ja eilen kokeiltiin sitten, että riksahtaako loimi heti kättelyssä ratki. Ei onneksi. Se oli juuri sopiva, ehkä ois voinu viisi senttiä lisätä mittaan jopa, mutta kyllähän se nyt ajaa asiansa. Ainoa asia mikä enää jännittää on se, että onko loimi tänään ehjä kun sen jätin ponille yöksi päälle.

Pennihän tarkenee kyllä ulkona ilman loimea, mutta lumisateen takia sen sille laitoin. Aion tänään ratsastaa ja jäiseen ponin selkään ei tekis mieli satulaa heittää. Penni ei ainakaan mitään vastalausetta loimelle antanut, että ehkäpä se miellytti myös sen (väri)silmää.


Saatiin myös uudet talvikengät ja minä sain ihan ikioman uuden laskun. Penni oli taas tosi kiltti ja kengittäjäkin tykkää. Kaviolaatukin on hyvä, eikä ollut kasvaneet kynnet paljon mitään. Voidaan siis vähän pidentää kengitysväliä jos tuntuu, ettei ne kasva! Pedikyyri siis menee varmaan ainakin maaliskuun puolväliin, toivottavasti.

Fyssari joutui ikäväkseni perumaan tulonsa, mutta aika siirtyi viikolla ja yhdellä tunnilla eteenpäin. Toivottavasti ensi viikolla onnistuisi! Odotan jo innolla, että pääsen taas kuulemaan onko ponissa tapahtunut yhtikäs mitään muutosta. Samalla se varmastikin pääsee kunnon selkätreeniin mikä toki on tosi positiivinen asia! Olisipa se selkä on kunnossa täysin...

Lauantaille saatiin ratsastustunti järkättyä. Mennään Nean ja Ressun mukaan ja katsotaan kumpi poni osaa käyttäytyä paremmin. Saan varmasti ainakin jossakin kohti hävetä silmät päästäni, mutta ei se mitään. Positiivista on, että me ollaan silti menty paljon eteenpäin ja tunneilla käynti sillon tällön voi tehä hyvää. Kenties voi poikia jopa säännöllisempää jos tuntuu, että homma luistaa?!

Odotan innolla jonkun ulkopuolisen mielipidettä.
Kumpa Penni vaan ymmärtäisi silloin myös liikkua hienosti. 

10. tammikuuta 2016

Huuruturpa

Mä vihaan talvea. Totaalisesti vain vihaan. Kylmyys, tilsat, liukkaus... Lista on loputon. Päällensä pitää pukea enemmän kuin mahtuu, eikä sittenkään meinaa tarjeta. Pakkasmittarit paukkuu, vaikka jo kerkesin huokaista eilen helpotuksesta. Penni ei varmastikaan palele. Se on vienyt munkin talviturkin ja saa syödä koko päivän, jotta pysyy lämpimänä.

Minä en.

Torstaina ja perjantaina poni saikin vapaa päivät, koska en yksinkertaisesti halunnut jäätyä. Kävin kuitenkin katsomassa ja koittamassa irroittaa kamalia tilsoja takajaloista. Yritin myös epätoivoisesti juottaa sitä, mutta ei vesi kiinnostanut. Ämpäri oli puolestaan mukava rikkoa. Kiitos vain lainasta Ressu-kaverille siis...

Ihanana ihmisenä kävin kuitenkin tuhlaamassa rahani uuteen ja hankin myös oman ämpärin. Sen Penni voikin sitten rauhassa rikkoa, rahaahan mulla on kuin roskaa. Varsinkin viimeisten ostosten jäljiltä. Kukakohan maksaa ponin itessään? Pakkasherra. Toivottavasti.

Pakko kertoakin, että meille on tulossa oranssi-musta loimi, jotta on jotain heittää selkään jos tarve vaatii. Se oli pakko saada. Se on oranssi. Siinä on oranssia! En malta odottaa, että se tulee postiin ja pääsen testaamaan onko Penni taas väärän kokoinen ostoksiin. Hööksistä meille perjantaina tuli suitsiin ylimääräinen leukahihna hackamorea varten. Kokeilusta lisää alempana. Ja uudet kumi/nahka ohjat, jotka osoittautuivat oikein hyviksi! Pennillä vaan on todella tyhmän pituinen kaula; full ohjat ovat vähän liian pitkät ja cob kokoiset taas ehkä hiukan lyhyet. Mutta meillähän on nyt vaihtoehtoa sitten... kolmet erilaiset ohjat.

Hackamore testailu tehtiin eilen, lauantaina, ja olin positiivisesti yllättynyt! Poni toimi oikein hyvin, jarrut toimi ja ohjaustehostinkin oli mukana matkassa. Pakkasenergian myötä yhteistyö puolestaan oli hukkunut. Tuo otus ei vain saa seistä päivääkään tekemättä mitään. Olen tässä monelle jo kehunutkin, ettei Penni ole keksinyt hypätä pystyyn pitkään aikaan. Eilen se sen sitten teki. Eipä se missään tunnu, mutta ei sen kyllä niin tarvitsisi tehdä. Pahimmilta pukeilta säilyttiin, mutta kunnolla en päässyt kuitenkaan kuluttamaan energiaa. Yllätysyllätys, niiden tilsojen takia.

Ostoksiin palatakseni, mainitsen, että ratsastajallekin on tulossa pari hyvinkin tarpeellista asiaa. Uusi kypärä, koska vanha... ei miellytä enää samallalailla, vaikkakaan en sitä ole käytöstä poistamassa. Tulkoon tämä kuvaussessioihin ja niihin mukamas tuleviin kisoihin. Tekosyyt on kivoja. Samaten mustat talviratsastussaappaat oli niin pakko saada. Toivon, että saappaat ovat hyvät ja niillä voisi tallustaa tallilla muutenkin kuin vain hevosen selässä... Mutta takaisin poniin..

