Matka joka ei ehtinyt alkaakaan

Olin jo miltein unohtanut, että eihän asiat voi mennä aina niin kuin on suunniteltu. Pieni suunnitelmien muutos ei haittaisi, mutta siinä vaiheessa kun poni päättää, että hän ei suostu kävellä traileriin ollenkaan, tulee kyllä pienimuotoinen mietintä, että miksi näin.

Emme siis ikinä startanneet kisoissa.

Jos olisin tiennyt, että tuo traileri tuo taas kasan ongelmia, olisin alkanut lastaamaan Penniä jo paljon aikaisemmin. Eipä ole vain enää ollut viime kevään jälkeen mitään ongelmaa. Harvinaisen hienoa olisi tietää mistä tämä johtuu.

 Turhan työn tulos

Epäilyksenä itselläni on viime kertainen klinikkareissu. Kaikkihan meni tuolloin hyvin eikä mitään varsinaista ongelmaa tullut matkustamisessa, mutta kenties Penni ajatteli, että vaikka kaveri olikin mukana trailerissa, voi määränpää olla jokin tuiki tuntematon.

Eikä olisi tehnyt mieli jättää hommaa kesken, mutta pitihän nyt kaverin päästä starttaamaan suunnitellusti, eikä meidän takia todellakaan jättäydytä pois. Neljäkymmentäviisi minuuttia yritettiin ja siinä vaiheessa aika vain loppui kesken. Oikeastaan loppupeleissä hommassa ei ollut edes mitään järkeä, koska Penni hyppi niin kovasti homman aikana, että sai kaulaansa hienon vekin ja leukaansa muutaman haavan.

Mutta näillä mennään. Tai siis nimenomaan ei mennä. Täytynee pyrkiä ajan kanssa lastaamaan se ennen seuraavaa kertaa ja toivoa, että se ymmärtää sen, ettei aina olla menossa pahaan paikkaan. Olin silti todella pettynyt lopputulokseen ja onpahan kuukauden edestä taas itketty.

Muutenhan kaikki meni hyvin. Episodin jälkeen poni oli meinaan kuin unelma... Taisi ymmärtää, että olin aika vihainen.

Vaikkei ehkä saisi. Onhan se kuitenkin vain poni.

Ponitamma.

Varusteeton urheilusuoritus

Doing what you like is freedom. Liking what you do is happiness.

En voi kieltää, etteikö mua ihan hitusen jännittäisin viikonloppuna tapahtuva maailmalle meno. Viime kerta sujui niin mallikelpoisesti ja vaivattomasti, että melkein odotan innolla, mikä tällä kerralla menee pieleen. Ja pessimistihän ei pety, joten varaudutaan pahimpaan; poni jumahtaa kesken radan ja saan hävetä silmät päästäni ja toivoa, että voidaan lähteä samantien kotiin.

Penni on ollut tämän viikon tosi huonolla liikutuksella maanantaina rokotuksen takia. Jäykkäkouristusrokote toi meille myös pienen kuumeen, joten ollaan menty rauhallisin ottein. Tänään vasta päätin kunnolla laittaa ponin menemään ja kyllähän se meni, kun sai sen ensin kivaksi avuille. Pukkeja kyllä sateli, enkä taas muistanutkaan miten tasaiset loikat poni osaakaan vetää. Toivottavasti jäivät kuitenkin tähän yhteen kertaan. Ennen vanhaan se oli taitavuutta, että pysyi kyydissä, nyt vain ärsyttää kun koko homma pitää koota takaisin käsiinsä ja jalkojensa väliin.

En ole myöskään saanut tälle puolelle kuvia ponista, mutta innostuin kuvailemaan luontoa hitusen ja päätin julkaista täällä nämä muutamat kuvat. Jos hyvä tuuri käy, kisoista saatetaan saada jotakin materiaalia. Tarkoitus nyt on kuitenkin vain päästä paikan päälle ja onnistua suorituksessa. Ehkei pitäisi stressata niin kovin, mutta jotenkin jännittää aikaisempaa enemmän. Onneksi tätä ei sentään voi verrata vuoden takaiseen. Ehkei ensimmäisten kisojen jännitystä voita ikinä mikään.

