7. heinäkuuta 2018

Rajalta rajalle - roadtrip osa1

Tiistaina 19.6. alkoi matka, jota ei niinkään koskaan suunniteltu, vaan yhtäkkiä vain päätettiin karata teltan ja auton kanssa johonkin, jossa on paljon hyttysiä, karua maisemaa ja kylmempää kuin etelässä. Ensimmäistä kohtaa en kuitenkaan koko reissun ajalta allekirjoita, sillä autokin sai nenuunsa vasta loppumatkasta suuren määrän itikoita. Tämä on kuitenkin kertomus siitä, millainen oli matka Suomesta Ruotsiin, sieltä takaisin kotimaahan ja extempore täyskäännös takaisin Norjaan.

Niin ja minulle, porofanille, totaalinen porosafari.


Meidän ensimmäinen päivä sisälsi moottoriteitä, vähän pienempiä teitä, suoraa tietä ja harvinaisen vähän käännöksiä mihinkään suuntaan. Ajatuksena oli lähinnä päästä vain yhden päivän aikana Haaparantaan, jotta koko matkan päätöspysäkki; Kilpisjärvi olisi yli puolessa välissä ennen seuraavaa vuorokautta. Onnistuttiinkin siinä, vaikka minä pysäyttelin autoa vähät väliä milloin millekin huoltoasemalle vessan toivossa. Kahvi ja energiajuoma ovat ihan parhaita ajojuomia, suosittelen.

Haaparannan jälkeen päätettiin jäädä etsimään Ruotsin puolelle telttapaikkaa, jossa olisi mieluisaa nukkua yön yli. Eipä meidän tarvinnut kauaakaan ajaa pohjoiseen päin kun löydettiin Tornionjoen vierestä pieni parkkipaikka, jossa oli semi tasaistakin pystyttää teltta. Tuumasta toimeen, vähän sähläystähän tuo pystyttäminen oli, mutta saatuamme pikkumajamme pystyyn, nautimme illan siitä kohinasta minkä joki toi korviimme ja naureskelimme välimatkaa Suomen puolelle.

Keskiviikon 20.6 herätys oli mitä mainioin, sillä parkkipaikalla ollut toisen auton töötti herätti meidät kymmenen aikaa. Päivän tavoitteena oli ajaa Jounin kaupan kautta kohti Kilpisjärveä ja vasta siellä levähtää toisen kerran. Sitä ennen keitettiin kuitenkin pannukahvit, nautittiin gourmet pasta-pot aamupalat ja pakattiin teltta autoon. Oli nautinto hörppiä kumisaappaat jalassa vasta keitettyä aamukahvia joen kohistessa nenän edessä. Todettiinkin, että tästä piti ottaa kaikki irti; toisista telttapaikoista ei tiedä, onko ne yhtä hyviä.


Suunnattiin auton nokka kohti pohjoista, eikä me ehditty kauaa ajaakaan kun oli pakko jälleen pysähtyä vessaan. Kiitos sen kahvin. Pysähdyttiin sellaiseen paikkaan kuin Kattilakoski, joka on muuten tajuttoman magea paikka! Kalliosaari keskellä jokea, jossa oli pienehkö koski ja grillauspaikkakin löydettiin. Muutama mänty kasvoi siinä saaressa ja ai miten nautittiin sen kallion tekstuurista! On harvinaisen hieno näky, miten vesi kuluttaa kalliota. Päätimme ulkoiluttaa kameroitakin tässä vaiheessa kunnolla ja käytiin kävelemässä kosken kivillä. On vain niin rentouttavaa kuunnella veden ääniä!

Maltoimme kuitenkin jättää Kattilakosken taaksemme ja suunnata nokan kohti sitä kuuluisaa Jounin kauppaa. Ylitimme tällä matkalla rajankin ja kieltämättä nautin niistä suomalaisista liikennekylteistä, ne eivät näytä niin vanhanaikaisilta ruotsalaisiin verrattuna. Matkaa rajalta ei ollut enää järjettömiä kilometri määriä, mutta kyllähän siinä aikaa kului, ennen kuin saavuttiin välietapille.

