Lannistava onnistuminen

Totean heti aluksi, etten ala paasaamaan monen päivän tapahtumia, koska arjessamme ei edelleenkään ole tapahtunut suuria muutoksia. Ollaan maastoiltu, opeteltu menemään yksin sinne metsikköön missä Herra Hirvi asuu ja jopa selvitty hengissä. Virkein mielin vielä jopa. Ollaan myös yritetty tartuttaa talvikarva minuun, jotta ponin olisi mukavempi kökötellä auringossa. Se ei vain lopu, se on se pieni ongelma.

Olemme myös suunnitelleet tulevaa, koska tosiaan ensi tiistaina menen nilkkaleikkaukseen. Suurta operaatiota ei pitäisi olla, mutta kieltämättä olen kauhusta kankeana ja hirveän pettynyt. Onhan se ihanaa kuulla, että Nea hoitaa Pennin ja hoitaa varmasti todella hyvin, mutta ei se vain... Ei se vain tunnu silti hyvältä. Minulla itselläni on kamalat ehdot ponin hoitoon, enkä halua riskeerata yhtäkään asiaa sen kanssa, koska ollaan vihdoin oikeasti päästy punaisen viivan vierelle.

Olen ehkä jopa ylisuojelevainen kun en anna toisen ratsastaa ilman minua kentän laidalla. Samaten aion sen yhden ratsastustunnin minkä Nea saa hoitaa, mennä myös katsomaan. Vaikka tiedänhän minä, että opettaja on pätevä ja laittaa kyllä ponin ruotuun. On se silti kiva nähdä toimiiko se toisella niin hyvin, koska ratsastustaidoiltamme ollaan Nean kanssa varmaan aika samoilla linjoilla.

Onneksi on aika selkeää mitä kaikkea Pennin kanssa voi puuhailla ja varmaa on se, että se ei jää liikuttamatta, mikä on kovin tärkeä asia tässä tilanteessa. Olisihan se aika tympäisevää palata ponin luo, joka todennäköisesti testaa kaiken uudestaan, koska sen kanssa ei kukaan ole tehnyt mitään.

Vaikka niin... Enhän mä kauaa aikonut olla poissa. Oli tilanne mikä tahansa.

Jotta ei mee ihan valitusvirren puolelle, kerron teille minimaalisesti eilisestä...

Penni oli eilen ratsastaessa aivan käsittämättömän mahtava!

Kuvista ei edes saa irti sitä, miltä poni tuntui selästä. Ja toisaalta, enpä haluaisi että moni tietäisi miten ihana tuota ponia on ratsastaa... saattaisin saada kateudesta vihamiehiä perääni. Noei sentään, mutta oli vain jotenkin niin mahtava tunne kun poni alkoi toimimaan alkutemppuiluiden jälkeen. Tottakai sen piti temppuilla, ettehän olettaneet sen kadonneen?

Käytiin loppukäynnit vielä kävelemässä maastossa, Nea tukena ja turvana, mutta Pennipä meni mukisematta eteenpäin! Tämä yllätti ja toi toiveita, että ehkä jonain päivänä päästään kahdestaan käymään edes se kuuluisa mettälenkki. Tipuin kuitenkin pilvistä kun Nea totesi, että varmasti harmittaa jättää nyt kesken ratsastus kun menee niin hyvin.

Niin. Eniten joudun taistelemaan sen omistushaluni kanssa. (Ja haluan sen myöntää teillekin, että olen pikkulapsi.)

Koska mun poni. Kukaan ei tuu meiän väliin.