Ensimmäinen varusteeton kuva on viime sunnuntailta. Ratsastelin rennosti riimulla kentällä, kun päätin olla yksinäni uhkarohkea ja pujottaa riimunkin pois Pennin päästä. Sattumoisin tallista tuli tallikaveri juuri hevosensa kanssa ja halusi ikuistaa extremen urheilusuoritukseni. Kiitoksia siis hänelle, että tämäkin hetki saatiin ikuistettua! Fiilis oli aika sanoin kuvaamaton, vaikka jouduin toiseen suuntaan ottamaankin riimun takaisin päähän. Oikea kierros on Pennille niin paljon hankalampi, mutta riimun kanssa hommassa ei ollut mitään ongelmaa.

Eikä ilman käsiä kyllä kyennyt ihan laukkaamaan vielä. Testasin. Ja meinasin heittää takaperin voltin ponin hanurin kautta alas.

Tosin lopetin siihen, että liu´uin ponin pepun päältä maan tasalle. Ei kerrota, että Penni vain nukkui.

Ihan kun sitä nyt koskaan oikeasti kiinnostaisi minun temppuni.

Rakennekuvia ja vain neljä äxxää

"Tää teiän satula kippaa mut ihan etukenoon."

Kuvat on ottanut Outi Uusitalo, kiitos!

Anteeksi, kuulinko oikein? Etukenoon? Ootko nyt ihan varma? Jep. Jouduin eilen ruuvaroimaan meidän penkkiin astetta kapeamman kaaren. Satula alkoi olemaan jo todella lähellä Pennin olematonta säkää (kyllä se siellä on, mä uskon siihen) ja töiden jälkeen satula oli aina tosi tiukasti kiinni lavoissa. Enpä olisi taas itse kiinnittänyt huomiota, mutta koska apukädet ovat tarpeen, tälläinen apukäsi huomautti asiasta. Onneksi.

Nyt meillä on kaarena sitten 3XW ja voitte vain kuvitella kuinka maireena heitän satulan selkään.

Se on kaventunut. Myös siis se poni.

Niin sanoi myös lainakuski, joka hymyilee postauksen kuvissa. Penni pääsi pitkästä aikaa pellolle tallustelemaan, vaikka oli kuskin mukaan hyvinkin menohaluinen tuolla kerralla. Viimeksi se ei oikein syttynyt, mutta taisin itse loikata tuolloin kyytiin ja näyttää, että saa siellä pellolla karautellakin... Oli hyvä idea. Silloin. Onneksi Penni ei ole kuitenkaan mikään käsistä lähtevä, vaan se menee hitusen reippaammin ja painaa vähän kädelle. Ainakin tuli hyvää käyntitreeniä, minulle myös.

Koska lainakuski oli saanut valokuvaajan mukaan, sain viimein oikeasti kuvia myös omasta Pennistä. Ilman, että ne ovat minun käsialaani. Yritettiin ottaa vähän rakennekuvan tapaisia otoksia, mutta voin sanoa, ettei Penni ollut kauhean kuvauksellinen... Vihreä maa ja melkein ruoka-aika. Onneksi monesti edes muutama kuva onnistuu, ne näettekin tekstien ympärillä. Samaten tein muutaman kollaasin, jotta minä itse pääsen taas näkemään muutoksia. On jotenkin hienoa nähdä nuo kuvat vierekkäin.

*klikkaa suuremmaksi*

Tänään minua oli puolestaan vastassa masentunut poni. Siltä on nyt hukkunut lauma ympäriltä vähän yllättäen, eikä Pennikään oikein ole omaitsensä. Tälle tilanteelle ei nyt vain oikein voi mitään, eikä poni edes oikeasti ole yksin. Tosin yksi syy voi myös olla kiima, mutta en nyt usko, että homma riippuu siitä kiinni. Pennille ei oikein kelvannut rapsutukset tai huomionosoitukset, eikä se ole vain yhtään sen tapaista kadota paikalta ravaten. Vähän tuli surullinen mieli itsellekin.