Ja hämmästyttiin suuresti siitä, miten iso paikka se "Jounin kauppa" olikaan.

Minulle hienoin juttu oli nähdä se jättimäinen poro. Ensimmäinen poro koko reissulla, joka ei edes ollut oikea. Tästä syystä me ostettiin matkamuistoiksi, vuosiluku kaiverruksen kera, kummallekin poronsarvi avaimen perät. Olihan se se juttu, että käydään nyt sielä niin puhutussa kaupassakin, vaikka eipä tuo eroa tavallisesta ruokakaupasta mitenkään. Paitsi ilmeisesti lapissa osataan pitää juomien kylmäkaapit oikeasti kylminä. Itse Sampoakaan ei tavattu, vaikka yritettiin kovasti hakea. Varmaan oli käymässä etelässä, sehän olis ollu niin meiän tuuria.

Pienen kaupassa olo -session jälkeen käännettiin nokat kohti Kilpisjärveä ja alettiin nauttimaan niistä oikeista lapin maisemista. Ajettiin mäntymetsikössä, joen vartta, rajan juurella ja lopulta pelkkää suoraa tietä karussa maisemassa. Siellä ei ollut niin mitään. Postilaatikoita, joissa numeroita oli huimat kuusi kappaletta ja naapureitakaan ei mailla halmeilla. Eikä yhtäkään poroa. Niitä minä metsästin auton ikkunasta, vaikka vesipisarat haittasivatkin näkyvyyttä.

Niin todellakin, mehän mentiin sinne ylös juuri silloin kun alkoi ne huonot kelit.

Muutaman pysähdyksen taktiikalla me selvittiin keskiviikkona sinne Kilpisjärven puolelle. Ajeltiin sitä suoraa tietä pitkin etsien märiltä mättäiltä telttapaikkaa. Ajatukset pelkässä hyvässä paikassa me tajuttiin vasta viimeisillä metreillä, että mehän ajettiin Norjaan! Hello Norge! Ei siinä oikein muuta edes halunnut sanoa, sillä vettä satoi ja mielessä vain pyöri, että missä hitossa me nukutaan.

Vaikka kyllä kieltämättä olis tehnyt mieli vain karauttaa Norjan teitä pitkin ties minne.


Päätettiin kuitenkin suuren pohdinnan ja majoituspaikoissa pyörimisten jälkeen ottaa meille yöksi hotellihuone ja nauttia sateesta ihan sisällä. Ja ihan Suomen Kilpisjärvellä, koska Norjan seuraava paikka olisi varmastikin ollut kuudensadan kilometrin päässä. Siellä kun nuo välimatkat tuntuvat olevan vähän isompaa sorttia. Petyttiin kuitenkin aika rankallakin kädellä. Ja pohdittiin koko ilta sitä, millainen hotellikulttuuri suomalaisilla oikeasti on.

Maksoimme Kilpisjärven Retkeilykeskukselle 92€ siitä, että nukuimme erillämme (90cm sängyissä), ei ollut keittiötä, ei toimivaa jääkaappia, patterit eivät lämmenneet kunnolla eikä suihku/wctilassa ollut lattialämmitystä. Saatika suihkussa tullut muutamaa minuuttia kauempaa lämmintä vettä. Että millaista huonetta te odotatte saavanne tuohon hintaan? Anteeksi nyt vain, mutta kyllä minä toisaalta odotan saavani edes parisängyn, lämmitetyn vessatilan ja lämpimän huoneen noin ylipäätään. Maksoin sitten kuinka paljon tai vähän tahansa. Kaikki muuhan on vain plussaa. Tuohon hintaan sisältyi aamupala myös, mutta kyllä minulla itsellä on ne prioriteetit siinä huoneessa. Eipä se aamupalakaan nyt kummoinen ollut tai tilat missä sitä aamupalaa nautittiin. Onneksi nyt sentään sen sai. Olisihan tuo muuten ollut totaalinen pohjanoteeraus ilman sitä.

