Ei jumittelua. Ei pukittelua. Eikä edes puskaan ryntäystä.
Siinä me nyt laukattiin. Sulassa sovussa. Kumpikin nautti, eikä mikään olisi voinut enää olla paremmin. Poni halusi mennä ja tarjosi laukkaa. Minä irroitin käteni sen tummasta harjasta ja nostin ne ilmaan. Siinä me vain menimme. Ilman päähärpättimiä.
Huomatkaa tuo hymy.
Jos jostakin asiasta saa oikeasti mahtavan fiiliksen, niin vannon, että se on tämä. Kun oikein tuntee kun toinen kuuntelee allasi, eikä se kyseenalaista kuin vähän kääntymiseen tarvittavia apumerkkejä. Sekin siksi, että Penni halusi vain mennä kovempaa. Minä olen sanaton. Olen jotenkin niin syvässä onnellisuudessa, etten kykene pistämään sitä valkoiselle ruudulle.
Välillä sitä herää ajattelemasta, miten elän tällä hetkellä lapsuuteni unelmaa; oma poni. Oma poni, joka on ystävä ja sen kanssa voi tehdä hulluuksia. Sen kanssa voi harrastaa ja sen kanssa voi jopa kisata. Se toimii, ainakin silloin kun itse haluaa toimivan. Nojoo, toimii se nykyään niinä huonoinakin päivinä. Ja jopa ihan hyvin, mutta koska täydellisyyden tavoittelu on se ratsastuksen suola, niin mikä tahansa ei kelpaa.
En jotenkaan ole ikinä ajatellut, että suitsitta ratsastaminen luonnistuisi Penninkin kanssa noin kivasti. Ainakaan aikaisempien kokeilujen myötä... Meinaan vain, että ensimmäisellä kerralla poni vei mut samantein möllöttämään nurkkaan ja viime kesänä leikittiin rodeoponeja kun menin pelkällä riimulla. Nyt tuli se uhkarohkeus takaisin ja halusin testata. Pienen alkujumpan jälkeen toki, koska pakkohan poni oli oikeasti liikuttaakin, eikä nyt vain ihan heittää leikiksi.
Ja samantien se kuunteli hyvin käskyjä. Olin yllättynyt. Se hymy mikä mulla oli naamalla, paistoi varmasti Naantaliin asti. Se tunne, joka mulla oli, sisälsi vapautta ja suurta iloa. Elämäniloa. Yhteenkuuluvuutta. Eikä mulla ollut yhtäkään namia taskussa, jonka takia Penni olisi hommaa suorittanut. Ei. Se teki sen ihan omasta tahdostaan. Puhtaasti omasta tahdostaan.
Koska olisihan se nyt voinut vaikka pannaroida mut kentän hiekkaan.
Tai muuten vain juosta yksinänsä auringonlaskuun.
Voi apua :D Ihanat! Kyllä kelpais saada tommonen side hevosen ja itteni välille. Ei tässä oikein muuta osaa sanoa kuin ennä mahtavaa!
VastaaPoistaOllaan me aika ihania :D Mulla on itselläki sanat edelleen vähissä, koska en tosiaankaan ajatellut homman toimivan noinkin moitteetta. Täytyis ehkä uskaltaa joku kerta vaan suoraa mennä ilman suitsia niin näkis temppuileeko se sitten, nyt oli alla kuitenki pieni koulutuuppaus! Kiitoksia ihanasta kommentistasi :)
PoistaTälläiset onnistumiset on kyllä tän harrastuksen suola! :) meillä jos jättäisi suitset talliin niin voisi olla melkoista menoa... :D
VastaaPoistaNo näin on! Näillä jaksaa taas monta päivää etiäpäin! ;) Mutta hei kokeilemallanse selviää ;D Et ei kun testaamaan jos vaikka meno oliskin yllättävän rauhallista ;)
PoistaIhana Penni! Stinan kanssa ei voisi koskaan tähän lähteä :D
VastaaPoistaPenni kyllä yllätti positiivisesti :) Mutta kaikkea voi hei aina koittaa :D Tosin kyllä tähänkin tarvi ripauksen rohkeutta :D
PoistaVoi että, tulipa hyvälle mielelle! En ole vähään aikaan muistanut käydä lukemassa blogiasi ja viimeksi käydessäni teillä oli jotain ongelmia. Ihana nähdä, että nyt menee noin hyvin! Ja huippua, että yhä useampi uskaltautuu vähentämään varusteita ja pääsee kokemaan hevosen rentouden ihan eri tavalla :) Mahtavaa!
VastaaPoistaIhanaa kun nyt muistit tulla vierailemaan ja jättämään kommenttia! :) Mä en taas tiedä mitä tapahtui tuossa välissä kun noita ongelmia ilmeni, homma vain alkoi toimimaan ihan eri taajuuksilla yhtäkkiä, mutta kenties nää on just sitte niitä kun kaikki asiat vain on kohdillaan ja homma pelaa? Tiedä sitten, mutta tästä ratsastuskerrasta jaksan innostua aina uudestaan, täytyisi kokeilla tätä menoa joku päivä uudelleen, että miten toimii ;) Ja minustakin ihmisten pitäisi rohkaistua enemmän kokeilemaan tuota, se tunne on kuitenkin sanoinkuvaamaton!
Poista