Vertauskuvana L-peruutus

Pyyhittyäsi tekstiruudun viidettä kertaa, et enää jaksa nähdä vaivaa siihen, mitä teksti eteensä tuo. Olkoonkin se sekavaa tai jollekin ehkä arkipäiväistä lukemista, en halua kaunistella. Tuntuu, että raiteet taas katoavat horisontissa, vaikka tiedänkin niiden kaartuvan juuri oikeaan suuntaan.

Koko viikko on vierähtänyt liiankin nopeasti silmien ohitse ja se on tuonut mukanaan stressaavalle ihmiselle vielä enemmän stressattavaa. Se on vienyt onnistumisista totaaliseen tunnelamaantumiseen, vaikka kaikki mitä on tapahtunut on ollut loppupeleissä vain positiivista. Tuntuu, että kaikki on liikaa, mutta vähänkin on tällä hetkellä taas liikaa.

Elämä tuo eteensä viikkoa, kuukausiakin, jotka tuovat mukanansa enemmän asioita, joita jaksaisi kantaa. Kokonaisuus kaikesta kuitenkin koostuu hiljaisemmista ja kiireisimmistä ajoista. Kun niistä on selvinnyt, voi ehkä taas hetken hengähtää ennen uutta myrskytuulta. Mutta jos ajatuksesi kaikesta kariutuvat niihin stressaaviin... Miten pitäisi toimia?

Tunteiden tasolla joutuu taas muistuttamaan itsellensä olevansa olemassa ja tässä hetkessä. Se on epävakaan suuria haasteita; päästä yli siitä tunteesta, ettei tunne mitään. Monesti se iskee silloin kun koko päivä on ajettu vuoristorataa. Ja sellainen tämä viikko on ollut. On niin paljon asioita mitä pitäisi kenties ymmärtää, pitäisi saada tehtyä ja mitä olisi toisaalta kivakin saada tehtyä.

Vähän kuin L-peruutus; edessäsi on kulma, josta pitäisi kääntyä kolhimatta.

Tiedät mitä tehdä, tiedät miten tehdä, muttet silti tiedä miten sen saatte tehtyä.

Talleilu jäi tältä viikolta. Kannan taas suurta taakkaa siitäkin asiasta. Kun heräät aamulla ajatellen, että pian voisin lähteä ja kahden tunnin päästä istut silti olohuoneessasi miettien, ehtisinkö vielä. Punnitsee mahdollisuuksia, mutta asia ei tunnu mahdollisuudelta. Toisaalta ei talleilu kokonaan jäänyt, käytiin me tallikaverin kanssa leikkimässä narunpyörittäjiä muiden ratsastajien joukossa. Ja olihan se hauskaa. Kyllä se vetää ajatukset ihan muualle.

Mutta kun ajattelet seuraavaa päivää, sovittuasi näkeväsi kaverin uudestaan, et enää tiedä jaksatko. Toisaalta syyni jättäytyä pois tuosta mahdollisuudesta oli oikeastikin se, että kaaduin jäisellä pihalla lyöden polven aika haipakkaankin maahan. Ei sitä ole enää viisivuotias, jolle tulee vain itku ja sitten jatketaan. Koko kroppahan huutaa hoosiannaa. Että mitäköhän sitten kymmenen vuoden päästä... Saanen vain kysyä.

Koko viikon on myös tuntunut siltä, että jokainen ihminen olisi jotenkin niin kaukana omasta mukamas todellisuudesta, ettet tiedä mitenpäin olisit. Puhut, olet ja teet ihan normaalisti, mutta jokin todellisuus niistä asioista puuttuu. Olet kuin et olisikaan läsnä omalla henkisellä tasolla. Ja sitten taas ajautuu siihen samaan ajatukseen, että mitä sitä muille ihmisille onkaan. Sulkeutuu taas omien ajatuksien kanssa siihen kuplaan, joka on niin tuttu ja turvallinen. Sekin toisaalta ihan normaalia, niinhän minä aina olen toiminut.

Mutta mikä senkin ajatusmaailman loppupeleissä synnyttää?

Minun on todella hankala puhua asioista ääneen. Se on aina ollut hankalaa ja saatan monen päivän ajan patouttaa ajatuksia päässäni, kunnes ehkä saatan lopulta räjähtää. Räjähtämisellä tarkoitan, että olen ensimmäiset kaksi tuntia pohtinut, miten asian esittäisi kauniisti ja lopulta se tulee itkuna ulos. Se kaikki. Ja se kaikki ei siinä vaiheessa ole mikään pikku juttu.

Tällä viikolla sitä ei ole tapahtunut. Olen vain yrittänyt kakistaa ulos tunnepuolta, mutta halunnut silti säilyttää sen itselläni, koska asiat kuitenkin loppupeleissä ovat oikeasti hyvin. Eihän sitä onnellinen ihminen halua toisen onnea kadottaa omiin murheisiinsa? Ja sitten taas palaan siihen, että kun liian kauan patouttaa tilannetta, johtaa se niihin ei-niin-arvostettuihin ajatuksiin. Ei tosin niin kamalalla tasolla kuin aikaisemmin.

Tämäkään kirjoittaminen ei tuo minulle omanlaista helpotusta ajatuksissa, koska en nyt vain jotenkin pysty ylittämään sitä tyhjyyttä, joka johdattelee tummalle tielle. Toisaalta tämä viikonloppu pitää sisällään ensimmäisen isomman kuvauskeikan, joka saa jännittämään. Ja siitä, jos jostakin, olemme yhdessä iloisia. Ja jännitämme tietysti yhdessä tätä asiaa. Lohduttaahan se, näin jännittäjääkin.

Kerrottakoon vielä, että tarkoitukseni oli alunperin kirjoittaa teille toissa viikon ratsastuksesta, jonka aikana opeteltiin Pennin kanssa vähän uusia ulottuvuuksia peruutuksen ja trail-ratojen suhteen. Nämä kuvat siis siltä hetkeltä, jolloin poni oli loistava, vaikka ajoinkin sen liiallisen väsymykseen, eikä laukan kanssa sitten enää ollutkaan niin helppoa. Voitin kuitenkin ponin itsepäisen tahdon, vaikka se uupunut olikin, koska ei asioita kuitenkaan voi puolitiehen jättää jos olet ollut jo pyytämässä. Tuolloin olin taas niin onneni kukkuloilla siitä, mitä tämä kevät meille antaakaan.

Nyt haluaisin taas löytää sen hetkellisen kultaisen keskitien.

Syyttämättä itseäni taas yhtikäs mistään.

Se kuitenkin on asia, joka syö ihmistä, jos ei eniten, niin ainakin toiseksi eniten.