Näillä silti mennään. Edessä olisi lauantaina tuntia, ensi viikon alussa rokotusta

ja viikonloppuna ehkä löydämme itsemme maailmalta.

Mutta sehän nyt on sitten ihan kiinni planeettojen asennoista.

Ravia vasempaan, laukkaa oikeaan

Muokkailin näitä kuvia hyvillä mielin eilen ja päätin, että pyrin nyt loppuviikon aikana saamaan teille postauksen ulos. Liitin kuvat postaukseen ja huomasin, että valitsin tosi pienen kuvamäärän, pitkästä aikaa. Sitten aloin katselemaan niitä tarkemmin ja tajusin, että tässähän näkee mukavasti, miten tykkään työskennellä..

Oikealle on tosi mukavaa työstää ravia ja se on paljon helpompaa, Istun itse paremmin ravissa oikealle ja poni on huomattavasti helpompi saada taipumaan oikealle. Toissa päiväinen ratsastus oli myös harvinaisen ihana kokemus ja sain kehuja meidän menosta todella monelta ihmiseltä. Hämmennyin miltein, mutta kieltämättä ponikin tuntui pitkästä aikaa menohalukkaalle ja otti avut vastaan paremmin kuin hyvin.

Vasempaan kierrokseen näemme kuvissa vain laukkaa, koska vasen laukka on Pennille helpompi ja mukavampi. Oikeaan kierrokseen se menee ihan kierossa, peräpää täysin sisäpuolella ja tähän nyt olenkin kiinnittänyt huimasti huomiota ja koen, että hommakin alkaa jo sujumaan hiukan paremmin. Vasemmalle poikitusta tapahtuu myös, mutta mittakaava on huimasti pienempi. Kenties mulla on vasemmalle jotenkin parempi ulko-ohja laukassa.. Ravi ei meinaan sitten taas oikein onnistu tähän suuntaan. Poni ei taivu vasemmalle mielestäni yhtä hyvin tai sitten se kulkee hitusen lapa edellä, jolloin apujen ratsastaminen on aika mahdotonta.

Okei, kyllä me jumahdettiin pariin otteeseen. Ei olekaan hetkeen ollut tuollaista...

Aloinkin oikein pohtimaan sitä, että kumpi suunta mulle itselleni on hankalampi. Olen aiemmin aina todennut, että oikea kierros on ihan väärä kierrossuunta ja se pitäisi kieltää lailla, mutta en tiedä olenko nyt enää täysin samaa mieltä asiasta. Pitäisi nyt silti varmaan treenata sitä laukkaa oikealle ja ravia vasemmalle, eikä puksuttaa mukavuusalueella.

Vaikka eilen päätinkin poistua sieltä ja ratsastin itsenäisesti Been radan... Ilmeisesti tajutakseni,etten edes muistanut sitä oikein.

Penni oli eilen silti vieläkin tosi hyvä ratsastaa ja menohalukas! Siitä kuoriutui taas laukanodottaja, koska ravipyynnöistäkin hypähti eteenpäin. En osannut enää vain istua ponin selässä kun se ravasi niin energisesti eteenpäin. Hölskyin varmasti menemään kuin heinämies, mutta onneksi menin itsenäisesti ja ihmiset näkivät toissapäiväiset työskentelyt.

Tänään meillä on ohjelmassa jonkin sortin hyppyjä ja huomenna osaavampi kuski saa mennä testailemaan pohkeenväistöä, etuosa uraa seuraten. Tai muutenkin haluan, että ponin kyytiin hyppää taas joku, joka oikeasti osaa. Penni on aina noiden päivien jälkeen niin super ihana, että pitäisi ymmärtää varmaan pitää sillä vapaa päiväkin jossakin vaiheessa. Onneksi nämä pari ratsastuspäivää eivät ole olleet niin rankkoja, että välttämättä niiden takia nyt pitäisi hidastaa.

On se kuitenkin eri asia vetää poni hikeen kuin hyvään fiilikseen.

Nyt on mahdollista seurata Penniä myös Instagramissa!

