29. helmikuuta 2016

Pukkikone 6.0

Lupasin Pennille, ettei me enää ikinä tehdä kolmen päivän ratsastusputkea. Se ei ole meidän juttu ainakaan toistaiseksi. Mentiin pari ensimmäistä päivää rennommassa mielessä, mutta ei se silti ponia miellyttänyt. Onnistuttiin kuitenkin ja ihan kunnialla ollaan vielä elossa tänäänkin!


Perjantaina meillä kävi pari kaveriani Penniä katsomassa. Ei kuulemma näytä enää niin kauhean lihavalta, vaikka pulskahan se edelleen onkin. Olen edelleen sitä mieltä, ettei laihtuminen tapahdu niin nopeasti kuin sen haluaisi tapahtuvan ja kuitenkin kun selkään istahtaa, on Penni paljon kapeampi. Se laihtuminen ei siis näy ihan täysin kokonaan mahassa vaan ennemminkin säässä ja selässä. Mutta eikös se naisilla niin mene, että ensin kaikkialta muualta paitsi juuri siitä vyötärön kohdalta?!

Penni oli hieno ja pienen alkusäätämisen jälkeen  se meni kaverillanikin oikein mallikkaasti. Vauhtia riitti eli ei sillä kyllä energian puutosta ole, todellakaan. Jo kolmas henkilö näihin muutamiin kuukausiin kun kuulen, että se poni on vain tosi kiva ratsastaa. Niinhän se, kun sen vain saa menemään ja osaa pyytää. Ilmaiseksihan se ei mitään anna, mutta ainakin tietää, että osaa pyytääkin!

Lauantaina (jolta postauksen kuvatkin ovat) meidän tarkoitus oli mennä sinne kuuluisalle pellolle, mutta totesin pienen hetken jälkeen, etten edes halua yrittää. Ehkä me voitaisiin kaverin kanssa joskus tai jos vaikka sattuisi parempi päivä itselleni olla uhkarohkea. Kieltämättä vähän pelkään, vaikkakaan pelko ei varsinaisesti kohdistu Penniin vaan yleisesti peltokammoon. Olen sen verran monta kertaa tipahtanu pellolla, etten haluaisi edes pehmoiselle lumelle lentää.

Menin kuitenkin kentälle vähän vääntämään, vaikken sen suurempaa tehnytkään. Penni oli jotenkin tosi raskas ratsastaa enkä siltä siksi edes jaksanut pyytää mitään suurempaa. Kävimme askellajit läpi ja testasin laukassa vähän kahdeksikkoa; yllättävän hyvin tuo reagoi hidastamiseen ja toisen laukan nostoon, ei edes väärää laukkaa tarjonnut! Tätä voisimme ehkä treenata enemmänkin, ravissakin, koska kunnon taivuttelu ja sisäpohkeen läpivieminen ei tekisi pahaa kellekään.

...

Eilen, sunnuntaina, meillä oli jälleen tunti, joka osoittautui hyvin opettavaiseksi mun rauhallisuudelle. En muista milloin viimeksi Penni olisi pukitellut niin paljoa ja pistänyt niin kovin hanttiin. Pelkäsin jo, että sen selkä on mennyt jumiin monen päivän ratsastamisesta, mutta se osoittautui kuitenkin vain kunnon niskuroinniksi. Opettaja kiipesi ennen varsinaista tuntia ponin selkään ja sittehän se taas toimi oikein hyvin. Oli taas niin hienoa liikettä kun tuosta saa vain irti tällä hetkellä!

Myönnettäköön, että kyllä se mulle silti tunnin aikana monta kertaa yritti pistää tilanteen 6-0. Vasempaan kierrokseen oli paljon rankempaa ratsastaa, mutta asiaa toki voisi auttaa, että muistaisi myös hengittää. Ajoittain Penni kuitenkin meni todella hyvin ja tuntui mukavalta kädelle. Tässä vaiheessa olimme kuitenkin vasta ensimmäisissä raviharjoituksissa, joka sai ratsastajan jo melkein epätoivon valtaan. Edessä olisi nimittäin vielä ajajalle vaikeampi kierros ja laukatakin pitäisi jaksaa.


Toiseen suuntaan pistimme ponin kuitenkin kunnolla menemään, eikä ravi ollut enää ollenkaan niin raskasta ratsastaa! Yllätyin ja koin ahaa-elämyksen kun tajusin, että munhan ei sitä ponia kuulu pystyssä pitää. Kieltämättä olen liikaa antanut vapauksia, vaikka ollaan rankasti treenattukin yhdessä. Pennikin alkoi jopa herkistyä ja kuunnella pohkeita todella hyvin, ratsastajalla puolestaan oli ongelmia pitää leipäläpensä ummessa. Maiskuttelen kuulemma liikaa ja kiinnittäessäni siihen huomiota... totta. Ehkä sitä voisi oikeasti pyytää hevosta eikä vain maiskutella sille mennen tullen. Niin kuin lopputunnista todettiin, poni turtuu helposti avuille, joita käyttää liikaa ja varsinkin tuollaisella laiskalla hevosella kuuluisi pitää kunnon kuri, vaikka se raipan antaminen ei niin kivalta aina tunnukaan.


Laukka sujui eilen todella hyvin ja Penni meni todella nättiä, reipasta laukkaa. Ensimmäinen laukka vain sattui alkamaan kunnon kiitolaukkaspurtilla, koska näimme kaksi ihmistä. Olisi kyllä minuakin pelottanut jos olisin keskittymiseltäni edes tajunnut moisia. Äksidentin jälkeen ei meillä kuitenkaan enää ollut suurempaa ongelmaa ja tunti päättyi kuitenkin hyvillä mielin, eikä mikään oikeastaan jäänyt kaihertamaan. Aina ei mene ihan niin kuin elokuvissa ja se nyt on vain pakko hyväksyä. Opettajamme on kuitenkin todella mukava ja kehui paljon työskentelyämme, sekä huomautti niistä epäkohdista mihin kannattaa kiinnittää huomiota. Ja se ensimmäinen epäkohta on se, että minä päätän. Ei Penni.


Kävelimme loppukäynnit maastossa, ihan pienen pätkän, mutta yllätyin, että Penni lähti pihasta ihan hyvillä mielin. Meillä on tuo poistuminen turvallisuusalueelta ollut aina vähän hankalaa. Käännyttyäni takaisin kotiin, hyppäsin alas selästä ja talutin loppumatkan, että saa edes hetken olla ihan ilman ratsastajaakin. Siinä samalla matkalla lupasin Pennille, että teemme huomenna jotakin kivaa.

Tänään on huominen, enkä vieläkään päättänyt mikä olisi sitten se kiva.

2 kommenttia:

  1. Eikä tarvinnut edes väistellä mustaa ahteria :DD Oliko ruskea tiellä? ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tais pikemminki olla välil niin et meiän vaaleenruskee ahteri oli tiellä :D ruskee oli kiva peppu, sitä me oltas voitu seurata pidempääki - juosten. :D

      Poista