Tasolla ruohonjuuri

Olen todennut sataan kertaan sen, ettei Pennillä ole asiaa ratsastaa jos ei ole itsellä sellainen fiilis, että sen kanssa jaksaa keskustella asioista. Eilen kuitenkin voisin sanoa, että oli jotenkin tosi rentouttavaa oikeasti tosi pitkän ajan jälkeen mennä kentälle, vähän pyöräyttää ympyröitä ja testata askellajit läpi. Ilman satulaa. Ja ilman suurempia vastalauseita.

Kaverini ratsasti Pennin toissapäivänä ja sai sen mukavasti kuulolle. Meno näytti mukavalta, mutta itselle ei nyt vain oikein herää se fiilis, että "hei, ratsastatetaan!" vaan haluaisin vain hömpötellä menemään. Toisaalta koko selkään nousu tuottaa jo ajatustasoltaan tuskaa. Huvittavinta tässä on, että ollaan sunnuntaina menossa näyttäytymään maailmalla ja olisihan se kiva, että nappulat olisivat edes suunnilleen kohdillaan. Sitä intoa siis odotellessa. Jos se viimeistään edes lauantaina tulisi esille.

Jokseenkin myös into blogia kohtaan nousee, mutta mulla ei ole teille oikeastaan mitään kirjoitettavaa, enkä ole edes vaivautunut kuvailemaan mitään. Muutaman kuvan sillon tällön räpsäissyt ja nekin suurimmaksi osaksi muista hevosista. Syksyä kohti mennään, ehkäpä jonain päivänä otan kameran kauniiseen kätöseeni ja pompin tuonne pihalle. Tai jos saisin jonkun taas kuvaamaan meidän ratsastusta.

Haluaisin siis postausideoita. Tahtoisin myös kovasti ratsastusmotivaatiota ja intoa kuvata edes punaisia vaahteran lehtiä.
Jos jollain on tälläistä, voin laittaa osoitteen sähköpostilla, jonne halua, tahtoa ja intoa voi lähettää.

Penni puolestaan piristää jokaista mun päivää ja saa aina elämään edes sen hetken siinä. Juuri siinä hetkessä. Se jaksaa tulla portille vastaan, vaikka tiedänkin sen näkevän minut vain isona porkkanana. On ilo nähdä sen liikkuvan mukavasti jonkun muun alla ja on aina yhtä hienoa saada se itsellä menemään nätisti. Tajuta, että ei olekaan niin ruohonjuuritason ratsastaja, kuin luulee. Ehkäpä siis se intokin ponnahtaa niistä ruohonjuurista pian ylöspäin.

Harmi vain, että on syksy ja ruohokin kellastuu.