Torstai 21.6. alkoi siis aamupalalla, vähän pikaisella sellaisella, koska päätettiin huonosta kelistä huolimatta lähteä katsomaan kolmen valtakunnan rajapyykkiä luonnonpuiston alueelle. Rajan näkeminen on ollut itselleni suuri haave ihan pienestä saakka, enkä halunnut jonkin sateen pilaavan tuota tilaisuutta joka vihdoin ja viimein oli käsillä.  Tuo rajapyykki sijaitsee Mallan luonnonpuiston alueella, jossa menee 12km mittainen luonnonpolku sinne rajapyykkille. Ajateltiin kuitenkin omia napojamme ja päätimme nousta Malla-laivan kyytiin läheiseltä laiturilta, joka matkasi puoli tuntia aallokoilla kohti määränpäätä. Toiselta laiturilta oli jalkaisin matkaa vielä kolmisen kilometriä itse paikanpäälle, mutta eihän se tuntunut missään. Reitti oli helppokulkuista polkua, joskin märkää, mutta olimme kuitenkin päättäneet tarpoa sen 12km takaisin luonnonpuiston kautta.

Eipä siinä paljon auttanut valittaa. Päätetty mikä päätetty.
Oli kumisaappaat jalassa tai ei. Ja olihan ne. Sadeviittoineen päivineen me muumeiltiin menemään.


Rajapyykkiähän voisi kuvailla isoksi keltaiseksi mötikäksi. Sen näkeminen oli jotenkin masentavaa, koska sen viereen ei suuren vesimäärän takia päässyt. Silti olin totaali innoissani, koska näin vihdoin ja viimein niin Suomeen, Ruotsiin kuin Norjaankin samaan aikaan. Pitäen tassuni silti visusti Suomessa, ihan vain veden tulvinnan takia. Ja sitten se oli nähty. Jatkoimme matkaa ennen kuin muut turistit kerkesivät paikalle, mutta eipä me pitkälle päästy kun löydettiin autiotupa ihan rajan läheisyydestä. Päätettiin mennä sinne vähän kuivattelemaan ja keittämään päiväkahvit, jotta pitkän tarpomisen tulisi jaksamaan loppuun. Matkaa kun oli vielä edessä ihan kiitettävästi.

Ja tulvaveden aikaan joidenkin paikkojen ylittäminen voisi kuulemma olla haastavaa luontopolulla.
En tiedä olisiko pitänyt tuo lause ottaa enemmän tosissaan.. No, sen voitte lukea alempaa.

Aloitettiin ensimmäinen vaellus tallustamalla poroaitaa pitkin kohti Mallan vuoristoja. Ei ollut ongelmaa ainakaan ötököistä tai liiallisesta kuumuudesta, eikä toisaalta vesisateestakaan, koska olimme niin hyvin varustautuneita. Koivikkoinen maisema kääntyi oikealle puolelle ja loi satumaisen fiiliksen pitkospuiden päällä. Polku oli ällistyttävän hyväkuntoinen ja siinä oli helppo astella, vaikka jalkoihinsa pitikin katsoa. Siinä vaiheessa kuitenkin kun paikallistin parin kilometrin jälkeen porolauman, voin sanoa, että ajatukseni pikkuisen herpaantuivat itse polusta ja maisemasta. Se ensimmäinen villiporolauma oli siinä ihan muutaman metrin päässä ja niitä oli aivan tajuttoman paljon! Jäätiin ihastelemaan aika pitkäksikin aikaa ennen kuin maltettiin jatkaa matkaa kohti metsäisempää osuutta.


Ja sieltähän niitä poroja ei puuttunut. Päästiin aivan käsittämättömän lähelle noita hienoja luontokappaleita ja varustautunut kuvaajakin onnistui taltioimaan niitä kameraansa sateesta huolimatta. Oli aika jännittävä tunne kun pitkospuiden päässä töllötti vastassa pikkuinen vasa. Tuo oli järin kiinnostunut puuhistamme. Seurasimme niiden eloa vaikka kuinka kauan ja näimme hienoja pyrähdyksiä, kiinnostuneita katseita ja mässäileviä sarvipäitä. En olisi voinut olla onnellisempi.

