17. huhtikuuta 2018

Näkökulma: kaksijalkaisen kaveri palveluksessa

Katsahdan pehvani takaa tarhan portin suuntaan kuullessani kauniin nimeni. Käännän pään pois; sinitukkanen kaksijalkainen, johon ei viime aikoina ole kyennyt luottamaan tuloherkkujen takia. Kyllähän kaikki nyt tietää, että suu pitää saada makeaksi ennen kuin tästä neliskanttisesta tarhasta voi poistua. Enkä kyllä varmana nyt kävele vastaan, tähän länttiin paistaa aurinkokin. Kävelköön hakemaan jos mielii. Herkun kera.


Taskussa ei taaskaan ole minulle mitään. Vannoo antavansa kotirakennuksessani minulle leivän kannikan, mutta aina en oikein tiedä luottaako tuohonkaan. Aina tosin saanut sen, mutta silti. Kerta olisi ensimmäinenkin jäädä ilman. Tarkastan kaksijalkainen kaverinkin herkkujen varalta, mutta ei tuoltakaan mitään tipu. Tosin tämä kaveri on luotettavampi. Yleensä karsinaan saan tuolta kasan leipiä, fiksu yksilö. Tajuan puolessa välissä matkaa talliin, että siellähän saattaa kipossakin tietysti odottaa jokin yllätys; täytynee pistää kaviota toisen eteen.

Kaksijalkainen jarruttelee ja ihmettelee intoani töihin.
TÖIHIN. Ei, kipolle.


Kerro, kerro lätäkkö, enkö olekin kaunehin?

Karsinani ovi on suljettuna, joten tähtään vastapäätä olevalle heinäkasalle. Rituaalini on, että tuli mitä tuli, yksi suullinen heinää on saatava. Tällä kertaa kaksijalkainen tietää aikeeni enkä jaksa pistää vastaankaan, ensi kerralla sitten. Käytävän päässä käännytään kolmesataakuuskyt astetta vasemmalle ja tarkastan samalla parin karsinan reunat josko lajitovereilla on jäänyt syötävää. Aina toki reunoja voi nuolla.

Tässä vaiheessa onneksi sinitukka tajuaa, että leipä on saatava. Komennan vielä vähän kopsuttamalla kaviota, vaikka tiedänhän minä ettei niin saa tehdä. Näen myös, että taskuun pujahtaa toinen leivän pala. Ja kaksijalkainen aloittaa hoitosession jälleen samalla kaavalla; ensin etutukkani kuosiin, tosin turha homma, koska se on heti sekaisin kuitenkin. Sitten muu hiuskuontalo ja lopuksi hännän selvitys. Sitten näin keväällä kunnon raspiraaputus. Vasemmalle puolelle vaihdettaessa minun kuuluu saada leipä.

Mutta taas tuo pettää minut. Väittää, että vasta oikean harjan kohdalla saa leipää.
Nostelen kaviota, koska tämän tempun osaan tosi hienosti. Eikä edes tehoa. Kieltää moisen.



Myönnän, että sain taas leivän. Sinitukkaisen kaveri kantaa minulle lisää leipää, koska tiedän tuon palvelevan vain minua. Oma kaksijalkaiseni puolestaa kantaa samasta mestasta satulan. Ei voi olla tosissaan; aurinkoinen keli ja töihin. Noh, ehkä tämän kerran. Onhan meillä nyt ollut ihan hienoja työhetkiä. Suitsien remmien aikana on vain aina hauska kettuilla laittajan kustannuksella; aina sillä menee hermo kun vähänkin ravistelen päätä. Hauskaa. Mikä onkaan parempaa kuin vähän leikkiä kaksijalkaisella?

Käytän samaa taktiikkaa siinä vaiheessa kun tuo kypäräpää nousee selkään. En muuten seiso, enkä ainakaan siinä mihin tuo minut käskee. Siinähän siirtelee jakkaraansa. Enkä muuten ainakaan kuule noita kieltoja liikkumisesta tai siis minullahan ei korvat ole mukana ja en vain kuuuuule. Kumma kun liikkuu niin ei haluta liikkua ja kun ei liiku niin sitten huutaa etten liiku. Sherlock, liikkumaton ei liiku.



Itse työnteosta minä en puhu. Ei ole minun taiteenalani tuommoinen. Kunhan nyt edes joskus teen vähän sinnepäin mitä käsketään. Tulee katsokaas kuitenkin edustavia kuvia kun vähän poseeraa parhaita puoliaan. Ja mitä raskaampi olen, sitä kuumempi tulee kypäräheepolle selässä ja sitä nopeammin lopetamme. Kyllä mä vain niin hallitsen tän homman.

Pääasia tässäkin hommassa on selvitä voimissaan takaisin sisälle, tällä kertaa pääsen vihdoin tarkistamaan kipponi, joka ammottaa mitäs muutakaan kuin tyhjyyttään. Muistelin jättäväni sinne jotakin, mutta toki on niin huono palvelu, että saan vain iltaisin extra ruokaa. En toki väitä, etteikö heinäkin kelpaa. Ehen, olisi virhe.


Tässä vaiheessa tiedän, että kaksijalkaisen kaveri on minunkin ylimpiä ystäviä ja kerjään jokaisella solullani tuolta leipää. Ja sitä saan, kyllä minä tahtoni läpi saan. Irvailen karsinanaapurillekin onnekkuuttani ylimääräisestä. Ainoa mitä vielä toivoisin, olisi isommat leivät tai oikeastaan kokopäivätyö herkkujen maistelijana.

Siinä muuten uraideani. Taidankin soitella Effolille jos he tarvitsevat kaviokasta porukkaansa.

6 kommenttia:

  1. Älyttömän hauska ja hyvin toteutettu postaus + aivan ihania kuvia! Mahtava postaus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että, kiitoksia :D Mulla oli ongelmia keksiä tekstiä, mutta onneksi Penni sitten innostui :D Kuvista kiitos taas parhaalle puoliskolle ;)

      Poista
  2. Ihania kuvia taas kerran, ja todella kivasti kirjoitettu postaus! Tätä oli mielenkiintoista lukea, kun sai välillä hymyilläkin :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuvaajamme kehittyy koko ajan näissä hevoskuvissa 😁 mutta hyvä että Pennin näkökulmakin miellyttää, tuo varmasti ottaa kaiken kohteliaisuutena 😂

      Poista
  3. Hauska postaus ja oikein kivoja kuvia taas kertaalleen!

    VastaaPoista
  4. Kiitos paljon, Penni kyllä handlaa tän kirjoituksen ja poseeraamisen :D

    VastaaPoista