Lämmin henkäys kasvoillani

"Kaikkein vaikeimmilla hevosilla on sinulle eniten annettavaa"

-Lendon Gray

Välillä tuntuu, että unohtaa sen lähtötilanteen. Sen itkun ja epätoivon mistä lähdettiin liikkeelle. Ei sitä aina muista, kuinka itse yritti kaikkensa, muttei saanut kaikkea takaisin. Leikittiin kuuroa ja tosi kuuroa. Musta vain tuntuu, että minä olin se tosi kuuro ja poni vain kuuro.

Ollaan edetty niin jumalattomalla vauhdilla ihan tajuttoman paljon. Halaan Penniä ja huomaan joka päivä, kuinka kiinnyn siihen vain enemmän ja enemmän. Kuinka se joka päivä jaksaa aina ilahduttaa omilla jutuillaan, vaikka joskus saakin kokea poninperkeleet takalistossaan. Me liikutaan. Me liikutaan ilolla ja halulla. Ei pelolla ja pakolla.

Olen antanut kamalasti vapauksia. Olen alkanut luottaa vielä enemmän itse tuohon nelijalkaiseen ja toivon, että  jonain päivänä se luottaisi minuun yhtä paljon. Jopa enemmän. Hörökorvainen kaviokas ei ole enää luimukorvainen tahmatassu. Se on eloisa ja tyytyväinen. Se tulee useimmiten luokse, tunnistaa ja hamuaa porkkanaa. Siihenhän sen opetin. Oma moka.

Talutan Pennin pyöröaitaukseen ja päästän irti. Poni seisoo vieressäni ja totean, että haluan ottaa uuden haasteen. Pujotan riimun pois sen päästä ja kävelen hetken yhdessä sen kanssa. Se seuraa ja pysähtyy kun minä pysähdyn. Se ei ohita, tulee vain vierelle. Itse haastehan oli vasta edessä. Juoksutus irtona ilman henkistä tukea , raippaa.

Otettiin tänään pientä kenttätyöskentelyä todella pitkästä aikaa täysin yksin. Tajusin vasta hetken ratsastelun jälkeen, että meillä on monesti kentällä ollut joku kaveri tai edes joku toinen hevonen. Siksi poni oli aluksi vähän outo ja hankala. Päättäväisyyden myötä homma alkoi luistaa. Penni alkoi lämmetä ja se liikkui jo paljon paremmin. Pääasia oli, että poni liikkui. Alkutunnusteluiden jälkeen totesin, etten siltä halua edes pyytää sen suurempaa. Ja me onnistuttiin. Me liikuttiin. Eteenpäin.

Poni lähtee yllättävän nätisti eteenpäin ja yllätynkin. Yleensä Pennin kanssa on saanut vääntää ympyrälle menemisestä. Ilo oli lyhyt. Pennin tapaan se tarjoaa takapäätänsä keskelle kun ei vain nyt satu kiinnostamaan juokseminen. Kiroan kun poni jo kolmatta kertaa jaksaa vääntää menemisestä. Äänikin lähtee eikä itse jaksa juosta. Vaikeinta on, ettei Penniä voi ottaa riimusta kiinni ja näyttää suuntaa. Mutta sehän se juttu olikin. Jonkun ihmeellisen voiman myötä saan sen kuitenkin liikkumaan ja kuuntelemaan tarkasti äänimerkkejä.

Penni on hyvinkin yritteliäs poni kuitenkin. Se haki tänäänkin nätisti alas päätänsä ja selkeästi haluaa myös työskennellä, vaikka välillä pitää testata onko kuski hereillä. Keskittyminen ei saa herpaantua. Ravi alkoi sujumaan jo todella nätisti, kunhan itse vielä osaisi ratsastaa. Laukassa en vielä ole pyytänyt sen suurempia, koska sen työstäminen on puolitiessä. Tärkeintä on, että se laukkaa eteenpäin, vaikka sitten vähän liiankin reippaasti.

Hyvän suorituksen jälkeen kyykistyn itse maahan ja Penni tulee automaattisesti luokse. Se puhaltelee lämmintä ilmaa naamalleni ja haukottelee monta kertaa makeasti. Rapsutan sitä kun se tunkee päänsä syliin. Se ottaa vielä pari askelta lähemmäksi, jotta yletyn rapsuttamaan sen lempikohdasta. Penni rapsuttaa takaisin; mupeltaen olkapäätä. Sitten mä taas muistin kuinka ihana se on. Ettei se vihaa mua ja mun kamalia käskemisiä. Se teki kaiken täysin irtonaisena. Ja kaikista paras.

Se tuli lopuksi luokseni, täysin oma-aloitteisesti.

Kaiketikin sitä pitää olla ylpeä. Ylpeä nimenomaan Pennistä. Siitä on tullut hieno ja seurallinen ponitamma. Se on ollut halukas oppimaan uutta ja tekemään yhdessä asioita. Nyt kun mietin puoli vuotta taaksepäin, muistan sen katseen. Sen vähän mitäänsanomattoman olemuksen, joka on tipotiessään. Vaikka se on saanut kuulla kaikki ärräpäät, olen silti jokaisen päivän jälkeen halannut sitä. Kertonut, että huomenna nähdään.

Penni painaa pään mua vasten ja pistää silmät kiinni.

Ja huomenna kerron sille jälleen, että se on kaikista poneista kaikkein paras.