Penkkiurheilua parhaimmillaan

Tämän viikon tiistaina käytiin pitkästä aikaa oikeasti kävelemässä pitkällä maastolenkillä uusien ja vanhojenkin tuttujen kanssa. Tosin en ole ollut mitenkään kovin motivoitunut hyppäämään Pennin selkään, joten otettiin tämä lenkki myös ihmiselle oikeasti lenkkinä. Retki sujui ongelmitta ja oli oikein hauskaa pitkästä aikaa olla muidenkin hevosihmisten kanssa liikkeellä! Pennikään ei pelännyt oikeastaan mitään. Paitsi mäen juurella olevaa hiekka-astiaa.. Sekin sai aikaiseksi onneksi vain pari ristiaskelta.

Niin mennessä kuin tullessakin.

Tämän jälkeen tuo palikka sai kokea kunniansa ja Pennin saattelemana se kupsahti nurin...

Käytössämme oli ensimmäistä kertaa naruriimu, joka tuntui paljon mukavammalle käyttää tällaisessa tilanteessa kuin ihan tavallinen riimu. Aikaisemmin olen pitänyt naruriimuja vain koulutusmieleen sopivina, mutta kumottiinpahan tämäkin ajatus. Ei pitäisi olla ennakkoluuloja. Tämä ennakkoluulo kuitenkin varmasti tulee siitä, että olen pienenä, aloittevana ratsastajana käyttänyt tuollaisia riimuja vain maastakäsittelytunneilla.

Penni leikki lenkin aikana myös isoa tanskandoggia juosten aina välillä edelleni. Minulle tuo on positiivista varsinkin kun poni ymmärtää kyllä himmatakin kun sitä pyydän niin tekemään. Aina se ei kuitenkaan ymmärrä, että jos kävelen jo valmiiksi tien reunassa, niin se nyt ei vaan voi kiilata ison hanurinsa kanssa eteeni. Onneksi Penni osaa väistääkin tarvittaessa.

Tämä reissun jälkeen päätin vielä, että tehdään muutama penkkiharjoitus. Tällä muutamalla tarkoitin ihan 5-10 minuutin sessiota, jonka aikana ehdin tekemään jo monen monta toistoa. Tein aluksi ihan samallalailla kuin PHA:n tunnilla eli talutin ponin penkin viereen, palkkasin, odotin hetken ja poistuttiin. Toistin tämän kaksi kertaa.

Kolmannella kerralla pysäytin Pennin täsmällisesti oikeaan kohtaan, palkkasin jälleen ja hyppäsin penkin päälle (koska tilaa ei ollut väistää taaksepäin). Kun poni seisoi hievahtamatta, päätäkään kääntämättä, palkkasin samantien ja tulin alas. Jatkettiin taas uudella lähestymisellä ja sama homma onnistui ilman mitään ongelmia!

Kerrottakoon siis, että olen ensinäkin aina saanut houkutella ponin penkin vierelle; nyt niin ei tapahtunut. Ja toisekseen kun olen kiivennyt penkin päälle, olen aina joutunut sanomaan ettei liikuskelisi mihinkään suuntaan. Sitäkään ei tapahtunut.

Koska homma onnistui niin näppärästi, päätin viedä penkkitreenin askeleen etiäpäin vielä. Lähestyessämme nousujakkaraa uudestaan, hyppäsin sen päälle samantien ja katsoin miten Penni siihen reagoisi. Poni pysähtyi pää kohdalleni, kenties vähän hämillään tilanteeseen. Halusin, että se ottaisi askeleen penkkiä kohti, vaikka seisoisinkin sen päällä. Ojensin kättäni eteenpäin ja totesin tämän saman "eteenpäin". Paineistin narulla hitusen, jotta poni tajuaisi tuon sanan merkityksen siinä tilanteensa.

Täysin rennostihan tämä homma ei vielä suju, mutta varmasti sekin tulee pikku hiljaa mukavammaksi kun ponikin tajuaa, että tämä on oikeasti ihan kivaa ja sen arvoista.

Eikä kamalasti tarvinnutkaan paineistaa kun Penni tajusi samantien ottaa askeleen. Palkkaus ja kehut päälle. Otin vielä toisen samanlaisen episodin sanan "eteenpäin" kanssa ja kappas vaan, poni ottikin muutaman askeleen niin, että se oli juurikin sopivasti selkäännousu asemissa! Tästä palkkasin pari kertaa ja päätin että eiköhän siinä ollut taas tarpeeksi pureskeltavaa sille päivälle.

