14. helmikuuta 2016

Villiponin villitykset

Ylitin itseni perjantaina ja tein jotain, mitä olin jo aikaisemmin miettinyt, mutten uskaltanut tehdä. Juoksutin Pennin ensin normaalisti irti ja ponineiti oli selkeästi sitä mieltä, että asiahan ei häntä kovinkaan paljon jaksa kiinnostaa. Ehkä juuri siksi uskalsinkin työntää kypärän päähäni ja punttaamalla hypätä ponin selkään. Ilman varusteita.

Harjasta kiinni ja sitten mentiin! Käyntiä, ei me sen kovempaa. Penni kuitenkin yllätti mun odotukset ihan totaalisesti ja se pysähtyi pienestä ääniavusta. Liikkeelle lähtökään ei tarvinnut yhtä maiskutusta enempää. Ilmeeni selässä olivat varmasti todella hienoja, mutta olin todellakin niin yllättynyt, miten tuo villiponi oikeasti käyttäytyi niin mallikkaasti ja kuunteli apuja!?

Tuosta kokeilusta rohkaistuneena päätin, että kokeileen tänään, sunnuntaina, hommaa uudestaan. Onnistuihan se tänäänkin, vaikkakaan ei niin jouhevan kauniisti. Oli jokseenkin jopa huvittavaa huomata, että yhtäkkiä poni ei mukatajunnutkaan pohkeita. Sitten kun sen sai sen vakkari-jumitus-kulmasta pois, se kulki hienosti. Siis oikeasti... Antakaa mulle ymmärrystä! Tehtiin tuo kulmastalkkaus monta kertaa, mutta ei aina voi mennä kuin tanssi.

Kottikärryt ja juokseva ihminen. Se oli menoa. Tai no... olisikin ollut. Penni säikähti ja lähti normaaliin raviin ja juoksi... No tottakai sinne vakkarikulmaan. Tahdon poistaa tuon kulman koko kentästä. Perkele. Se on ollut aina meille ongelma. Ymmärrettävää toki oli, että siitä näki kun omaan pihattoon tuli uusi heinäpaali. Se ei vain ikävä kyllä poistanut tosiasiaa työnteosta. Ihmettelen silti, että pysyin menossa mukana, enkä tippunut tuosta "spurttauksesta" huolimatta.

Pelkäsin ehkä eniten ponin komentamisessa (kulmasta pois) sitä, että se heittää peräpäänsä ilmaan niin kuin se aina yleensä tekee. Sitä Penni ei kuitenkaan tehnyt. Hämmennys iski kun sen tajusin. Hymykin taisi vilahtaa, ehkei se tahdokaan tipauttaa mua ainakaan ihan täysin tahallaan. Se kun olisi sen voinut hyvin tehdä. Toinen vaihtoehto olisi ollut pystyynnousu. Tai kenties täyttää laukkaa paikalta pyyhältäminen... Mutta ei. Se ei tehnyt muuta kuin pari kertaa, neitimäisesti, tömisti maata.

Lauantaina meillä oli jo tavaksi tullut tunti, joka sujui paremmin kuin hyvin. Penni yllätti odotukset täysin ja jaksoi oikeasti tehdä kunnolla duunia ihan yli pitkän ajan. Siltä jopa löytyi oikeasti ravi ja laukka. Siis luoja... Ratsastaja ei enää pysynyt mukana ja tuntui kuin olisi ollut räsynukke selässä ennen kuin pääsi hommaan mukaan. Kerrottakoon, että ponia ratsasti ensin tunninpitäjä, joka todellakin sai Pennistä sen hienon ponin näytille. Toistan itseäni, mutta kun olen vain niin pirun ylpeä siitä, että miten poni oikeasti suoriutui!

Hiomista riittää, mutta oli mahtavaa myös huomata kuinka sitä itsekin löysi oikeanlaisen istunnan. Laukan itse opetelleena oli jokseenkin jännittävää tuntea, että Penni laukkasi nättiä, rauhallista laukkaa ja minä pystyin todellakin ratsastamaan. Kiitos kuuluu silti tunninpitäjälle, koska neuvot ovat kalliita. Ja arvokasta on, että osaa istua edes oikein.


Mahtava romaanihan tästäkin kertomuksesta tuli, mutta ponimaisen viikonlopun jälkeen ei muuta voi odottaakaan. Ensi viikolla on näillä näkymin tiedossa Nean heitto Pennin satulaan ja tuntikin todennäköisesti. Ehkä me keksitään taas jotain uutta ja mahtavaa testattavaa. Tai jos ei uutta, niin vanhoissakin on vielä paljon opettelemista!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti