21. lokakuuta 2016

Kun raippa on tallissa

Ennen kisapäivää jo, me leikittiin taas juoksutuspyörössä vähän villiponeja. Oikeastaan olin vain juoksuttamassa, mutta Nea sitten mut vähän ylipuhui kokeilemaan sitä varusteetta menoa. Tällä kertaa siis ihan oikeesti varusteetta menoa, eikä mitään riimupelleilyä. En ole tätä hommaa vielä tehnyt täysin onnistuneesti, mutta silloin tehtiin! Penni yllätti ihan totaalisesti.

Se oikeasti toimi ihan naturalina!

Jokseenkin aika mahtava kokemus. Aikaisempina yrityksinä se on päättynyt yleensä luimistelevaan poniin ja punapäiseen ratsastajaan. Ja jos yritettiin ravia ilman riimunnarua, niin tiedossa oli pukkirodeot. Tällä kertaa me nyt ei kuitenkaan kiusattu toista liikaa, vaan halusin vain, että Penni menee pohkeesta eteen. Ja sehän meni. Kääntyikin ja kaikkea!

En kykene olemaan hehkuttamattakaan tätä. Harmi, ettei meistä oo kuvatodistetta.

Mutta sitten siihen ajankohtaisempaan asiaan. Tämä oli vain tälläinen yhtäkkinen mieleenpälkähdys, mistä en muistaakseni kirjoittanut. Jos kirjoitin, luitte asiasta juuri uudestaan ja minä puolestani olen sitten vain ihan yli innostunut tilanteesta vieläkin. Tänään siis tosiaan otettiin lomanjälkeinen katsaus siihen ratsastamiseen. Eilen me vain nautimme taas yhteisistä hetkistä.

On kyllä aika mahti tunne, kun tajuat, että sulla ei nyt ole sitten raippaa mukana ja satuit myös pujottamaan ne kannukset pois saappaista. Otimpahan sitten haasteen vastaan ja menin ilman. Melkein odotin maailmanloppua, ainakin omalta osaltani. Penni jumitti, pukitti, jumitti ja sitten se lähti talsimaan taas ihan tyytyväisenä. Siinä käynnissä ei ole mitään ongelmaa, ponihan käpöttelee ihan mielellään menemään, mutta auta armias jos aiot jotain pyytää...

Minulta ei pyydetä, minulta anellaan armoa polvillaan. T. Penni


Mutta kaiken kukkuraksi se meni kaikki askellajit, haki päätänsä alas ja laukka oli ihan mahti kivan tuntuista! Siis oikeasti... Ilman raippaa. Haluan toitottaa tätä, sillä en ole vielä ikinä lähtenyt hymyssä suin kentältä ilman raippaa. Ainakaan silleen, etten olisi raippa kädessä astellut takaisin. Kyllähän siinä muutamat ärräpäät lensi, mutta Penni ei ollut niin kamala ja hirvittävä. Ymmärrän myös, että se oli varmasti kankea, eikä tuollainen työnteko nyt vain satu maistumaan.

Tuleppa itse olkisilta hiekkarannoilta suoraan duuniin... Onko muka kivaa?

Okei... Myönnän, kyllä mä sille kerran näytin Nean raipalla, että oon tosissani. Harmi vain, ettei se poni ikinä usko mua, vaikka olisin kuinka tosissani. Varmaan muistaa, etten ole vielä sille espanjalaista käyntiäkään opettanut, vaikka niin uhkasin. Kuopimisesta saa rangaistuksen. Kunhan jaksan rangaistukseen paneutua.

Josta tulikin mieleen, että mulla on taas itselläni kasvanut omanlainen motivaatio tehdä ja touhuta Pennin kanssa. Mulle tuli kamala palo saada se nyt talvella ehkä hitusen vielä parempaan kuosiin ja tottakai halata sitä joka päivä.

Niin kuin sekin joka päivä tulee mua portille vastaan. Jopa loman jälkeen.

Mököttäjälle tuo on kuitenkin aika saavutus.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti