29. helmikuuta 2016

Pukkikone 6.0

Lupasin Pennille, ettei me enää ikinä tehdä kolmen päivän ratsastusputkea. Se ei ole meidän juttu ainakaan toistaiseksi. Mentiin pari ensimmäistä päivää rennommassa mielessä, mutta ei se silti ponia miellyttänyt. Onnistuttiin kuitenkin ja ihan kunnialla ollaan vielä elossa tänäänkin!


Perjantaina meillä kävi pari kaveriani Penniä katsomassa. Ei kuulemma näytä enää niin kauhean lihavalta, vaikka pulskahan se edelleen onkin. Olen edelleen sitä mieltä, ettei laihtuminen tapahdu niin nopeasti kuin sen haluaisi tapahtuvan ja kuitenkin kun selkään istahtaa, on Penni paljon kapeampi. Se laihtuminen ei siis näy ihan täysin kokonaan mahassa vaan ennemminkin säässä ja selässä. Mutta eikös se naisilla niin mene, että ensin kaikkialta muualta paitsi juuri siitä vyötärön kohdalta?!

Penni oli hieno ja pienen alkusäätämisen jälkeen  se meni kaverillanikin oikein mallikkaasti. Vauhtia riitti eli ei sillä kyllä energian puutosta ole, todellakaan. Jo kolmas henkilö näihin muutamiin kuukausiin kun kuulen, että se poni on vain tosi kiva ratsastaa. Niinhän se, kun sen vain saa menemään ja osaa pyytää. Ilmaiseksihan se ei mitään anna, mutta ainakin tietää, että osaa pyytääkin!

Lauantaina (jolta postauksen kuvatkin ovat) meidän tarkoitus oli mennä sinne kuuluisalle pellolle, mutta totesin pienen hetken jälkeen, etten edes halua yrittää. Ehkä me voitaisiin kaverin kanssa joskus tai jos vaikka sattuisi parempi päivä itselleni olla uhkarohkea. Kieltämättä vähän pelkään, vaikkakaan pelko ei varsinaisesti kohdistu Penniin vaan yleisesti peltokammoon. Olen sen verran monta kertaa tipahtanu pellolla, etten haluaisi edes pehmoiselle lumelle lentää.

Menin kuitenkin kentälle vähän vääntämään, vaikken sen suurempaa tehnytkään. Penni oli jotenkin tosi raskas ratsastaa enkä siltä siksi edes jaksanut pyytää mitään suurempaa. Kävimme askellajit läpi ja testasin laukassa vähän kahdeksikkoa; yllättävän hyvin tuo reagoi hidastamiseen ja toisen laukan nostoon, ei edes väärää laukkaa tarjonnut! Tätä voisimme ehkä treenata enemmänkin, ravissakin, koska kunnon taivuttelu ja sisäpohkeen läpivieminen ei tekisi pahaa kellekään.

...

Eilen, sunnuntaina, meillä oli jälleen tunti, joka osoittautui hyvin opettavaiseksi mun rauhallisuudelle. En muista milloin viimeksi Penni olisi pukitellut niin paljoa ja pistänyt niin kovin hanttiin. Pelkäsin jo, että sen selkä on mennyt jumiin monen päivän ratsastamisesta, mutta se osoittautui kuitenkin vain kunnon niskuroinniksi. Opettaja kiipesi ennen varsinaista tuntia ponin selkään ja sittehän se taas toimi oikein hyvin. Oli taas niin hienoa liikettä kun tuosta saa vain irti tällä hetkellä!

Myönnettäköön, että kyllä se mulle silti tunnin aikana monta kertaa yritti pistää tilanteen 6-0. Vasempaan kierrokseen oli paljon rankempaa ratsastaa, mutta asiaa toki voisi auttaa, että muistaisi myös hengittää. Ajoittain Penni kuitenkin meni todella hyvin ja tuntui mukavalta kädelle. Tässä vaiheessa olimme kuitenkin vasta ensimmäisissä raviharjoituksissa, joka sai ratsastajan jo melkein epätoivon valtaan. Edessä olisi nimittäin vielä ajajalle vaikeampi kierros ja laukatakin pitäisi jaksaa.


