20. joulukuuta 2015

Pienen ponin pieni historia

Alku olkoon aina hankala, mutta kokeillaan silti. Kerran olen pitänyt yllä blogia, joka kertoi hevoselämästä, mutta nyt sille olisi aihetta uudestaan. Sain kesän lopuksi toteutettua elämän suurimpia haaveitani; sain ikioman ponin. Ehkä tämä kirjoittaminen koostaa kaiken vaivan. Ehkä se kertoo vain kavionjäljistä persuksissa. Kuka tietää...


Olen aina haaveillut säkäkorkeudeltaan yli 170cm, perus ruunikosta, jolla on merkki otsassa. Kisatykki, kuumuva sellainen. Hankin kuitenkin (ilmeisesti epähuomiossa) ruunivoikon, merkittömän ja ylikasvaneen ponin. Takkutukka ja laiska kuin mikä. Ainoa tie on tähtiin tai sitten ei mihinkään. Poni on nimeltään Penni, hienolta viralliseltaan nimeltään Bergviks Moneypenny. Nimensä veroinen; rahat se vie.




Meidän yhteinen taival alkoi keväällä 2014. Penni asusteli Levannon suunnilla kesän ajan ja lähti kesän loppupuolella takaisin oikealle omistajalleen. Se oli siis vain ylläpidossa ja vei mun sydämen täysin sinä kesänä. Kuka oikeasti ihastuisi poniin, jonka kanssa joutuu vain tappelemaan ja siltikään se ei mene eteenpäin? Minä. Jukuripäinen viinitonkka oli vain niin hellyyttävä. Sitä ei vain kukaan ymmärtänyt. Enkä aina ymmärrä minäkään.


Joulukuussa 2014 sain kuulla Pennin tulleen myyntiin. Siitähän se pitkä tie sitten alkoikin ennen kuin omistajuus oikeasti siirtyi minun nimiini. Välissä kerkesin jo luovuttamaan monesti. Kasasin elämääni kokonaan uudestaan ja arvojärjestys asioilla alkoi hahmottumaan. Koeratsastelin ja kävin katsomassa ponia, eipä sen ihanuus mihinkään ollut kadonnut. Maha vain oli kasvanut mukavasti.

Setelitukku kädestä toiseen ja nimi paperiin. Siinä se nyt sitten oli. Mun ihan ikioma poni. Välillä en sitä vieläkään suostu uskomaan, mutta totta se nyt vain on. Kaikki siitä ponista on minun hartioillani ja sen olen myös tuntenut. Satulaongelmia, selkäongelmia ja kaikenlaisia ongelmia. Liikkumisongelma suurimpana. Kukaan ei varmasti ikinä koskaan tule ymmärtämään minkälainen muutos tuossa elikossa on tapahtunut. Se sentään liikkuu ja haluaa jopa liikkua ihan vain ääniavuilla.

Todellinen maastomopo se kyllä on. Siellä se tykkää mennä, vaikkakin on niin tamma muita hevosia kohtaan. Yksin sen kanssa ei vain silti maastoon voi lähteä. Tallin ovea pidemmälle ei nimittäin pääse. Kunnialla ollaan selvitty nämä ensimmäiset reissut ja mikä parasta; Penni selkeästi nauttii.

Kirjoittelen paremmat esittelyt neiti Ponista omalle sivulleen. Ehkä tämä kattoi suurimman osan Pennin historiasta. Nyt olemmekin viimein löytäneet tarpeeksi leveän satulan ja hommat alkavat luistamaan. Tulen varmasti vielä kertomaan näissä ensimmäisissä postauksissa Pennistä lisää. Sellaista yleistä nippelinappula tietoa. Kaikkea ei saa ahdettua yhteen tekstiin eikä kaikkia kömmähdyksiä saa kertoa ensi kättelyssä!

Mutta kyllä siitä vielä poni saadaan!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti