Ensin vettä, sitten lunta. Räntää vaakatasossa ja sitten taas vettä. Uudestaan lunta ja jälleen vettä. Tämä vuodenaika on varmasti raastavinta ikinä. Pimeys ja sen tuoma jaksamattomuus. Mutta eihän tässä ole kuin pari viikkoa siihen, että päivät taas pitenevät.
Kaksi minuuttia kerrallaan. Miten upeaa.
Sitä kun suunnittelee, että kävisi vielä näin viikonloppuna ajan kanssa tallilla ja keksisi jotakin mieltä ylentävää tekemistä, niin jo pelkästään ulko-ovesta astuminen tuo niin etovan tunteen, ettei tee mieli peiton alta edes kurkata maailmaan. Lumen päälle satava vesi tuo vain mieleen täysin märät kengät. Kaipa sitä tulee kermaperseeksi ajan myötä; ennen sitä kuitenkin kelissä kuin kelissä ajoi polkupyörällä tallille ja mitä ilmeisimmin nautti märistä sukista.
Pakko silti myöntää, että onhan sitä taas jaksanutkin todella hyvin. Neljän päivän vapaat ja kaksi päivää niistä olen kuitenkin käynyt tallilla. Ollaan kuitenkin vain nautittu toistemme läsnäolosta ja käyty vain kävelemässä pikkuiset lenkit. Ei ole totaalista intoa edes hypätä selkään, vaikka mieli pursuaisi niin kaulanarulla ratsastukseen liittyvistä asioista kuin myös kuukauden jälkeen osaanko-pukea-enää-suitset ajatuksista. Toisaalta, miksi sitä tekisi itsellensä niin hankalaksi asiaa, josta nauttii kuitenkin.
Pennikin tuntuu olevan tyytyväinen kun pääsee sisälle vähäksi aikaa jyystämään heinää.
Tosin sen mielestä tuo lenkkeilykin ilmeisesti meinaa syömätaukoja ja vähät väliä se rynnistää jollekin jäätyneelle ruohotupsulle. Siinäkin mielessä se pieni lumikerros ei olisi pahitteeksi. Harjoiteltiin toissa päivänä myös kotiinpäin menoa ilman, että tarvitsee narusta pitää kiinni. Eipähän ole huolta, että toinen ainakaan karkaisi liian eteen. Sen tavoitteena tuntui olevan häärätä puolelta toiselle syömässä rikkaruohot pois talven tieltä. Eikä tullut kiirekään mihinkään.
Loppupeleissä alkoi kyllä vähän pinna palamaan siihen, ettei toista kiinnosta sitten yhtään. Muu kuin ruoka. Välillä sitä pohtii, että kykeneekö noin ahneen ja itsepäisen ponin kanssa ikinä sellaiseen yhteistyöhön mihin toiset pääsevät. Kun sitä haluaisi uskaltaa antaa ponille pitkää siimaa siinä mielessä, että se voisi itse päättää tuleeko luokseni vai ei. Kyllähän se sen tekee kentällä, seuraa minua maneesissa tyytyväisenä perässä, mutta jos kulmassa olisi heinäkasa... Vannoisin, etten olisi enää niin kiinnostava.
Samalla kun olen maastakäsin yrittänyt opettaa, että penkin vieressä voi seistä ja saa jopa herkun kun antaa penkin laittaa vierelle, Penni luulee, että jokaisesta asiasta voi saada herkun. Sitten se peruuttaa, nostaa etukinttujaan vuorotellen ja uskoo, että se oli sitä mitä pyydettiin. Sen takia mietin myös tuota herkuilla palkitsemista. Se on ollut alusta asti jotenkin kaukainen ajatus tämän ahnaan herkkusuun kanssa.
Suuri harkintani on ollut, että josko sitä pääsisi jollekin tunnin tyngälle näistä asioista. Minua kuitenkin kiinnostaisi hirveästi, miten joku muu toimisi Pennin kanssa ja osaisiko joku neuvoa, mikä olisi toimiva tapa vahvistaa sitä tunnetta, ettei ruoka ole kaiken ykkönen. Project Happy Athleten valmennukset kiinnostavat suuresti, mutta toistaiseksi en ole uskaltanut ottaa yhteyttä. Jotenkin on edelleen haastavaa pohtia mitä sitä tekee kuukauden päästä.
Meillä kun ei nyt oikein ole tavoitteita.
Toisaalta tarviiko niitä olla. Ja tarvitseeko minun edes muuttaa ponini asennetta ruokaan. Sen kun ei tarvitsisi edes enää yhtään laihtua. Kuvitelkaa, että satulassakin on nykyään mediumwide kaari. Pennilläkin on jopa säkä ja erottuvat lavat.
Ja ihan jumalaton minimammutin turkki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti