18. tammikuuta 2016

Tehoponin tehoton treeni

Viikonloppu oli ponin osalta todellinen tehotreeni ja se varmasti tuli hyvinkin tarpeeseen. Perjantaina leikittiin villiponeja, mutta kameraongelmien myötä parhaat kuvat katosivat johonkin avaruuteen. Onneksi muutama hyvä kuva jäi silti talteen. Penni on hauskaa irtojuoksutus seuraa, sillä se seuraa täysin mun perässä ja oli oikeastaan melkein turhaa yrittää saada se juoksemaan itsekseen. Juoksin siis itsekin sitten. Oli hauska nähdä, että poni oli myös vähän muuttunut. Se nimittäin tuli pois puskista pyydettäessä. Ei se aiemmin niin tehnyt.


Kyllähän se toki pistää hymyn huulille, että toinen oikeasti myös haluaa tulla luokse. Penniä myös riemastuttaa kovasti jos vähän leikkii hipan tyyppistä juoksuleikkiä. Pukkilaukka spurtit olivat kyllä mageita, eikä tamma siltikään lähtenyt pitkälle minusta. Muutenkin se oli oikein iloisen oloinen, vaikka olimme torstaina tapelleet herruudesta. Kenties se taas ymmärsi jotakin uutta ja ihmeellistä.

Lauantaina meillä oli ihka ensimmäinen virallinen tunti. Voitte kuvitella miten tällaista puskaratsastajaa jännitti kun ei ole yli viiteen vuoteen tunneilla käynyt. Saatika, etten oikeastaan klassiseen puoleen ole perehtynyt. Hyppäsin selkään lämmitelläkseni Penniä ja se toimi kuin ajatus. Ei pukin pukkia. Me ei saatukaan suuresti huomautettavaa vaan enemmän kehuja siitä, että ei me olla mahdottomuus. Olin niin mielettömän onnessani, että osaan itsekin jopa jotenkin ratsastaa oikein. Suurimman osan kaikesta olen kuitenkin itse opetellut vain menemällä.

Tunninpitäjä totesikin, ettei tuo poni laiskaa ole nähnytkään. Minä taas mielessäni mietin, että odotetaanpa seuraavaan kertaan. Penni on kuitenkin aina Penni.


***


Sunnuntaina aukesi pakkasenpurema aamu, mutta me lähdettiin silti maastoon ponien kanssa. Penni sai kaverikseen tutun Ressun ja pihattokaveri Tomaatin. Teimme jälleen pitkän ja rankan lenkin, joka ei sitten ponissa näkynyt yhtään. Penni myös yllätti tälläkin kertaa. Se ei koskaan ole suostunut menemään edellä maastossa ja nyt se sen teki. Ja se meni muuten kovaa. Poni ei enää halunnut edes odottaa kavereita ja jos olisin sen antanut vain mennä, se olisi varmasti juossut kotiin asti. Positiivista tietysti, mutta saa sitä vähän jarrutellakin.


Meinattiin me ottaa lähdötkin ja jäädä auton alle, kun jälleen joku melkein täysjärkinen mersukuski kaasutti kuuttakymppiä ohi. Onneksi Penni otti vaan pienen laukkaspurtin ja hidasti kun pyysin. Kyllä siinä hetkessä sydän pomppasi kurkkuun ja risti kätensä kymmenesti. Tapahtuman jälkeen totesin, että on parempi jalkautua ihan vain kylmyydenkin takia. Penni ei silti hidastanut tahtiaan. Ihme tehoponi, ettei edes lähemmäs viidentoista kilometrin lenkki saa väsymään.

Tai sitten sillä tuli adrenaliinipuuska, koska nälkä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti