1. heinäkuuta 2017

Hiekkaa suupielissä - aromeja omassa kehussa

Kun et muista milloin viimeksi olet maistellut kentän hiekkaa...
On aika maistaa sitä.



Päätettiin keskiviikon hienon ilman kunniaksi kokeilla taas vähän esteratsastusta, vaikka mä en todellakaan osaa enää yhtään istua edes koko meiän yleispenkissä. Oon ihan hukassa kun tuntuu, ettei satulassa ole yhtikäs mitään tukea, eikä siinä pääse edes niin lähelle ponia. Mentiin silti ja totesin jo heti ensimmäisillä hypyillä, että nyt on Pennillä virtaa; jarrut katosivat ensimmäisen kavaletti hypyn jälkeen, mutta suoriuduttiin sarjan toisesta osasta ihan kunnialla. Tosin muutaman kerran mun oli pakko ohjata poni ohi esteestä kun askeleet eivät olisi vain millään osuneet kohdilleen.

Ja siitähän se ponin riemu repesikin kun tajusi, että siitä toisesta esteestä voi kaartaa ohi.
Virhe, Janita. Virhe.

Mennään täysiiiiii!


Menohaluja tosiaan riitti ja mentiin monta kaheksikkoa todella onnistuneesti. Laukatkin vaihtuivat sujuvasti esteiden päällä ja musta tuntui jopa, että olin täysin messissä. Sitten mä sanoin, että nostetaan sitä yksittäistä pystyä... Ja siihen se hieno tunnelma sitten kaatuikin. Tai ei se nyt kaatunut, mutta mulla jostain syystä iski pikkuinen pupu pöksyyn. Onnistuttiin silti ylittämään vasempaan kierrokseen korkeampikin este ihan hyvin.


Vaihdettiin sitten suunta siihen helpompaan laukkaan. Olisi ehkä voinut miettiä kaksi kertaa, että oisko sitä estettä pitänyt kuitenkin oman itsensä takia laskea, koska siinä samassa kun muhun iski epäilys askelien osumisesta, ponikin päätti pussata puomia turvallaan. Koska oltiin jo siinä vaiheessa kaadettu koko helahoito, Pennin oli pakko loikata kaatuneiden puomien yli. Itse hypyssä pysyin kyydissä, mutta sen jälkeinen oikealle tasapainon korjaaminen oli se kriittinen hetki kun peppuni irroitti otteensa satulasta.


Ja kaikki aina sanoo, että onneksi Penni on niin pieni niin ei satu kun tipahtaa. Voin kertoa, että kyllä siinä kerkesi miettimään, että miten kantsii alas lysähtää; vasemman käden päälle toki. Eikä se kyllä siinä tilanteessa sattunutkaan kun ainoa asia mielessä oli, että mihin poni päättää karauttaa paikalta. Ninjana siis pyörähdin selän kautta nähdäkseni Pennin.

Pennin, joka seisoi siinä vieressä kuin tatti ja harvinaisen hämmentynyt katse naamallaan.



Itselleni ei sattunut muuta kuin se, että kyynerpää vähän aukesi ja tällä hetkellä vasemman käden lihakset ovat kipeät. Onneksi ei muuta. Penniin tosin tuli henkinen reikä. Se oli putoamisen jälkeen jotenkin kamalissa omantunnon tuskissa ja epäröi jokaista hyppyä, joten otin enää muutaman onnistuneen hypyn ja lopetimme. Poni oli niin maansa myynyt. Ihan kuin se nyt olisi mitään väärää tehnyt.