Toiseen suuntaan pistimme ponin kuitenkin kunnolla menemään, eikä ravi ollut enää ollenkaan niin raskasta ratsastaa! Yllätyin ja koin ahaa-elämyksen kun tajusin, että munhan ei sitä ponia kuulu pystyssä pitää. Kieltämättä olen liikaa antanut vapauksia, vaikka ollaan rankasti treenattukin yhdessä. Pennikin alkoi jopa herkistyä ja kuunnella pohkeita todella hyvin, ratsastajalla puolestaan oli ongelmia pitää leipäläpensä ummessa. Maiskuttelen kuulemma liikaa ja kiinnittäessäni siihen huomiota... totta. Ehkä sitä voisi oikeasti pyytää hevosta eikä vain maiskutella sille mennen tullen. Niin kuin lopputunnista todettiin, poni turtuu helposti avuille, joita käyttää liikaa ja varsinkin tuollaisella laiskalla hevosella kuuluisi pitää kunnon kuri, vaikka se raipan antaminen ei niin kivalta aina tunnukaan.


Laukka sujui eilen todella hyvin ja Penni meni todella nättiä, reipasta laukkaa. Ensimmäinen laukka vain sattui alkamaan kunnon kiitolaukkaspurtilla, koska näimme kaksi ihmistä. Olisi kyllä minuakin pelottanut jos olisin keskittymiseltäni edes tajunnut moisia. Äksidentin jälkeen ei meillä kuitenkaan enää ollut suurempaa ongelmaa ja tunti päättyi kuitenkin hyvillä mielin, eikä mikään oikeastaan jäänyt kaihertamaan. Aina ei mene ihan niin kuin elokuvissa ja se nyt on vain pakko hyväksyä. Opettajamme on kuitenkin todella mukava ja kehui paljon työskentelyämme, sekä huomautti niistä epäkohdista mihin kannattaa kiinnittää huomiota. Ja se ensimmäinen epäkohta on se, että minä päätän. Ei Penni.


Kävelimme loppukäynnit maastossa, ihan pienen pätkän, mutta yllätyin, että Penni lähti pihasta ihan hyvillä mielin. Meillä on tuo poistuminen turvallisuusalueelta ollut aina vähän hankalaa. Käännyttyäni takaisin kotiin, hyppäsin alas selästä ja talutin loppumatkan, että saa edes hetken olla ihan ilman ratsastajaakin. Siinä samalla matkalla lupasin Pennille, että teemme huomenna jotakin kivaa.

Tänään on huominen, enkä vieläkään päättänyt mikä olisi sitten se kiva.

25. helmikuuta 2016

Karvapallon teddyturkki

Toivotan kaikille oikein mukavaa alkanutta karvanlähtöaikaa! Olen nyt monena päivänä vähintään puoli tuntia hinkuttanut Pennistä pois sen teddykarvaa eikä loppua näy. Eihän nyt edes ole vielä kevät, joten tuo karvapallo varmaan kasvattaa vielä uuttakin talvikarvaa tilalle. Varsinkin jos nyt tulee vielä kauheat pakkaset. Mitä en toivo... En sitten yhtään.


Meidän yhteiseen arkeen ei kuulu oikeastaan mitään ihmeellistä. Toisaalta kiva, ettei mitään ihmeellisyyksiä ole tullut, vaikka koko ajan sitä saa pohtia mikä on hyvä ja mikä ei. Sen tajusin, että henkinen tuki eli raippa, on oltava mukana ratsastaessa. En tule ikinä unohtamaan sitä enää. Pennihän kyllä meni, mutta kyllä sitä sai pyytääkin... On siis vain hyvä, että se raippa on mukana, koska ponikin toimii silloin oikein hienosti. Ei sitä välttämättä käyttää edes tarvitse.


Raippa-asian tajusin viimeisimmällä ratsastustunnilla (lauantaina), koska dementikko ratsastaja unohti juuri ostamansa raipan talliin. En sitä kuitenkaan hakenut; ollaanhan me ilman raippaakin menty! Osoittautui huonoksi ideaksi, vaikkakin ei sentään ihan katastrofiksi. Tunti sujui muuten todella hyvin, eikä mitään suurempaa moittimista tullut! Kehuja enimmäkseen ajajan istunnasta, mikä oli tajuttoman mukava kuulla. Penninkin laukka alkaa kuulemma näyttämään laukalta ja kieltämättä myös tuntumaan siltä! Olen niin kolmannessa taivaassa, että odotan vain kun pilven reuna yllättää meidät.


Tiistaina lähdimmekin Ressun kanssa maastoon kävelemään, mikä oli mukavaa vaihtelua pitkästä aikaa. Penni ei edellä suostunut menemään, mutta silti Ressu käveli aina liian hitaasti. Fiksuna tuo jättäytyi aina välillä joukosta ja ravasi sitten taas muut kiinni. Penni tuntuu niin mukavalta maastossakin nykyään, kun sitä sai jopa pidätellä. Se oikeasti tykkää siitä! Niin ihanaa nähdä toinen virkeänä hommissa.

Maastoreissussa meillä oli Nean äiti kävelemässä, joka joutuikin loppumatkasta todelliseen urheilusuoritukseen. Kahlaaminen lumessa piti olla ponien hommaa, mutta koska Penni ei suostunut mennä edellä ilman, että joku käveli johtajana edessä, joutui tuo tyytymään talsimaan pienellä hevosten tekemällä polulla. Selvittiin me hengissä. Ja Pennillekin tuli hiki kun laitoin sen kahlaamaan umpihankeen. Toinen puksutti iloisena menemään, oishan se kiva kun menis ilman kaveriakin tolleen, mutta ei...

Reissun jälkeinen kentällä laukkailukaan ei ollut ihan hanurista, koska Penni ainakin tykkäsi kun pääsi vähän venyttämään itseään. Oli kyllä hieno tunnekin laukata pitkin ohjin, koska tuon ponin laukka on kyllä niin taivaasta! Peltolaukkailukaan ei pelota enää niin paljoa, joten ehkä sinnekin sitten uskaltaa kuitenkin mennä.

Näinä muina mainitsemattomina päivinä olenkin tehnyt maastakäsin juttuja. Lähinnä juoksuttanut ja viettänyt aikaa Pennin seurassa. Eilen se sai vaparin reissun takia, mutta kävin sen aamulla harjaamassa tarhassa. Toinen nauttii kun yritän sitä pehkoa siltä pois saada. Tänään kokeilin riimuratsastusta joka sujui ihan mallikkaasti, vaikkakin kiireisesti, koska ponilla oli kiire jonnekin tuntemattomaan. Oli silti ihan antoisa kokemus, täytyy yrittää uudestaan joku päivä!


Parasta on kyllä silti se, että Penni seisoo käytävällä ilman riimua hievahtamattakaan. Okei, kyllä se asentoa vaihtaa ja välillä haluaa lähteä liikenteeseen, mutta yleisesti ottaen seisoo nätisti. Ollaan harjoiteltu, vaikka eipä tuossa mitää suurempaa harjoittelemista ole ollutkaan. Hauska se silti on!

Tiedä sitten uskooko se, vai tietääkö saavansa palkinnon moisesta...

18. helmikuuta 2016

Ponikuvapläjäys

Eilen meitä ei kiinnostanut työnteko sitten pätkääkään, mutta hei saavutuksena, että mentiin silti! Alku tappeluiden jälkeen ei edes enää tapeltu vaan mentiin oikein mallikkaasti letkeää ravia. Syynkin taidan ihan itse tietää: selkä varmasti vähän jumissa, mutta toisaalta tuollainen ravailu ja laukkailu tekee ihan hyvää silti. Pitäisi päästä kunnolla laukkaamaan joku suora, ratsastajalla ei vain taida riittää rohkeus... Tai voishan sitä koittaa. Olla tippumatta.

Koska sen suurempaa kerrottavaa mulla ei ole, voitte fiilistellä Pennin kuvilla tällä kertaa.




Kantojuhtana Nean toimesta!


16. helmikuuta 2016

"Miten sä oikeesti jaksat?"

Saatiin eilen vanhauusi kaveri pihattoon. Ressu muutti, ainakin nyt kokeilu mielessä, testaamaan vapaan ponin elämää. Näytti hyvin maistuvan, ainakin heinän osalta. Tammalauma otti ruunanrupukan hyvin vastaan eikä mitään pahempia tappeluita tullut. Diva ei mitä ilmeisimmin tykännyt tummasta tulijasta, mutta ehkä sekin ystävystyy ajan kanssa. Niin kävi Penninkin kanssa.