Tästä innostuneena ja motivoituneena otettiin perjantaina näitä harjoituksia uudestaan ilman riimua!

Ja otin kuvaajankin mukaan, niin saatiin vähän todistusaineistoa. Nykypäivänä kun mitään ei voi uskoa, ellei se ole kuvina tai videoina.

Tällä kertaa tosin asetin sen ihanan kavalettipalikan taas keskelle kenttää ja aloitettiin taas vaan asemoinnista. Koska tämän kanssa ei ole ongelmaa, eikä minun nouseminen palikan päälle aiheuttanut mitään suurempaa reagointia, otin tämän saman "eteenpäin" asian uudestaan pureskeltavaksi. Astuin siis palikan päälle ennen kuin Penni tulee sen viereen. Aluksi se ei oikein ymmärtänyt ja hämmästeli tilannetta, mutta kykenin onneksi kaulanarunkin avulla vähän neuvomaan. Jokainen askel eteenpäin oli aina se positiivinen asia.

Palkattuani eteenpäin menosta otettiin aina uusi lähestyminen.

Ja kyllä, teen videolla virheen kun en palkkaa yhdestä eteenpäinmenosta. Taisi ajatukseni olla siinä, että poni tulisi jo vähän enemmän eteenpäin kun se ymmärsi jo tulla askeleen. Oma moka, onneksi sen suurempaa ei tapahtunut. Ja virheistään oppii.

Kun Penni teki muutamat mahti suoritukset, otettiin lepohetki ja ajattelin pitkästä aikaa, että voitaisiin yhdessä vähän ravailla. Kuvat varmasti kertovat, että olimme todella onnellisia juoksijoita. Tuo korvat luimussa meno minua itseäni kovasti mietityttää, mutta ainakin poni ravasi. Kuvien ulkopuolella on totuus siitä montako kertaa jouduin tuota suostuttelemaan. Ehkä ne namit kuitenkin motivoi sitten loppupeleissä siihen. Koska kyllähän siitäkin palkan sai! Tottakai!

Koska olin liian innoissani penkkitreenien onnistumisesta, halusin vielä muutamat lähestymiset ottaa tuolle punaiselle palikalle. Ja onneksi otin, koska nämä pari viimeistä kertaa jos jotkut löivät minut oikeasti ällikällä! Penni nimittäin ymmärsi ensimmäisestä eteenpäin-sanasta mitä tarkoitin ja asemoitui täydellisesti palikan viereen!

Ja kaiken huipuksi vielä kaksi kertaa!

Tottakai juuri nämä kaksi viimeistä eivät taltioituneet videolle, mutta ehkä tuo "olen niiiiiin ylpeä poninomistaja" kuva kertoo kaiken. Hyppäsin nimittäin kyytiin kun sille nyt ei estettäkään ollut. Palkkasin tästäkin paikallaan pysymisestä ja sitten tulin alas.

Jos siis joskus miettii, miksi tätä hommaa tekee, niin tuossa oli taas se tunne niin latautuneena.

Se on sellainen tunne, että tahtoisit rutistaa poniasi niin lujaa.

Muttet pysty edes rutistamaan niin lujaa. Eikä se varmaan edes tykkäisi siitä.

Kaksijalkaisen koulutuspäivä; PHA

Ja sitten ahneesta ponista tulikin silmissäni vain älykäs.
Ja minusta liian hidas. Hidas toimimaan oikeaan aikaan.

Se on se ajoitus, joka ratkaisee pitkälti sen, että mitä nelijalkainen sattuu kaksijalkaiselta oppimaan. Ja kerjäämisen opettaminen on ollut harvinaisen helppoa näin omasta kulmasta katsottuna. Sitä kun ei ole varsinaisesti edes tarvinnut opettaa vaan sattumalta aina antanut ponin tulla taskulleni. Ja se on sitä kerjäämistä ja kierrosten keräämistä. Ja ihan peiliin katsomalla voin todeta syyllisen.