Tänään siis kävimme ystäväponi Ressun kanssa maastossa käppäilemässä. Penni tykkäsi, niin kuin aina, eikä hätkähdellyt vaikka kaveri leikkikin rakettia. Koitettiin Nean kanssa miettiä, miksi toinen poni säikkyi ja päädyttiin siihen, että törmättiin varmaan Herra Hirven jättämiin hajumerkkeihin. Positiivista oli kuitenkin nähdä miten toinen parivaljakko on pienessä ajassa kehittynyt moisista säpsyilyistä. Taputan virtuaalisesti olalle!

Huh, kenties tämän romaanin luettua saa myös itseään taputtaa olalle. Asiaa asian perään eikä silti mitään hirveän mullistavaa. Ehdotuksia saa heittää minkälaisia postauksia voisin toteuttaa näin aluksi. Mitä haluaisitte lukea? Kaikki on mahdollista toteuttaa! Toteuttaisin mielelläni myös sen, että pakkaset laskisivat edes kymmeneen...

Pennin turpakarvatkin kiittäisivät.

5. tammikuuta 2016

Perfektionisti värimaailmassa

Olen aina ollut sitä mieltä, että hevosella ei saa olla montaa miljoonaa eri väristä huopaa saatika että eri värejä yhdistellään hirveästi. Muutama pääväri on kiva olla ja niiden mukaan on mukava hankkia erilaisia tarvikkeita. Ainoa tietty on, että tottakai sä valitset värin, joka on vaikea löytää. Ja jos hyvän värinen löytyy, ei ole oikeaa kokoa tai jokin muu yhtä hieno syy.

Totaalisena perfektionistina en siis voi hankkia Pennille mitä tahansa. Ei sillä vaan voi olla ruskeaa, vihreää, turkoosia, punaista ja vielä keltaistakin. Täytyy pidättäytyä jossakin väreissä. Toki perusväreinä ruskea ja musta menevät missä tahansa asiassa. Niin, paitsi etten ruskeita nahkavarusteita
halua. Ei vain sovi mun päähän, kenties jonkun mielestä hyvä yhdistelmä.

Siksi teinkin omat värikartat. Fiksuimmat saattavatkin hoksata, että mitä isompi loota väriä on, sitä enemmän haalin sitä. Ja tottakai heti tänään sinne eksyi se yksi uusi väri, joka sivuutti toisen maanläheisistä väreistämme. Nimittäin tuo laivastonsininen. Laivastonsinistä saa jopa hommattuakin ihan hyvin, oranssiin yhdistettynä jopa! Olen nyt totaali ihastunut kun näin ponin päällä tuon värin ja se sointui niin kivasti... Tiedä sitten johtuiko ponin söpöilystä vai riimun hienoudesta.

Ponin värikartassa oleva valkoinen läntti voi olla vapaavalintaista. Tai vaikkapa kisakuosi valkoinen. Kuuluuhan sekin silloin kuitenkin värimaailmaan. Ratsastaja puolestaan pidättäytyy valkoisesta kuvan tekijän huolimattomuuden takia. Ilmeisesti. Enpä sillä edes ajatellut, että koskaan mihinkään kisoihin päästäisiin. Kaiketi sitä voi sitten edes juhlatuulella käyttää valkoista huopaa, onneksi meillä ei sellaista toistaiseksi ole. Eikä varmaan kyllä tulekaan.

---

Tänään ponitytöt suuntasivat Hööksiin ja Keravan Horse & Rideriin. Kaikkihan ei toki sujunut niin kuin piti, mutta auto selvisi hengissä ja myös itse reissaajat. Vantaan Hööks tuntui taivaalta. Rahapussi itki taskussa matin perään ja minä puolestani kaikkien ihanien tavaroiden perään. 
"Toi olis kiva ja toi olis kiva... Kato hei tätä!" Kenties kulutetuin lause. Mutta niin kuin varmasti arvata saattaa, tarttuihan sieltä mukaankin jotain. Tarpeellista. Okei, tarpeelliset ovat tulossa postissa, mutta lisää melkein tarpeellista.





Ikäväkseni en vain löytänyt mistään kaupasta sitä tärkeinpää; ohuehkoa sadetta pitävää loimea. Tai siis... kivan värisenä. Sanoinhan, mikä tahansa ei kelpaa. Pennille se toki olisi varmaan yksi lysti, piehtaroiko se mustalla vai sinisellä loimella. Pitkä riimunnaru, riimu ja raippa löytyivätkin mun omalta kauppalistalta, mutta ylimääräinen naru ja satulavyö ei kuulunut suunnitelmiin. Satulavyö tuntui vain niin pehmeältä ja kieltämättä olen miettinyt olisiko se huono vaihtoehto tuolle ei-niin-intopinkeälle-ratsastettavalle. Se nähdään ensi ratsastuksessa!

Siis jos tankerolle tuon pituinen vyö menee.
---

Yhteenvetona kuitenkin kerrottakoon ponista edes sen verran, että pakkasenergiaa ainakin on. Toivottavasti sitä myös vähän riittäisi joihinkin hommiinkin. Meitähän ei pakkaset estele tekemästä edes jotain pientä! Kyllä se laihtuu... Kyllä se on on jo laihtunut. Kysykää vaikka Nealta.


Kyseisen kuvan jälkeen en tiedä talutinko minä ponia vai koiraa. Vai talutinko ollenkaan ketään...

3. tammikuuta 2016

Poniineista kaunehin

(C) Nea Tani

(C) Nea Tani

Ensin työ, sitten huvi.
Vaikkakin se menikin toisinpäin tänään.