Haaste; Perusteluja lukijaksi liittymiseen

Yllämainittuun haasteeseen, mut on pyytänyt jo moni blogi osallistumaan, mutten ole jostain syystä saanut aikaiseksi kirjoittaa mitään. Kenties mua vähän ottaa päähän se, että näissä tuntuu kiertävän ne samat kriteerit ja on jotenkin tylsää toistaa toisiansa. Haluan tämän nyt kuitenkin toteuttaa monen haasteen saaneena ja ainakin yrittää toteuttaa tämän eri tavalla kuin muut. Kiitoksia siis niille, jotka minulle tämän haasteen lähettivät; enpä muista niitä kaikkia, mutta viimeisin tuli Millalta Waldgeistory-blogin kirjoittajalta!

Lukulistalleni kuuluu ihan liikaakin blogeja, mutta karsin sieltä aika ajoin pois epäaktiivisia tai muuten vain epäkiinnostavia blogeja. Saatan joskus mielijohteesta liittyä johonkin blogiin lukijaksi, mutta kuukauden päästä totean, että enpä ole tuon blogin tekstejä ikinä auki edes klikannut. On siis minusta melko reilua poistua listalta jos ei edes kyseistä blogia oikeasti lue.

En myöskään lue mitään täysin treenipitoisia blogeja, vaan minusta on tärkeää, että välillä pääsee lukemaan myös jotakin erilaista, mutta silti liittyen hevosiin. En seuraa muita kuin hevosblogeja, tosin pari valokuvausblogia listoilta silti löytyy. Blogin perustamisen alkuajoilta on jäänyt listoille joitakin niitä jollain tapaa tärkeitä blogeja, jotka saivat sen suurimman kipinän syttymään hommaan. Samaten tuttujen blogeja seuraan ihan vain sen kaverileiman takia. Noei, kyllä mua nyt ihan oikeasti niidenkin blogit kiinnostaa.

Mulle on hirveän tärkeää, että blogi on helppolukuinen ja ulkoasu on suht yksinkertainen. Informaatio löytyy helposti jos sitä haluaa selata, mutta en ole silti mikään huono etsimään esimerkiksi linkkiä hevosen sivuille. En siis oleta, että etusivulla välkkyy nuolilla hevosen nimi, jotta löydän tietoja päähenkilöstä. Värimaailman täytyy olla neutraali ja tekstin tulee erottua hyvin, jotta blogia jaksaa lukeakin. Tosin en katso pahalla jos joku tykkää pitää vihreää ulkoasua, koska minä nyt luen sitten niitä blogeja kuitenkin, jotka sisällöltään miellyttävät.

Sisällöstä puheenollen... En kauheasti välitä kirjakielellä väännetyistä postauksista, vaan rentous on kaiken ydin. En myöskään katso pahalla jos postaustahti on vähän hitaamman puoleinen jos kuitenkin postaukset ovat panostettuja. En minäkään ole järkyttävän ahkera päivittämään, tai en ainakaan koe niin. Tekstin sujuvuuden lisäksi tykkään, että postauksista useimmiten löytyy x määrä kuvia. Se yksikin kuva saattaa antaa ihan erilaisen näkemyksen koko postaukselle. Kuvien asettelu on mulle myös yksi asia mihin kiinnitän huomiota, sillä minusta ne ovat siisteimpiä mahdollisimman isoina ja peräkkäin aseteltuna. Näin niistä saa heti silmiin sen kuvan idean, eikä minun tarvitse erikseen klikkailla niitä auki.

Olen itse jotenkin tosi kriittinen vain oman blogini suhteen ja tahdon, että nautin itse siitä kun näen oman blogini. Teen myös bannerini ja ulkoasuni itse, jotta voin kantaa ylpeydellä kirjoittajan titteliä omassa blogissani. En ole läheskään niin tarkka siitä, millainen blogi jollakin muulla on. On kuitenkin tärkeää, että jokainen blogi on kirjoittajansa näköinen; näin ne yksilöityvät ja jäävät myös mieleen.