Siinä on se suurin asia, jota Project Happy Athleten tunnilla opin. Kyllä sitä huomasi, miten Nina on paneutunut tähän hommaan ja haluaa todellakin tuoda esille sitä, että nelijalkaisiamme vain pitäisi kuunnella sillä kolmannellakin korvalla. Vaikka minulla olikin liuta ajatuksia ja kysymyksiä, joita olisin tahtonut tuoda esille, ei aika yksinkertaisista riittänyt. Ja toisaalta sitä oli niin avoimin mielin kuulemassa toisen näkemyksiä, ettei tohtinut koko sanaista arkkuaan avatakaan.

Aloitimme keskustelemalla siitä, kuinka herkkuja olisi hyvä antaa jo heti kättelyssä.

Ihminen opastaa ihmistä, ei moitittavaa.

Kun kysymys kuului, mitä tahtoisimme tehdä, pääni lähinnä hoki tyhjyyttään ja olisi tehnyt mieli sanoa, että kerro sinä. Kerro sinä, mitä minun kannattaisi tehdä. Otettiinkin askeleet ihan jonnekin kivikaudelle ja pohdittiin herkkujen merkitystä ja miten niitä oikeasti kannattaisi antaa. Voinen sanoa, että tälle tunnille ei taskullinen nameja riittänyt. Mutta kyllä Penni taas osoitti pätevyytensä ja hurjan oppimiskykynsä.

Ensiksi päätimme, että kerjääminen saa loppua. Herkun saa silloin, kun äänimerkki käy. Ja siitä me lähdettiin liikkeelle. Jokainen kerta kun käteni hiipi taskulleni, oli pullaponi jo valmiina turpa ojossa herkun perään. Kun herkkua ei herunut, Penni rauhoittui ja naksutuksen jälkeen se sai herkun. Pääsin nopeasti itsekin kiinni siitä, mitä haettiin. Tahdon tähän väliin sanoa, että olen ollut todella skeptinen tämän äänimerkki asian suhteen, enkä jokseenkaan sen merkitystä ole ymmärtänyt. Nina, jos joku, osasi sen minulle kauniisti pukea sanoiksi ja näin käytännössä vielä, pääsin kokemaan sen idean. Penni vielä niin pätevänä oppi sen tosi nopeasti, vaikka toki se jokaisen käsi taskuun -efektin jälkeen tulikin iholle.

Lisää opetusta kaksijalkaiselta kaksijalkaiselle.

Tässä oikea oppinen ojennus kädellä, josta pehmoinen turpani ottaa herkun helposti.

Opastus käynnissä siitä, ettei yksi nami riitä kuin puolikkaaseen hörökorvaan.

Palkitsimme ponia aina kun se oli rentoutunut käsi taskuun -efektin jälkeen. Opin nopeasti tajuamaan minkälaisesta moodista on hyvä palkita ja tajusin myös sen, että minun täytyy oikeasti olla nopeampi palkitsemisen suhteen. Jos haluan eroon ponista taskussani, on minun palkittava nelijalkainen ENNEN kuin se tulee taskuuni.

Yksinkertaista vai mitä? Ajatuksena kyllä. Käytännössä hivenen aivonystyröitä raksuttavaa.

Näiden asioiden jälkeen mietittiin, onko meillä jotakin todellista asiaa, mitä haluttaisiin harjoitella. Pääni löi tyhjää jälleen, mutta pienen pohdinnan jälkeen totesin, että jakkarat on ollut meille vähän sellaisia heikkouksia; niiden vieressä ei ole ollut kiva seistä. Kysymys, miten olen aikaisemmin asian kanssa toiminut toi mieleen vain sen, kuinka hilaudun ponini kyljen vieressä penkin kanssa toivoen, että kahdeskymmenes voltti sen ympärillä riittäisi. Päätimmekin, että tässä on se juttu mitä voisimme nyt oikeasti harjoitella ja tehdä niistä penkeistä mukavan paikan. Ilman, että siitä nyt tehdään sen suurempaa numeroa selkään nousemisen suhteen.

Kaksijalkainen kyselee tyhmiä, ei voisi vähempää kiinnostaa.

Olin epäileväinen penkkiharjoitusta kohtaan, koska kaksijalkainen saattaa olla arvaamaton.

Näytin, ettei penkkiä todellakaan tarvitse pelätä...

...päinvastoin; sitä voi ihan rohkeasti koskettaakin!