Matka kuitenkin jatkui. Käveltävää oli vielä edessä ihan kiitettävästi. Näiden porojen jälkeen tulikin aika jyrjähköä nousua kohti huippuja. Tultiin jonkinnäköiseen laaksoon, josta avautui massiivinen tunturipuro poroineen ja mitä hienoimmat maisemat. Oltiin niin korkealla, että onneksi ei ollut mitään jyrkkää pudotusta, olis voinut tulla äitiä ikävä. Tämän näyn jälkeen me vihdoin ymmärrettiin sen tulvaveden merkitys. Eipä meinaan seurattu ihan polkua tosta noin vaan. Joki tulvi aivan tajuttomasti ja vesi virtasi hurjaa vauhtia. Ja siitä piti päästä yli. Ilman siltaa tai mitään muutakaan vastaavaa avustusta.


Alettiin epätoivoisesti etsiä ylityspaikkaa, jonka myötä talsittiin varmaan kaksi kilometriä ihan vika suuntaan. Sen jälkeen ei enää auttanut pupukaan pöksyissä vaan oli vaan rohkeasti yritettävä mennä ylitse. Ja kyllähän siitä onnistuttiin. Tosin, olis ollut mukavaa jos se yksi ylitys olisi riittänyt. Joki jakaantui tulvan takia moniin osiin, joten kun ei päästy siitä merkitystä kohdasta, jouduttiin ylittämään yhteensä kolme kovasti virtaavaa jokea, puroa, miksikä niitä sitten haluaa kutsua. Selvittiin jopa kuivina, vaikkei mulla ollutkaan jalassa mitkään kovin korkeat kumpparit.

Tämän jälkeen matka jatkui hyvin kivikkoisella vuoren rinteellä porojen saattelemana. Mahtavia maisemia, janoa ja kyllästymiseen saakka kiviä kiviä kiviä.

Mutta miten teillä menee suu kun tajuatte näkevänne ensimmäisen vesiputouksen ikinä muutaman metrin päästä ja sitten se onkin Suomen korkein, 30metriset Mallan kyyneleet? Kyllä, minullakin loksahti se auki.

Sitä kohinaa oli kuunnellut jo niin pitkään niistä puroista ja joista, että mietittiin vain tulevaa ylitystä tajuamatta ollenkaan, että se ylitys voisi olla noinkin suuri vesiputous. Tässä vaiheessa oltiin puolessa välissä koko lenkkiä, joten perääntyminen ei tuntunut oikealta ratkaisulta ja päätettiin lähteä kävelemään alajuoksua kohti toivoen, että sieltä jostakin pääsisi joen ylitse. Saihan siinä etsiäkin. Mutta sellainen paikka onneksi löytyi. Mukavat italialaisturistit kiinnostuivat ylityksestämme niin, että tulivat jopa auttamaan meitä. He olisivat kovasti halunneet myös päästä toiselle puolelle, mutta totesimme edessä olevan lisää pahempiakin ylityksiä, joten heidän koiransa kanssa ei välttämättä olisi asiaa eteenpäin. Olihan se heillekin harmin paikka. Me toisaalta hihkuimme riemusta, kun olimme selvinneet noinkin kiperistä tilanteista.

Mitäs me vaeltajat nääs. Kumisaappaat, kolmet housut, kolme paitaa ja sadeviitta pipoineen. Oltiin me varmaan aika näky kyllä siellä. Niille ihmisillekin.


Vesiputouksella oli vihdoin ja viimein jonkinlainen kylttikin, joka ilmoitti, että olemme tulleet muutaman sata metriä vasta puolen välin ohitse. Kyllä siinä alkoi jo tulemaan vähän ristiriitaiset tunteet pintaan, että oliko tämä nyt oikeasti vaivan arvoista. Jatkettiin siitä huolimatta ja laskeuduttiinkin vähän helpompi kulkuisempaan maastoon ja isommalle polulle, jota oli mukava tallustella. Loppupuolella oli vastassa vielä ison joen ylitys, joka onneksi onnistui hyvin. Tosin omat lyhkäsemmillä varsilla varustetut saappaani hörppäsivät tässä kohdin vettä. Sata metriä enää maaliin kuitenkin lohdutti tilannetta ja nähdessämme ensimmäisen penkin, istahdimme sille ja totesimme rypeämän olevan viimeinkin tehty.