Minähän se väärin tein kun irroitin hanurini penkistä.
***

Wannabe issikkatukka


Eilen, perjantaina, puolestaan oltiin taas yksityistunnilla ja päästiin kunnolla koulutreenin makuun. On siinä vain jotain niin erilaista saada se hevonen liikkumaan sun alla nätisti ja kauniisti. En ikinä olisi uskonut sanovani tätä, mutta nyt sanon. Penni ei ollut parhaimmillaan, mutta sen ravi on kehittynyt kyllä niin hurjasti kuvien perusteella, että itsellänikin aukeaa suu. Harvemmin joutuu enää pettyneenä hyppäämään alas ponin selästä. Tunnin alkuun sai kyllä taas hermot vähän kyytiä, mutta nopeasti päästiin jumitteluista kuitenkin eroon.

Ja saatiinhan me ihan oikeastikin kehuja siitä ravista; alkaa raami olemaan jo todella kiva!




Keskityttiin lähinnä laukan lyhyyteen ja sen kokoamiseen. Kokoamisen kautta harjoittelimmekin ensimmäistä kertaa ikinä suoraan käyntiin siirtymistä, joka osoittautui aluksi haastavaksi hommaksi, koska Penni karkasi koko ajan liian pitkäksi. Se oli ratsastajan moka, jälleen. Kun homma saatiin kasaan, onnistuttiin monta kertaa ihan mallikkaasti harjoituksessa ja mun treeni into otti taas askeleen kohti täydellisyyttä. Tai ainakin parempaa.




Laukkana meille on aikaisemmin ollut helpompaa tuo vasen kierros, mutta jostain kumman syystä homma on kääntynyt taas toistepäin. Nykyään minun itsenikin on helpompi ratsastaa oikeaan kierrokseen, joka oli aiemmin niin kamalan epälooginen suunta. Mitä tapahtui? Kumpa tietäisi. Oikea laukka pyörii paremmin kuin vasen ja siinä on helpompi asettaa Penniä niin ulos kuin sisäänkin. Vasemmassa jään itse helposti liikaa sisäohjaan kiinni. Hmm... Kerroinko juuri sen ongelman. Hups.



Kuvista kumarrus taas poikaystävälleni!

Poni oli tunnilla hyvin yritteliäs laukan suhteen, eikä sitä joutunut kamalasti puskemaan eteenpäin koko aikaa. Oli mukavaa kun pystyi oikeasti istumaan sinne penkkiin ja oivalsi sen laukan, mitä pitäisi jokaisella treenikerralla löytää. Niin mahtavaa, että ihan ärsyttää tämä hehkutus.


Annan silti tässä tilanteessa kuvien puhua enemmän puolestaan. Mä olen jopa ihan tyytyväinen joihinkin kuviin ihan oman itsenikin osalta, tuntuu ettei jalkakaan vispaa menemään enää niin paljon missä sattuu. Taitaa se koordinaatiokyky löytyä.

Ja omakehukin haisee. Pitkälle.

6 kommenttia:

  1. Niinhän se menee, etä virheistä opitaan :) Mut tosi ihania kuvia ja upean näköistä teidän meno!

    VastaaPoista
  2. Ompas taas mageita kuvia! Ootte kyllä niin ihana ratsukko! Tästä postauksesta tulikin mieleen, etten muista milloin olen itse viimeksi tippunut :D Ehkä munkin olisi siis aika päästä maistelemaan hiekkaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minustakin kuvat onnistuivat! :) mutta joo mä en kyllä ihan ajatellut, että maistan hiekkaa, mutta olipahan tuo kaiketi jo odotettavissa :D Kiitoksia kehustakin! :)

      Poista
  3. Tyylikäs tippuminen kerta kaikkiaan! Onneksi ei sattunut sen pahemmin.

    Tosi hyvän näköistä menoa teillä ja hyviä kuvia! Ootte kyllä mageen näköisiä olleet, varsinkin tuolla yksityistunnilla! Vau!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikös olekin :D mäkin olin tosi tyytyväinen tohon yksärituntiin vaikkei mitään ihmeellistä todellakaan tehty! Välillä niissä ei-niin-ihmeellisissä asioissa on paljon petrattavaa!

      Poista