Päivä oli minun osaltani laiskanoloinen ja ensimmäinen iso ongelma oli se, että mitä ihmettä haluan Pennin kanssa puuhata. En halua, että se nyt viettelee kamalasti vapaa päiviä, kun sen mahansa kanssa voisi tehdä rankempaakin treeniä. Otin siis itseäni niskasta kiinni ja päätin ratsastaa lihaskivuista huolimatta. Hyvä päätös, kieltämättä.

Poni oli aluksi jälleen niin omaitsensä kuin voi olla, mutta kun sen sai menemään... Wou. Olin jokseenkin yllättynyt, miten hienosti se jaksoi puurtaa. Yhden ratsastustunnin jälkeen me ollaan selkeästi edetty ainakin kaksi vuotta eteenpäin. Ratsastajan motivaatio on katossa ja tuntuu, ettei ponikaan enää pistä hanttiin ratsastamisesta. Tai siitä, että se edes näkee satulan. Ponina sen kuitenkin pitää vähän jumitella ja leikkiä vaikeasti ratsastettavaa.

Ja sehän se hienous tuossa kaikessa onkin.

Olen huono kehumaan itseäni, mutta pakko kai se on myöntää, että oma istunta on parantunut kertaheitolla huomattavasti. En edes tiennyt ratsastamisen olevan näin rankka laji, mutta nythän sitä vasta on päästykin kirjaimellisesti ratsastamaan. Ja onhan siitä toki vuosia, että on saanut mitään kunnon neuvoja tuohon harrastamiseen. Kuvat varmasti kertovat enemmän kuin kirjaimet tietokoneen ruudulla.

Oman ratsastamisen jälkeen Nea (myös meidän hovikuvaaja) uskalsi jopa kiivetä tuon hirvittävän pelottavan karvaturjakkeen selkään. Aluksi piti mennä vain käyntiä ja ravia, mutta mitä ilmeisimmin Penni olikin mukavempi kuin tuo ajatteli. Pennille sateli kehuja ja poni oli taas niin jumalattoman ylpeä itsestään. "Silloin ekoi kertoi ku sä ratsastit ni mietin, et miten sä oikeesti jaksat tätä."

Nii, miksiköhän?




14. helmikuuta 2016

Villiponin villitykset

Ylitin itseni perjantaina ja tein jotain, mitä olin jo aikaisemmin miettinyt, mutten uskaltanut tehdä. Juoksutin Pennin ensin normaalisti irti ja ponineiti oli selkeästi sitä mieltä, että asiahan ei häntä kovinkaan paljon jaksa kiinnostaa. Ehkä juuri siksi uskalsinkin työntää kypärän päähäni ja punttaamalla hypätä ponin selkään. Ilman varusteita.

Harjasta kiinni ja sitten mentiin! Käyntiä, ei me sen kovempaa. Penni kuitenkin yllätti mun odotukset ihan totaalisesti ja se pysähtyi pienestä ääniavusta. Liikkeelle lähtökään ei tarvinnut yhtä maiskutusta enempää. Ilmeeni selässä olivat varmasti todella hienoja, mutta olin todellakin niin yllättynyt, miten tuo villiponi oikeasti käyttäytyi niin mallikkaasti ja kuunteli apuja!?

Tuosta kokeilusta rohkaistuneena päätin, että kokeileen tänään, sunnuntaina, hommaa uudestaan. Onnistuihan se tänäänkin, vaikkakaan ei niin jouhevan kauniisti. Oli jokseenkin jopa huvittavaa huomata, että yhtäkkiä poni ei mukatajunnutkaan pohkeita. Sitten kun sen sai sen vakkari-jumitus-kulmasta pois, se kulki hienosti. Siis oikeasti... Antakaa mulle ymmärrystä! Tehtiin tuo kulmastalkkaus monta kertaa, mutta ei aina voi mennä kuin tanssi.

Kottikärryt ja juokseva ihminen. Se oli menoa. Tai no... olisikin ollut. Penni säikähti ja lähti normaaliin raviin ja juoksi... No tottakai sinne vakkarikulmaan. Tahdon poistaa tuon kulman koko kentästä. Perkele. Se on ollut aina meille ongelma. Ymmärrettävää toki oli, että siitä näki kun omaan pihattoon tuli uusi heinäpaali. Se ei vain ikävä kyllä poistanut tosiasiaa työnteosta. Ihmettelen silti, että pysyin menossa mukana, enkä tippunut tuosta "spurttauksesta" huolimatta.