Näin ollen voidaan todeta, että minullakin on ihan samanmoiset kriteerit kuin monella muullakin blogia kirjoittavalla, mutta koska kukaan ei silti osaa tuoda tarpeeksi esille sitä omaa näkemystä... Postauksista tulee hirveän samanlaisia. En siis aio haastaa tähän sen enempää ketään mukaan, koska olen nähnyt tämän jo monen monessa blogissa.

Haluan puolestani kertoa kaikille, että jatkakaahan samaan malliin!

Lukijoita kyllä tulee, kunhan ne oikeat vain osuvat kohdalle!

***

Tänään me käytiin Pennin kanssa riimumaastoilemassa ihan kahdestaan, tuosta reissusta löytyy Pennin omilta Facebook-sivuilta pieni videon pätkä! Muutenkin jos arkisemmat kuvat kiinnostavat, kannattaa klikkailla itsensä sinne tykkääjäksi!

Oletteko muuten sitä mieltä, että Penninkin pitäisi siirtyä Instagramiin?

Kaviota ylös jos näin on, Penni haluaa kuulla mielipiteenne!

Haluan vielä lopuksi kysyä teiltä, että mahtaako teillä olla jotakin mielessä mitä haluaisitte lukea?

Onko ideoita millaisia postauksia haluaisitte?

Kommenttikenttä on vapaa ideoille!

Ohjaus, joka toimi ilman suitsia

Ei jumittelua. Ei pukittelua. Eikä edes puskaan ryntäystä.

Siinä me nyt laukattiin. Sulassa sovussa. Kumpikin nautti, eikä mikään olisi voinut enää olla paremmin. Poni halusi mennä ja tarjosi laukkaa. Minä irroitin käteni sen tummasta harjasta ja nostin ne ilmaan. Siinä me vain menimme. Ilman päähärpättimiä.

Huomatkaa tuo hymy.

Jos jostakin asiasta saa oikeasti mahtavan fiiliksen, niin vannon, että se on tämä. Kun oikein tuntee kun toinen kuuntelee allasi, eikä se kyseenalaista kuin vähän kääntymiseen tarvittavia apumerkkejä. Sekin siksi, että Penni halusi vain mennä kovempaa. Minä olen sanaton. Olen jotenkin niin syvässä onnellisuudessa, etten kykene pistämään sitä valkoiselle ruudulle.

Välillä sitä herää ajattelemasta, miten elän tällä hetkellä lapsuuteni unelmaa; oma poni. Oma poni, joka on ystävä ja sen kanssa voi tehdä hulluuksia. Sen kanssa voi harrastaa ja sen kanssa voi jopa kisata. Se toimii, ainakin silloin kun itse haluaa toimivan. Nojoo, toimii se nykyään niinä huonoinakin päivinä. Ja jopa ihan hyvin, mutta koska täydellisyyden tavoittelu on se ratsastuksen suola, niin mikä tahansa ei kelpaa.

En jotenkaan ole ikinä ajatellut, että suitsitta ratsastaminen luonnistuisi Penninkin kanssa noin kivasti. Ainakaan aikaisempien kokeilujen myötä... Meinaan vain, että ensimmäisellä kerralla poni vei mut samantein möllöttämään nurkkaan ja viime kesänä leikittiin rodeoponeja kun menin pelkällä riimulla. Nyt tuli se uhkarohkeus takaisin ja halusin testata. Pienen alkujumpan jälkeen toki, koska pakkohan poni oli oikeasti liikuttaakin, eikä nyt vain ihan heittää leikiksi.

Ja samantien se kuunteli hyvin käskyjä. Olin yllättynyt. Se hymy mikä mulla oli naamalla, paistoi varmasti Naantaliin asti. Se tunne, joka mulla oli, sisälsi vapautta ja suurta iloa. Elämäniloa. Yhteenkuuluvuutta. Eikä mulla ollut yhtäkään namia taskussa, jonka takia Penni olisi hommaa suorittanut. Ei. Se teki sen ihan omasta tahdostaan. Puhtaasti omasta tahdostaan.

Koska olisihan se nyt voinut vaikka pannaroida mut kentän hiekkaan.

Tai muuten vain juosta yksinänsä auringonlaskuun.