Hellepäivinä pää kevyeksi

Siitä on vierähtänyt tovi kun Penni lähti laitumelle. Instan seuraajat varmasti tietävätkin, että ponin lomahan on jo loppunut eikä ihan heppoisista syistä. Palataanpa siis ajassa hitusen taaksepäin, juhannusreissumme tienoille.

Penni lomaili parisen viikkoa laitumella muutaman muun tamman kanssa ja nautti olostaan kun sai nyhtää rouhotuppoja kaksneljäseittemän. Päätinkin tuolloin, että poni saa rauhassa olla lomalla sen aikaa, että palaamme extempore kesäreissultamme. Tämän jälkeen ajattelin ottaa itseäni niskasta kiinni ja taluttaa ponin hommiin myös sieltä laitumelta, vaikka matkaa siitä vähän tulikin. Ja niinhän minä teinkin heti tuon loman jälkeen.

Tähän mennessä meiltä oli uupunut yksi etukenkäkin jo jonkin aikaa, mutta onneksi kengittäjä osasi taidolla laittaa uuden popon tilalle, joka (koputan puuta) on pysynytkin mukana tähän päivään mennessä. Jännitimme hieman meinaa, että lentääkö se ensimmäisessä mutkassa tiehensä, niin kulunut kavio kuitenkin oli. Sinä lauantaina me kuitenkin päätimme myös aloittaa treenin.

Ainoaksi ongelmaksi nousi, että etujalka alkoi turvottaa kengityksen jälkeen samantien. Varmastikin ärsyyntyi hieman siitä kengän laitosta, mutta emmepä antaneet häiritä; menimme tekemään käyntitreeniä kun ontumista ei käynnissä ollut. Ravata ei kyennyt. Ja olipahan hyväksi tuo! Oikeasti. Puskin ponia eteenpäin niin suurella tarmolla, että sen jälkeen neiti ei painanut moneen ratsastuskertaan kädelle yhtä hanakasti. Taivuttelin ja harmittelin, ettei kyennyt mitään muuta tekemään, koska Penni tuntui niin mukavalle. Vaikkakin lomailijan laiskalle.

Seuraavana päivänä jalka oli jo parempi, mutta ei me silti mitään himotreenejä alettu tekemään vaan taivuteltiin vähän lisää ja ravattiin pikku pätkää suoralla, koska se onnistui ihan hyvin. Oli niin taivaallinen tunne kun oli edestä kevyt poni! Sitä oikeasti ymmärsi sen idean koko hommassa, että miksi ne pohkeet on olemassa. Tiedätte tekin nyt. Kannattaa jäystää käyntiä niin kauan kunnes ponin päätä ei ole olemassakaan.

Kenties aivot tippuvat tylsyyden kuiluun.

Maanantai ei sitten ollutkaan ihan normaali päivä, sillä sain ilmoituksen, että ponipalleroni oli ottanut hatkat laitumelta naapurin pellolle. Yhtäkään lankaa tai mitään muutakaan ei ollut poikki, eikä oikeastaan mitään merkkiäkään mistä Penni olisi päässyt aidan toiselle puolelle. Muuttunut ilmeisesti läpinäkyväksi. Onneksi Penni kuitenkin antaa hyvin kiinni ja palautettiin näin takaisin laitumen oikealle puolelle. Mietin tuolloin, että ehkä sille on nyt palanneet ne kadonneet virtapiuhat ja päätinkin ratsastaa tuolloin oikein kunnolla, koska jalkakaan ei vaikuttanut olevan enää turvonnut. Uskoin suuresti, että ei se jaksa enää tehdä mitään typerää.

Toisin olisi pitänyt uskoa, sillä tiistain aloitus oli samanlainen. Penni löytyi jälleen kaurapellon puolelta. Aidat jälleen pystyssä, joten ei tietoa mistä se taas oli päässyt toiselle puolelle. Tai ne aidat olisivat olleet pystyssä, jollei neiti olisi päättänyt rynnätä takaisin laitumen puolelle aidat rinnuksissaan. Että ihan hienosti ajateltu millä puolella piti olla, mutta toteutus nyt vähän... ontui. Poni ei.

Eikä se enää palannutkaan tuon jälkeen vihreälle, vaan talutin sen illalla talliin.

Tyytyväinen se oli. Ilmeisesti sille riitti sitten tuon mittainen lomahetki. Minä olisin ainakin nauttinut täysin rinnoin kaksneljäseiska ruokalasta, mutta kukin tyylillään. Ollaan siis sitten heinäkuun alusta palattu normiarkeen ja hiekkatarhaan. Ja iloisia sitä ollaan oltu, vaikka liikunnan määrä ei edelleenkään päätä huimaa. Minun päätäni huimaa nämä kelit lähinnä eikä ötökätkään oikein ponin mieltä ylennä liikuttaessa.

Eikä sitä toki saisi valittaa, mutta en todellakaan ole mikään kolmenkymmenen asteen palvoja, vähempikin riittää siihen hien tuotantoon. Jopa pakkaset. Ollaan pyritty vain mukavaan tekemiseen ja sen kevyen pään takaisin saamiseen, sillä nyt se pirulainen on alkanut uudestaan painaa kädelle. Toki kuumuuskin vaikuttaa, mutta siltikin. Tietysti raspauskin varmasti vaikuttanut osiltaan, koska saatiin taas piikit pois poskista. Ja pakko kyllä hehkuttaa, että purukalusto oli ihan hitokseen hyvässä kunnossa! Se oli niin ihana ja positiviinen tieto! Vaikkei syömisessä olekaan koskaan ongelmaa ollut, jos niitä huonoja hampaita siellä on joskus ollut.

Todettakoon vielä silti, että emme todellakaan ole Pennin kanssa mitään kolmenkympin palvojia. Kauhulla odotan sitä päivää kun poni päättää poistua yhtä sulavasti kentän treeneistä kuin laitumeltakin.

Kieltämättä haluaisin nähdä limbooko se itsensä ali vai muuttuuko velhoksi.