Pelkäsin ehkä eniten ponin komentamisessa (kulmasta pois) sitä, että se heittää peräpäänsä ilmaan niin kuin se aina yleensä tekee. Sitä Penni ei kuitenkaan tehnyt. Hämmennys iski kun sen tajusin. Hymykin taisi vilahtaa, ehkei se tahdokaan tipauttaa mua ainakaan ihan täysin tahallaan. Se kun olisi sen voinut hyvin tehdä. Toinen vaihtoehto olisi ollut pystyynnousu. Tai kenties täyttää laukkaa paikalta pyyhältäminen... Mutta ei. Se ei tehnyt muuta kuin pari kertaa, neitimäisesti, tömisti maata.

Lauantaina meillä oli jo tavaksi tullut tunti, joka sujui paremmin kuin hyvin. Penni yllätti odotukset täysin ja jaksoi oikeasti tehdä kunnolla duunia ihan yli pitkän ajan. Siltä jopa löytyi oikeasti ravi ja laukka. Siis luoja... Ratsastaja ei enää pysynyt mukana ja tuntui kuin olisi ollut räsynukke selässä ennen kuin pääsi hommaan mukaan. Kerrottakoon, että ponia ratsasti ensin tunninpitäjä, joka todellakin sai Pennistä sen hienon ponin näytille. Toistan itseäni, mutta kun olen vain niin pirun ylpeä siitä, että miten poni oikeasti suoriutui!

Hiomista riittää, mutta oli mahtavaa myös huomata kuinka sitä itsekin löysi oikeanlaisen istunnan. Laukan itse opetelleena oli jokseenkin jännittävää tuntea, että Penni laukkasi nättiä, rauhallista laukkaa ja minä pystyin todellakin ratsastamaan. Kiitos kuuluu silti tunninpitäjälle, koska neuvot ovat kalliita. Ja arvokasta on, että osaa istua edes oikein.


Mahtava romaanihan tästäkin kertomuksesta tuli, mutta ponimaisen viikonlopun jälkeen ei muuta voi odottaakaan. Ensi viikolla on näillä näkymin tiedossa Nean heitto Pennin satulaan ja tuntikin todennäköisesti. Ehkä me keksitään taas jotain uutta ja mahtavaa testattavaa. Tai jos ei uutta, niin vanhoissakin on vielä paljon opettelemista!

10. helmikuuta 2016

Sahalaitahampaat

Penni on saanut löysäillä nyt tuhottoman pitkän ajan, mutta minkäs sille mahtaa, ettei itse omaa nastarenkaita eikä näin ollen halua tehä itsemurhariskiä häntäluulle. On se kuitenkin vähän liikkunut, mutta mitään hikitreeniä ei olla todellakaan tehty. Toisaalta, mitäpä tuo haittaa. Kun säät enemmän sallivat, aloitamme taas enemmän selästä työskentelyn. Tai sitten mä vain kuvittelen niin.

Eilen meillä oli hammaslääkäri, joka osoittautui ihan aiheelliseksi, vaikkakaan mitään ihmeellistä ei onneksi ollut. Ihmeellisintä ehkä oli kun pääsi ihan itse tunkemaan käden toisen suuhun ja ensimmäistä kertaa elämässä kokeilemaan miltä ne hevosen hampaat tuntuvat. Kieltämättä en haluaisi olla syötävä heinänkorsi!

Onneksi Penni on tälläisissä tilanteissa äärettömän kiltti ja varmasti kamalin asia oli rauhoittaminen. Se piikki meinaan. Sen jälkeen toinen oli niin reppana kun keikkui vähän puolelta toiselle, eikä meinannut löytää hyvää asentoa seistä. Kunnialla selvittiin, oon ylpeä, vaikka aihetta ei varmastikaan kamalasti ole. Onhan vanhemmatkin lapsesta ylpeitä kun suoriutuu hammaslääkäristä, vai mitä?

Tänään onkin tarkoitus sitten ratsastaa kun eilinen jäi liikunnan osalta kokonaa välistä. "Palkkasin" jo kuvaajankin, joten saatan saada jopa kuvia pitkästä aikaa, että miltä meno näyttää. Toki se edellyttää myös ponilta halua, että näytettäisiin hyvältä... Eniten haluaisin kuitenkin katsoa omaa istuntaani, joka tuntuu omasta mielestäni olevan huomattavasti parempi kuin aikaisemmin. Kai sitä voisi jotakin kuvakoostetta koittaa väsätä vanhoista kuvista kun vielä vain vuokrailin hevosia. Jos sellainen nyt ketään kiinnostaa. Paitsi toki minua.

Kerrottakoon vielä, että maaliskuun puolesta välistä lähtien minulle itselle tulee pieni tauko ponin suhteen. Toivon todellakin, että todella pieni. Näin ainakin sanottiin ja aion myös uskoa siihen. Puolitoista vuotta taaksepäin murrettu nilkka on ollut.. no mitä on jo hetken aikaa. Enpä kyllä ajatellut olla kauhean kauaa poissa kuvioista, ainakin tallille menen katselemaan kun Nea liikuttaa. Tuo lupasi uskollisesti Penniä hoitaa ja olen siitä niin älyttömän kiitollinen. Kumarran syvään.

Omistushaluinen minä ilmoittaa, ettei halua antaa ponia kenelle tahansa.

2. helmikuuta 2016

Seuraa banaaniherkkua

Poni seisoo ja minä syötän banaaniherkkuja. Liikuntaa se on leuoille edes. Ollaan nyt lähinnä fiilistelty meidän yhdessä oloamme ja naurettu yhdessä. Leikittiin eilen Seuraa johtajaa -leikkiä ja harjoiteltiin pieniä ei-niin-tärkeitä temppuja. Penni on malttamaton. Sen mielestä herkut syödään ensin ja työt tehdään sen jälkeen - jos tehdään.

Penni saa jatkaa samaa rataansa tämän viikon perjantaihin saakka. Lähden ottamaan irtioton arjesta ja itkemään kun en ponia nää. Muutama päiväkin tuntuu aika raadolliselta kun on tottunut käymään joka päivä silittämässä silkkiturpaa. On kuitenkin ehkä ihan hyvä oppia myös, ettei siitä ponista pidä ottaa niin jumalatonta stressiä koko ajan. Mun elämä kun tuntuu olevan enää vain täynnä kysymyksiä Pennistä.

"Mitä Pennille kuuluu?"
"Onko Pennillä kaikki hyvin?"
"Onkohan se ja se varuste nyt oikeasti hyvä sille?"
"Mitä tekisin huomenna ponin kanssa?"
"Miksi mä ajattelen koko aika näitä samoja juttuja?"

...

Palataan vielä todella paljon päiviä taaksepäin, nimittäin perjantaihin. Meillä oli silloin ratsastustunti, joka jälleen sujui ihan moitteettomasti. Jos nyt ei lasketa alun pieniä kenkkuiluja kun ei oikein huvittanut. Pennillä meni muutenkin hermot kun ei päästy hommiin silloin kun piti. Poni kyllä osasi ihan hyvin asiat, vaikkakin se välillä jopa vähän kaahasi, mutta ratsastaja pääsee oikeasti harjoittelemaan satulassa istumista. Harvinaisen hankalaa, etten sanoisi.

Yritettiin jopa vähän asettaa poneja, mutta minusta tuntui, ettei kyseinen asia oikein luonnistunut meiltä vielä. Toisaalta Pennilläkin alkoi jaksaminen loppua, joten niinko aina, pistetään ulkoisten asioiden piikkiin! Haluaisin nyt otollisemmat kelit, että voisi taas hyvällä omalla tunnolla ratsastaa. Ilman, että ponia kuitenkaan alkaa suoraan sanottuna vituttaa työskentely. Nyt kun ollaan kuitenkin päästy jo tosi pitkälle positiivisessa työskentelyssä.

En halua pilata mitään vain sillä, että minä kun itse nyt haluan vääntää käyntivoltteja.
Onneksi mä en edes halua. Ihan tylsää sellanen ainakin omasta tahdosta.

...

Mutta eiköhän se poni siellä pärjää. Ja enköhän minäkin pärjää hetken ilman ponia. Onhan mulla noita kavereita, joilta voin pyytää kuvaa jos ikävä sattuu totaalisesti yllättämään. Täytyy vain tänään vielä kertoa sille tarkasti mitä olen suunnitellut. Ja milloin palaan.

Ja syöttää jumalaton määrä herkkuja, ettei se loukkaannu syvästi.