Me niin tehtiin se. Amatöörivaeltajat.

Jotka tajusivat, että autollekin oli vielä kolmisen kilometrin matka. Ja voitte vain kuvitella miltä tuntuu kävellä märissä sukissa, niin hikisenä kuin märkänäkin asfalttitietä, joka ei jousta sitten piirunkaan vertaa. Alkoi usko oikeasti loppumaan, mutta selvittiin silti. Oli niin autuas tunne saada vaatteet vaihdettua, istahtaa auton pehmoiselle penkille ja heittää persuslämmitin täysille. Ja lähteä ajamaan alaspäin, kohti kenties parempaa säätä.

Sillä niin kuin kaikki varmaan arvasivatkin, sade loppui miltein samantien kun olimme aloittaneet matkamme kohti etelää. Että kiitos vaan säärouvan.


Tämä koko retkemme kesti aamukymmenestä ilta kuuteen saakka, joten aikaa me saatiin kyllä upotettua. Kilometrejä me laskeskeltiin noin kahdeksantoista ja niistäkin muutamat suurta ylämäkeä, kivikkoa ja niitä hitonmoisia ylityksiä. Ei siis mikään jokapäiväinen kävelylenkki. Lähtisimme kyllä toistamiseen, oli se oikeasti sen arvoista. Ja jotkuthan siellä oikeasti lenkkeilikin. Juoksivat oikeasti niillä kivikoilla. Hullun hommaa.

Tuona iltana ajettiin alaspäin aika reilusti kunnes löydettiin kiva nuotiopaikka mihin pystytettiin teltta ja jäätiin jumalattoman hyttysparven syötäväksi. Nuotiokaan ei auttanut häätämään niitä pois, mutta onneksi telttaan niitä ei eksynyt kuin muutama hassu. Ja kieltämättä sitä väsytti jo siinä vaiheessa niin paljon, ettei ininäkään olisi sitä unta häirinnyt.


Mutta eihän tämä reissu vielä tähän loppunut,
sillä jatko-osassa pääsette lukemaan mitä tapahtuikaan seuraavana aamuna
ja mihin matka sitten kävikään!

Jaksattehan istua vielä auton kyydissä?

4 kommenttia:

  1. Siis wau. Olisin valmis lähtemään tuonne vaikka tältä istumalta! Nää kuvat on ihan mielettömän upeita! Ja nää maisemat, mulla melkeinpä suu loksahti auki jo näiden vuoksi! Voin vain kuvitella, mikä reaktioni olisi sitten oikeasti nämä nähdessä. Mutta hei, tää postaus kyllä auttoi mua tekemään lopullisen päätöksen! En ole elinikäni aikana käynyt ollenkaan Lapissa ja nyt syyskuussa mun pitäisi saada autokortti. Täytyykin suunnata auton nokka kohti Lappia ensi syksynä! Näitä maisemia on vain pakko päästä näkemään. + olisihan sellainen road trip aika siisti juttu :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kuvakehuista, näistä suurinosa parhaimman puoliskon ottamia! 😁 Mutta suosittelen todellakin, Lappi on niin omanlainen paikkansa, että jokaisen pitäisi se omin silmin nähdä! Myöskin Norja on sellainen paikka mihin suosittelen ajamaan.. Kilpisjärvellä pääsee toki jo vähän maistelemaan sitä vuoristomaisemaa, muttei se ole siihen verrattuna mitään 😀

      Mutta mikäs sen parempaa saada kilometrejä heti kortin saatuasi kuin lähteä Lappi reissulle 😉 voin lähteä turistioppaakso 🤣

      Poista
  2. Oi miten hienoja kuvia! Ehkä sitä itsekin ensi kesänä tai syksyllä ruska aikaan pääsisi ihailemaan tuntureita!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia! Kannattaa lähteä, maisemat niin hulppeat 👌🏼

      Poista