Liikkuvuutta laitumella

Aurinko paahtaa jo kunnolla ja kaipa sitä ikuisena pessimistinä on pakko uskoa, että se kesä on tulossa tai kenties on jo täällä. Ainakin hiki tulee jo pelkästään ulkona ajattelemisesta saatika sitten ponin varustamisesta. Tosin Pennilläkin oli jo hiki ennen kuin se edes tajusi joutuvansa töihin. Joten uskotaan nyt sitten... Mutta uskokaa vain, että jokin takatalvi yllättää juhannuksena.

Olin jo pari päivää psyykannut itseäni voittamaan pelkojani pellolla ratsastamisen suhteen. Olen aikaisemminkin täällä kertonut, etten mitenkään kovin mielelläni tykkää ratsastaa aitaamattomalla alueella ponin arvaattomien päähänpistojen takia. Mutta koska meillä ei nyt ole vielä sitä kenttää niin mukavampi vaihtoehto oli vehreä pelto kuin pihatto. Pihatossa ollaan nyt tosin menty muutamat ekat kerrat, mutta se on alueellisesti niin pieni, etten uskaltanut edes yrittää ravata. Asiaan vaikutti toki myös se, että Penni tuntui ekalla kerralla niin jännittyneeltä ja säikähteli tuulen takia ihan turhia asioita.

Ei sillä, että minua olisi jännittänyt ja poni lukisi sen minusta... Katson siis peiliin.

Tallilla on yksi laidun, jossa on vähän tasaisempaa maata ja toisaalta pieni ylämäki nyt ei maata kaada jos ei täräytä kiitolaukkaa siihen alamäkeen. Ja koska kyseessä on laidun, niin siellähän olisi myös aitaa, joten minun ei tarvinnut jännittää niin kamalasti. Huomasin kuitenkin, ettei täysin oltu sinut asian suhteen ja Pennikin sen tottakai huomasi. Onneksi muutaman ympyrän ja tutustumisen myötä kykeni itsekin vähän rentoutumaan ja kun huomasi, ettei ponilla ollut mitään ritola-asennetta päällä. Sinänsä kuumuus oli ihan hyvä pohja tälle hurjalle erävoitolle.

Ja jokainen pitkään meitä seurannut tietää, että Pennin ponimainen luonne on myös ruoan perään. Aina ja jokaisessa asiassa. Mutta pistäkääpä raksi seinälle; nelijalkaista ei edes kiinnostanut vihreä! No okei, yritti se pari kertaa kurotella maata, mutta ei siis mitään "haista kakka, minä syön nyt" -juttuja ollenkaan! Jos siis en olisi ollut tilanteesta ylpeä, olisin varmasti huolissani. Ruokahalu kun noin muuten kuitenkin löytyy... Vähän pomottavallakin asenteella varsan kanssa, vaikka samasta heinälaarista voikin syödä.

Se siitä ruoasta, mentiin siis ihan kevyellä, jännäri otteella nostamaan ravi. Jos en näkisi näitä kuvia niin kertoisin teille kuinka hassulta ja epätasaiselta poni tuntui, mutta sanonpahan vaan, että koska olette nähneet Pennin liikkeen olevan tämmöistä? Ihan vaan jos lähdet selaamaan taaksepäin, niin on tässä nyt jotakin tapahtunut tai sitten tuo laidun jotenkin teki ihmeitä. Askeleen venyvyys on tälle tynnyrille aivan järjetön ja jälkikäteen ajateltua niin kyllähän se poni tuntuikin oikeastaan aika pirun hyvältä! Penni eteni mukavasti omalla moottorilla ja asettui ravissa kumpaakin suuntaan ihan ookoosti, ottaen huomioon, että tiedän tuon olevan jumissa oikeaan kierrokseen. Hieroja mietinnässä kyllä.. Ja kiinnittäkää niemenomaa huomiota myös tuohon käyntiin. Laiskanpulskea poninihan liikkuu käynnissäkin todella nätisti!

Totesinkin jossakin vaiheessa, että on sitä varmaan itsekin oppinut edes jotenkin hahmottamaan milloin poni käyttää itseään edes sinnepäin oikein. Kyllä sen selkään tunsi kun selkälihakset oli oikeasti käytössä. Jotenkin myös yhdistäisin tämän tuohon ohjastuntumaan.. Olen nyt yrittänyt hakea enemmän lännentyyppistä "leveliä" kaulalle ja yhdistäisin eteenpäinpyrkimyksen myös siihen; en roiku ja tue ohjalla koko ajan turhaan. Poni joutuu ja pääsee itse keskittymään siihen omaan tasapainoonsa ja minun tehtävä on ohjata ja pitää oma tasapainoni kasassa. Silti etupainoisuus näkyy, eikä takapää ole aina ihan mukana menossa. Kiitos silti PHA:n havainnollistavien kuvien etupainoisuudesta.

Omaan silmään silti olen älyttömän tyytyväinen tuohon moodiin "aktiivinen". Oma mielikuvani ratsastuksesta oli sellainen hiipiminen ja varovaisesti meneminen, mutta kenties oma päättäväisyyteni omia pelkojani kohtaan loi jonkinlaista rohkeutta kuitenkin siihen, että kyllä tämä sujuu.

Päätin myös uhrata itseni ja laukatakin vähän, tosin en sen suurempaa tavoitetta, koska jännitysmomentti kasvoi aika suunnattomaksi. Ensimmäinen laukannosto ponin päännoston myötä toi mukanansa niinkin suuren piikin, että laukan jälkeen suoraan sanottuna tärisin. Päätin silti, että me tehdään se kumpaakin suuntaan ja onnistuneesti, koska eipä se pään heilautuskaan mitään rodeota aiheuttanut. Ja onneksi tein niin, koska en oikeasti tiedä taas parempaa tunnetta kuin itsensä ylittämisen. Vaikka olinkin itse jännittynyt kuin viulunkieli, niin Penni jotenkin asennoitui tilanteeseen niin lunkilla otteella. Vähän kuin "anna minä nyt näytän, ettei tämä maata kaada ja jos kaataa niin minäkin kaadun".

Toteamme taas, että josko sitä vain luottaisi siihen, ettei poni tee mitään.

Ja nimenomaan joka kerta uskoisi siihen luottamiseen.

Ratsastaja näyttää siltä kuin räjähtäisi itse

Tyytyväisenä sitä lopetteli siihen laukkasuoritukseen ja totesi moneen otteeseen, että Penni kyllä jaksaa yllättää aina uusilla tavoilla. Tällä kertaa sillä, että vaikka olinkin järjettömän jännittynyt, niin sen suorittaminen ei siitä huolimatta kaatunut siihen. Kaikenhan tietysti kruunasi loppukäynneillä huomaavani ihan pikkuruinen juttu.

Ei siinä laitumella edes ollut hevosta pitävää aitaa.