Ja eikun kavalettipalikka kentän keskelle ja parkkeeraamaan. Joskus toivoisin, että ponini näyttäisi niitä huonoja hetkiä silloin, kun käskisin, mutta toisaalta, olihan se kiva luoda itsestänsä pelle, kun mitään varsinaista ongelmaa ei tullut asian suhteen. Toki tilanne on täysin eri, kun minusta tuntuu, että Pennikin osaa lukea ajatuksia siinä määrin olenko oikeasti menossa selkään tai ollaanko trailerin kanssa oikeasti lähdössä mihinkään. Ihan yksinkertaisesti siis vain pysähdyttiin palikalle ja sitten muistettiin naksuttaa ja antaa palkinto.

Taskuefektin käyttöopetusta.

Tässä vaiheessa alkoi nelijalkaisen hampaat käydä vähän turhan lähellä kaksijalkaisen sormia ja rauhoitettiin tilannetta. Oli positiivista kuulla, että tämä tilanteen rauhoittaminen on varmasti oiva keino tuon ahneen poninketaleen suhteen. Kun poni malttoi taas ottaa naminsa semirauhallisesti, jatkettiin harjoitusta. Eikä tuo minimammutin poikanen edes liikahtanut kun hivuttauduin penkin suuntaan mukamas selkäännousun merkiksi.

Mukamas. Niin. Kyllä se oikeasti varmasti osaa lukea ajatuksia.

Ja koska kaikki kiva loppuu aikanaan, loppui tämäkin opettavainen hetki liian nopeasti. Saatiin kotiläksyksi opetella tätä jakkarajuttua aina vähän kerrallaan, koska eihän Roomaakaan päivässä rakennettu. Pikku hiljaa kuitenkin hyvä tulee ja jonain päivänä Penni ymmärtää, että jakkarat on herkkupaikkoja.

Ihminen epäröi vähän pystyssä olevan palikan suhteen. Onneksi rauhoitin tilanteen, eikä takavasemmalle poistumista ehtinyt tapahtua.

Ihmiskielen neuvontaa, joka ei koskettanut minua.

Siinä me sitten kuitenkin pelkässä kaulanarussa talsittiin takaisin pihatolle. Oli jotenkin niin mukava huomata, että näin toisella kerralla kaulanarulla suoraan kentälle ja takaisin, onnistui kuin oppikirjasta. Ja kaikista parasta oli kuulla Ninan suusta, että meidän yhteinen energia tuntuu positiiviselta! Tuli niin hyvä fiilis ja jotenkin luottavainen olo siitä, että teen jotakin oikein.

Onneksi kuitenkin palauduin maanpinnalle siinä vaiheessa kun totesin "laittavani ponini vain takaisin pihattoon" ja se juurtui etsimään vihreää aidan väärälle puolelle. Se oli vähän sellainen nolokin hetki, kun kaikki kuitenkin oli mennyt niin hienosti.

Taukoja piti välillä pitää hyvän suorituksen jälkeen.

Tarkistin vielä viime metreillä, että kuvia saatiin onnistuneistakin hetkistä.

Mutta toisaalta, itsepähän toivoin jotakin huonoa hetkeä ja siinähän minä sen sain. Ja pienen vinkinkin siitä, että sitä herkun äänimerkkiä ei nyt voi käyttää suostuttelemaan ponia pois ruohotupsuilta. Ja että kannattaa opettaa myös sana "jätä" sille nelijalkaiselle. Uskoisin tuon olevan ihan näppärä opetuksen aihe.

Kokonaisuudessaan olin tyytyväinen koulutuskertaan! Seuraavalle kerralle otan jo haastavampia tehtäviä, jotta kaksijalkaisen mielenkiinto pysynee yllä!

Tämä tunti oli kaiken kaikkiaan kyllä niin positiivinen kokemus ja toivonkin, että päästään pian uudestaan PHAn oppiin! Ehkä ensi kerralla voidaan jo tehdä jotakin muutakin, nämä ensimmäiset kerrat kun tuppaavat yleensä olemaan vähän sellaista tutustumista varpaillaan. Tämä kerta kuitenkin opetti minulle itselleni todella paljon ja tuntui, että sai todella hienoja syy-seuraus-vinkkejä, etten voi näitä ohittaakaan.

Ja niin kuin kuvatekstit kertovatkin, niin Pennihän tässä varmasti minua eniten opettaa.

Minun täytynee vain opetella olemaan nopeampi ja ostaa isommat herkkutaskut takkiini.